Ylen uutinen käsittelee tänään suomalaisten suhtautumista yrittäjiin ja yrittämiseen. Tarkastelemme.
(Arkistokuva.)
Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset näyttäytyvät muita haluttomammilta ottamaan yrittämisen riskiä, kertoo Oulun yliopiston Kerttu Saalasti Instituutin johtaja, professori Matti Muhos
”Suomalaiset suhtautuvat yrittäjyyteen kansainvälisesti vertailtuna varauksellisesti, käy ilmi tuoreesta tutkimuksesta”, siteeraa Yle tänään maanantaina.
Matti Muhos kiinnittää huomiota vakiintuneiden yrittäjien määrän vähentymiseen vuodesta 2021 alkaen, omaa yritystä aloittavien vähäiseen määrään. Professorin kysymyksiin voi etsiä vastauksia.
’Kansainvälisessä vertailussa harva (suomalainen) aikoo yrittäjäksi’
Kansainvälisen tutkimuksen mukaan yrittäjyys ei näyttäydy houkuttelevana uravaihtoehtona (Suomessa), kirjoittaa Yle: ’Neljän vuoden takaiseen tutkimukseen verrattuna harvemmat ihmiset uskovat perustavansa yrityksen tai näkevät liiketoimintamahdollisuuksia.’
Eikös meillä olekaan yrittäjä-ystävällinen oikeistohallitus? -Vaiko rakenteet ovat/pysyvät hallituksista riippumatta. Ylen väliotsikointi vaikuttaa kuitenkin ristiriitaiselta professorin kertomaan nähden: ”Rakenteelliset edellytykset huipputasoa.”
”Yrittäjyyden rakenteelliset edellytykset ovat Suomessa edelleen maailman huipputasoa.”
Jos ’huipputason edellytyksillä’ ei saada suomalaisia yrittämään, niin millä sitten? -Pitääkö houkutella sokeripalalla?
Istuva hallitus on käyttänyt tarmonsa mm. yhteisöveron keventämiseen, ’työelämäuudistukseen’, ja työttömien aseman heikentämiseen. Kriitikkojen mukaan keinovalinta heijastaa enemmän ideologista asennoitumista kuin reaalitalouteen keskittymistä.
Eräs Adam Smith perusti jo kauan sitten Englannissa taloutta tutkivan tieteen. Hänen eräs oivalluksena oli, että taloutta ylläpitää kulutuskysyntä: Ei millään hyödykkeellä ole arvoa, ellei joku sitä halua -ja suorita tavarasta tai palvelusta korvausta.
Smithin ’Kansojen varallisuus’ on niin tunnettu, ettei kukaan sitä nykypäivänä lue. -Tämä selittää senkin, että työttömyyttä kuvitellaan hoidettavan patistelemalla ”laiskottelivat” työttömät ankarilla sanktioilla hakemaan esim. n.-määrää työpaikkoja viikossa.
Vuoden 1991 (keinotekoisen) laman seurauksena mainitaan kokonaisen yrittäjäsukupolven poistuminen markkinoilta: Lukujakin mainitaan, 60 000 on niistä yksi. 300 000:n suomalaisen kotitalouden omaisuuksien konfiskoimisestakin puhutaan. -Luvuissa piilee se joukko suomalaisia, joiden yritykset olivat menestyneet, luoneet Suomeen uutta arvoa, ja vaurautta toimijoilleen vuosikymmeniä.
Sitten -yhdellä silloisen valtionvarainministerin päätöksellä- he kaikki ”muuttuivat osaamattomiksi” ja heidän yrityksensä kaatuivat. -Tänään heidän yrityksensä ovat poissa, eivätkä he työllistä ketään. -Ulosottomiehiä he toki yhä juoksuttavat oviensa takana, sillä virtuaalivelat eivät katoa, vaikka ne reaalitodellisuudessa olisi jo maksettu moneenkin kertaan.
Paitsi että suuri joukko sodanjälkeisen vaurastumisen tekijöistä on poissa yrittämästä, heidän kokemuksensa toimii ’negatiivisena rohkaisuna’ nuoremmille.
-No, tullee ikäluokkia, jotka eivät vanhoja muista, eivätkä niistä ole kuulleetkaan. Mikäpä heitä odottaa, kun yrittäjistä aloittelevat?
Olemme aiemmin kertoneet, että hyvin verkostoituneet -ja poliittisesti orientoituneet- yrittäjät ovat kehitelleet kilpailun välttelemis-automaatin kuntien hankintoihin:
Ottamalla kunnan osaomistaksi yritykseensä -ns. Inhouse-yritykseen- yrittäjä välttää (vältti) urakka- ym. tarjoustensa kilpailuttamisen. -Tätä kepulikonstia nykyinen hallitus on kaventunut, -mistä kiitos ja kunnia!- mutta ulottuuko sama tendenssi muuhunkin biznekseen?
Kyllähän nuori rohkea yrittäjä uskaltaa lähteä kovinkin kilpailuille aloille raatamaan vuosikausia, – ja odottamaan yrittäjävoittonsa realisoitumista (yritystä myöhemmin myydessään)- jos hän tietää, että alalla on reilua kilpailua.
Onko kilpailu reilua?
Markkinataloudessa tuotteen t. palvelun käypä hinta ja yrittäjän kate määräytyy hintakilpailussa, ja tehoton toimija katoaa markkinoilta. -Tämän tiesi jo Adam Smith.
Jos hintakilpailussa menestyminen ei ole se kriteeri, –se on joku-muu-mikä? -Jo viittasin inhouse-yhtiö -ilmiöön, jossa poliittinen orientoituminen vapautti markkinamekanismista ja jätti kilpailijat rannalle. Esson-baarissa kuulin havainnosta, että kirkonkylän paremmassa ravintolassa -siinä jossa on pöytäliinat- samassa pöydässä kunnanjohtajan, valtuuston puheenjohtajan, nimismiehen, verojohtajan ja säästöpankin ja osuuspankin johtajien kanssa -oliko palopäällikkökin siellä?- istuvat yrittäjät saavat kaikki kunnan hankinnat ja urakat, -eikä kerhoon kuulumattomat saa mitään, kun em,. kööri on istunut ja maljoja kohotellut.
Onkohan meidän kahdessa -tai kolmessa- sodassa kalliisti puolustetussa markkinatalous-järjestelmässämme rakenteita, jotka pitävät aloittelevat yrittäjät poissa sisäpiiriä häiritsemästä?
Ja miten tämä liittyy siihen, ettemme saa nuoria yrittämään, ja että meillä on tietty yrittäjä-vajaus? -Ja palkan ostovoima on jäljessä verrokkimaista.
Siteeraan lopuksi tulevia yrittäjiä kouluttavaa rehtoria:
– Rakenteellisesta perustasta huolimatta yrittäjyysympäristö on muuttunut varovaisemmaksi ja vähemmän uusia yrityksiä tukevaksi. Jäämme tässä paljon jälkeen esimerkiksi Liettuasta ja Virosta, joissa kulttuuri suosii vahvasti yrittäjyyttä, sanoo tiedotteessa vararehtori Elina Varamäki Seinäjoen ammattikorkeakoulusta. (Yle 11.05. -linkissä.)
Luettavaa:
- Yle 11.05. 2026: Kansainvälinen tutkimus: Suomalaiset suhtautuvat varauksellisesti yrittäjyyteen
Oulun yliopiston professorin Matti Muhoksen mukaan epäonnistumisen pelko on kasvanut ja estää ihmisiä ryhtymästä yrittäjiksi.
Muita uutisia:
19.04. 2024:
26.03. 2026:
Perustuslakivaliokunnan lausunto hankintalain muuttamisesta valmistui
24.02. 2026:
06.11. 2025:
12.02. 2026:
01.02. 2026:
04.02. 2025:
18.01. 2026:
Palvelut heikkenevät, tulonsiirrot pienevät, mutta ”Julkinen sektori paisuu yhä”
04.05. 2024:
Seppo Huhta 
Mikko Paunio
Suomalainen yrittäjyyspelko ei synny tyhjiössä, vaan se on historiallisesti ja rakenteellisesti perusteltua. Kemppaisen analyysi sisältää kolme erittäin painavaa syytä sille, miksi kynnys on Suomessa korkeampi kuin esimerkiksi Baltiassa:
1. Historiallinen trauma: ”Koiviston konklaavi”
Tunnetussa vuoden 1992 oikeuspoliittisessa keskustelussa (nk. Koiviston konklaavi) jätti syvän arven suomalaiseen yrittäjäkenttään. Kun valtio ja oikeuslaitos linjasivat laman keskellä pankkien edun ohi velallisten ja yrittäjien, tuhannet ihmiset menettivät omaisuutensa ja ihmisarvonsa vuosikymmeniksi.
Perintö: Tämä loi narratiivin, jossa valtio ei ole yrittäjän turvaverkko vaan pahimmillaan vastustaja. Virossa ja Liettuassa ei ole vastaavaa kansallista traumaa modernin markkinatalouden ajalta, mikä tekee asenneilmastosta ”viattomamman” ja riskinotosta kevyempää.
2. Korkeat kiinteät kustannukset
Suomen hintataso ja työn sivukulut tekevät yrittämisen alkumetreistä poikkeuksellisen kalliita.
Korkea ”burn rate”: Kun vuokrat, vakuutukset, YEL-maksut ja sähkö ovat eurooppalaista huipputasoa, yrittäjän on saatava kassavirta juoksemaan välittömästi.
Viro-kontrasti: Baltiassa verotus ja hallinnolliset maksut on usein rakennettu niin, että ne skaalautuvat tulon mukaan. Suomessa ”pakolliset laskut” erääntyvät, vaikka kauppa ei vielä kävisikään.
3. Jumiutuneet markkinat ja ”Veljesverkostot”
Suomen markkina on pieni ja monilla aloilla (kuten kauppa ja rakentaminen) vallitsee vahva duopoli tai oligopoli.
Markkinoille pääsy: Pienyrittäjän on vaikea murtautua ketjujen hallitsemiin hyllytiloihin tai julkisiin hankintoihin, jotka on usein pisteytetty suuria toimijoita suosiviksi.
Ostovoiman keskittyminen: Kun suuri osa kansalaisten tuloista menee korkeisiin elinkustannuksiin ja verokiilaan, ”maksuhalukkaita asiakkaita” on rajallisesti. Huom! Vapaa käytettävissä oleva tulo on monessa verrokkimaassa suhteellisesti vahvempaa, mikä ruokkii paikallista palveluyrittäjyyttä.
4. Julkinen sektori vs. Yksityinen sektori
Kemppaisen huomio valtiokoneiston priorisoinnista on yrittäjäjärjestöjen kestoteema. Suomessa on poikkeuksellisen laaja julkinen sektori, jonka ylläpito vaatii korkeaa verotusta. Tämä luo tilanteen, jossa yrittäjä kokee olevansa ”lypsylehmä”, joka kantaa riskin, mutta jonka tuotosta suuri osa menee koneiston rattaisiin ilman, että hän itse saa vastaavaa sosiaaliturvaa kuin palkansaaja.
Tämä luo ”kaksivaiheisen pelon”:
Taloudellinen pelko: Selviänkö kiinteistä kuluista ja verottajasta?
Oikeudellinen pelko: Jos kaikki menee pieleen, kaatuuko päälle koko valtio ja viekö se kaiken (kuten 90-luvulla)?
Nämä tekijät yhdessä selittävät, miksi moni suomalainen lahjakkuus valitsee mieluummin turvallisen asiantuntijatyön julkisella sektorilla tai suuryrityksessä kuin hyppää yrittäjyyden epävarmaan virtaan. Baltiassa taas yrittäjyys nähdään usein ainoana todellisena tienä vaurauteen, koska vanhoja suojatyöpaikkoja tai massiivisia julkisia rakenteita ei ole samalla tavalla tarjolla.
Teemun lausunnot perustuvat politiikkaan, mutta tärkein asia jää kertomatta. 1900 luvun alussa briitiläinen professori ennusti, että vuosisadan lopulla riitää, kun tekee työtä 15 tuntia viikossa ja sillä elää hyvin. Ennuste perustui energian käytön lisääntymiseen. Sehän vähentää työ tekoa, kun työtä tekee energia.
Nyt kuitenkin pitäisi vähentää kirkkopyhiä ja tehdä lisää töitä.
Tähän on syynä yksinkertainen politiikka, joka Suomessa on lisännyt valtion verorahoilla palkatun väestönosa lisääntymiseen 660 000 hehkilön joukkoon. Näistä osa tekee tärkeää työtä yhteiskunnassa, mutta osa on byrokraatteja, jotka tekevät yhteiskunnalle haitallista työtä.
Byrokraatteja hallitsee lakiviidakko (Lakiviidakko Oy, oikein yrityski sitä varten), joka sakenee kaiken aikaa. Jos tee omakotitaloa, joudut lakiviidakkooon ja maksamaan siitä aivan tarpeettomasti. Et saa haluamaasi omaa asuntoa, vaan asunnon jota määrää lakiviidakko ja se jatkuu edellen asuntosi kanssa. Joudut maksamaan siitä tarpeetoomia lisämaksuja.
Jatkan
Kun puhutaan ”veljeskerhoista” tai vakiintuneista suurista toimijoista suhteessa laajaan julkiseen sektoriin ja korkeaan verotukseen, ne eivät varsinaisesti väistä ongelmia samalla tavalla kuin pienyrittäjä, vaan ne integroituvat osaksi järjestelmää.
Tässä on mekanismeja, joilla suuret toimijat suojautuvat niiltä paineilta, jotka lannistavat pienen aloittavan yrittäjän:
1. Julkisen sektorin kumppanuus (Ulkoistukset)
Siinä missä pienyrittäjä kokee julkisen sektorin pelkkänä kuluna ja verottajana, suuret ”veljeskerhot” näkevät sen asiakkaana.
Vakaa kassavirta: Suuret terveysjätit, rakennusliikkeet ja konsulttitalot elävät julkisista hankinnoista. Korkea verotus kerää varat, jotka sitten kanavoidaan näille suuryrityksille massiivisina palveluostoina.
Skaalaetu: Vain suurilla yrityksillä on varaa ylläpitää koneistoa, joka pystyy vastaamaan satojen sivujen pituisiin julkisiin tarjouspyyntöihin. Tämä luo luonnollisen suojan pientä kilpailijaa vastaan.
2. Sääntelysuoja (Regulatory Capture)
Laaja julkinen sektori tuo mukanaan tiukan sääntelyn ja valvonnan. Tämä on suurille toimijoille paradoksaalisesti kilpailuetu:
Kynnyskustannukset: Mitä enemmän vaaditaan sertifikaatteja, lupia ja raportointia, sitä kalliimpaa markkinoille tulo on. Suurella yrityksellä on lakiosastot ja compliance-tiimit hoitamaan tämän; pienyrittäjälle se on ylitsepääsemätön työmaa.
Lobbying: Suurilla toimijoilla on suorat suhteet päätöksentekijöihin. He pääsevät vaikuttamaan siihen, millaisia standardeja alalle asetetaan, jolloin ”pelisäännöt” kirjoitetaan heidän resursseilleen sopiviksi.
3. Verosuunnittelu ja pääomarakenteet
Korkea verotus iskee kipeimmin työhön ja suoraan tulokseen, mikä on pienyrittäjän ainoa tulonlähde.
Kansainväliset rakenteet: Suurilla ”veljeskerhoilla” on usein mahdollisuus siirtää voittoja konsernin sisällä tai hyödyntää holding-yhtiörakenteita, joilla verotaakkaa optimoidaan.
Pääomatulot vs. ansiotulot: Järjestelmä suosii suuria pääomia. Pienyrittäjä, joka nostaa palkkaa elääkseen, maksaa progressiivista veroa ja kalliita sivukuluja. Suurilla omistajilla on keinot muuttaa tuotto kevyemmin verotetuksi pääomaksi.
4. ”Pyöröovi-ilmiö”
”Veljeskerhojen” voima perustuu usein verkostoihin, joissa rajat julkisen vallan ja suuryritysten välillä hämärtyvät:
Poliittiset päättäjät ja korkeat virkamiehet siirtyvät usein suuryritysten hallituksiin tai edunvalvontaorganisaatioihin (ja päinvastoin).
Tämä varmistaa sen, että suuryritysten intressit ja valtion ”prioriteetti nro 1” (koneiston ylläpito) kulkevat käsi kädessä. Ne eivät ole toisilleen uhka, vaan toistensa elinehto.
Lopputulos
Pienyrittäjä jää tämän symbioosin ulkopuolelle. Hän on se, joka maksaa täyden hinnan järjestelmän ylläpidosta, mutta jolla ei ole riittävästi volyymia päästäkseen osalliseksi julkisen sektorin jakamasta kakusta tai sääntelyn tuomasta suojasta.
Tämä selittää yllä mainittua varovaisuutta: jos et kuulu ”kerhoon”, riskisi on moninkertainen ja turvaverkkosi olematon, vaikka veroprosenttisi olisi järjestelmän korkeimpia.
Pakko jatkaa vielä
Tämä Yhdysvaltalainen esimerkki on erinomainen peili suomalaiselle keskustelulle, sillä se osoittaa, ettei markkinoiden sulkeutuminen johdu aina pelkästään ”pahoista ihmisistä”, vaan järjestelmästä, joka on viritetty suojelemaan nykyisiä toimijoita. Taloustieteessä tätä kutsutaan sääntelyn kaappaamiseksi (regulatory capture): prosessiksi, jossa sääntelyä valvovat viranomaiset ja vakiintuneet yritykset alkavatkin toimia yhdessä pitääkseen markkinat vakaina – ja samalla suljettuina.
Amerikkalainen lisenssiviidakko on tästä inhorealistinen esimerkki. Kun esimerkiksi floridalaisten kampaajien tai sisustussuunnittelijoiden edunvalvontajärjestöt lobbaavat tuhansien tuntien pakollista (ja kallista) koulutusta uusille alalle pyrkiville, perusteena käytetään aina ”yleistä turvallisuutta”. Todellisuudessa kyse on kuitenkin vallihautojen rakentamisesta: nostetaan kynnys niin korkealle, ettei nuorella, lahjakkaalla mutta vähävaraisella kilpailijalla ole mahdollisuutta nousta haastamaan vakiintunutta kaartia.
Tämä on täsmälleen sama mekanismi kuin suomalaisissa ”inhouse-yhtiöissä” tai kunnallisissa hankintaketjuissa. Yhdysvalloissa se tapahtuu monimutkaisen lainsäädännön ja ammattitutkintojen kautta; Suomessa se tapahtuu usein hiljaisella sopimisella, strategisilla kumppanuuksilla ja saunottamisella. Molemmissa tapauksissa lopputulos on sama:
Hinnat nousevat: Koska aito hinta- ja laatukilpailu puuttuu.
Innovaatiot kuolevat: Vakiintuneen toimijan ei tarvitse parantaa palveluaan, kunhan hän pitää huolen siitä, ettei kukaan muu pääse yrittämään.
Dynaamisuus katoaa: Nuoret yrittäjät huomaavat, että pelkkä osaaminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kymmeniä tuhansia euroja pelkästään ”pääsymaksuun” – oli se sitten lisenssi USA:ssa tai oikea verkosto Suomessa.
Se, mikä tekee tästä erityisen vahingollista juuri Suomen kaltaiselle maalle, on resurssien haaskaaminen. Kun Yhdysvalloissa valtava sisämarkkina pystyy ehkä vielä sietämään tietyn määrän tehottomuutta, Suomen kokoisessa taloudessa jokainen jarrutettu innovaatio ja jokainen kabinetissa jaettu ”virtuaalimonopoli” on suora isku kansantalouden ytimeen.
Jos poliitikot ja vakiintuneet yrittäjät suojelevat toisiaan kilpailulta, he samalla varmistavat, ettei maahan synny uutta kasvua. Se on tietoista kansakunnan tulevaisuuden panttaamista nykyhetken mukavuuden tähden. Se on se ”kilpailun välttelemis-automaatti”, joka pitää huolen siitä, että vaikka rakenteet näyttävät maailman parhailta, konehuoneessa kukaan ei uskalla lisätä vauhtia.
Kyllä pienyrittäjiltä suoraan varastetaan,jopa henki. 90 luvulla menehtyi tehtyyn lamaan jopa 14 000 pienyrittäjää, tämä kansanmurha yhä on tutkimatta. Myös suoraa varastamista käytetään pienyrittäjyyden tuhoamiseen. Iltalehti 7.4. 2012 eduskunnassa muhii miljardikaappaus, yli lain sallimat tasoitusvastuurahat aiotaan kaapata. Eli jopa 3 miljardia pienyritysten omaisuutta varasrettiin pankkien tukemiseen. Olen tästä rikosilmoituksen jättänyt jo 2016. Sitä ei suomen lain mukaan voida tutkia. Eoa 876 2 2005, poliisilla ei ole oikeutta suorittaa esitutkintaa kansalaisen sille ilmoittamassa presidentin ja ministerinvastuuasiassa. Pienyrittäjä siis on jopa lainsäädännöllisen turvaverkon ulkopuolinen olio, jota edes Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei suostunut tutkimaan 2008. Onko siis näiden faktojen nojalla yrittäjyyden riski liian suuri, laitat henkesi pelin, kun ryhdyt pienyrittäjäksi. Ainakin 11 000 tämän koki 90 luvulla. Jopa yrittäjien hyvät sairauskuluvaluutukset varastettiin 2023 ja 2023. Tästä rikoksesta olen kanteen jättänyt finanssivalvonnan 2023 2024 vuodenvaihteessa, se jätettiin käsittelemättä.
” järjestelmästä, joka on viritetty suojelemaan nykyisiä toimijoita. ” -Venäjällä sanotaan siitä ”SISTEMA”, -systeemi.
Sistemassa yhdistyy poliitikkojen ahne joukko, valtiollinen väkivalta-apparaatti, järjestynyt rikollisuus ja talouden oligargia.
Onko Suomessa samanlainen?????????????????????????? (Saako sitä kysyä?) -Suomalaisessa ’sistema’-ilmiössä lienee mukana vielä Neuvostoliiton tänne huolella rakentama yhteysverkosto, paikalliset feodalismin jäänteet, ”kunnallisnyrkit”, –edellä kerrottujen lisäksi.
Minä perustin joskus -80 luvulla yrityksen Pirkanmaalle. Mutta yllätyin, vaikka olin etunenässä ja laatu oli paljon korkeampi kuin muilla, miten vähän töitä sain Pirkanmaalta. Vasta myöhemmin ymmärsin että en kuulunut hyvä-veli kerhoihin ja siksi minulle ei ollut töitä.
No, ei siinä mitään… Reppu pakattiin ja Saksaan töihin… Erlangeniin… ja heti pääsin Siemesin ydinvoimalayksikköön töihin. Mitään ei kysytty… tuossa on pöytä bitte. Ja kun tarvittiin lisää hyviä työntekijöitä niin soitin kavereille. Koiviston aikaan olivat työttöminä. Ja kaikki kelpasivat ydinvoimaporukkaan, vaikka kukaan ei Suomessa kelvannut mihinkään työhön.
Jossain vaiheessa Siemen kysyi että löytäisinkä Suomesta 50 ukkoa alaisikseni. Sama osasto, samat hommat. Sanoin että eiköhän löydy… Investoinnit olisivat kuitenkin olleet melkoiset joten kysin lainaa Tekesiltä. Laskutimmehan kaikki Suomeen ja olimme sielä komennusmihinä. Tekesiltä sanottiin että ”Me emme rahoita näin riskaabeleita hankkeita”. Öööö… tilaajana oli Siemens. Yksi maailman suurimmista yrityksistä ja maailman suurimista pankeista. Silloin ajatettelin Suomesta että ”pitäkää tunkkinne”. Kaiken kukkuraksi Kauppakamarin kaverit lähestyivät että ”ulkomaankauppaa ei voi käydä ilman Kauppakamarin välitystä”. Yksi iilmato lisää.
” Vasta myöhemmin ymmärsin että en kuulunut hyvä-veli kerhoihin ja siksi minulle ei ollut töitä.” –Suomi on sisäänheittoyhteiskunta, jossa vallitsee kaverikaopitalismi.
Kaikki mahdolliset toimialat, -niin taloudelliset kuin yhteiskunnallisetkin- on #läänitetty. -Ja konsensus on 360 astetta.
Kuuluitko jonkin tahon #kiintiään? -Tuloksista päätellen et. Heidän mielestään olit varastamassa jollekin toiselle *sovitun* pestin. Sinä olit häirikkö.
Eräs yrittäjä kertoi: Hän oli toteuttamassa yritysideaansa, -jolla hänen laskelmiensa mukaan oli kysyntä ym. kunnossa. Hän kertoi jollekin aikeeataam:
”Oletko hakenut SIUNAUKSEN?” -kysyi joku.
”Kuulun kirkkoon, enkä ole erityisemmin syntinen. -Sitäkö tarkoitit?”
(Tässä vaiheessa neuvon tarjoajalla on kauhistunut ilme: Hänen sukulaisensa on pistämässä päätään giljotiiniin…)
Myöhemmin yrittäjäpoika löysi oikean henkilön kysyä lupaa olla yrittäjä, eikä astunut suomalaisille suljetuille markkinoille tuomaan KULPAILUA sinne, missä VELJET jakoivat reviirit keskenään.
Siunausta sulle, -mutta mielellään joltain oikeamieliseltä henkiolennolta, -ei satanistiselta kartellilta.
Leino Kimmo
Suomalainen oikeussali on näyttämö, jossa totuusvelvoite on valjastettu valtion auktoriteetin pönkittämiseen tilanteessa, jossa järjestelmän oma moraali on usein jo poistunut takaovesta. Kun todistaja vannotetaan puhumaan totta kaikkitietävän _Jumalan_ tai kunniansa kautta, kyseessä ei ole pyrkimys pyhyyteen, vaan raaka vallankäyttö: yksilö sidotaan ankaralla rangaistuksen uhalla rehellisyyteen, jotta koneisto saisi prosessoitua päätöksensä ilman teknisiä häiriöitä.
On irvokasta, että sama järjestelmä, joka on todistettavasti ollut valmis ohjaamaan oikeuskäytäntöä kabineteissa – kuten vuoden 1992 konklaavissa – vaatii kansalaiseltaan ehdotonta henkistä puhtautta. Tämä on kansallinen paradoksi: yrittäjä, jonka elämäntyö on jo päätetty uhrata pankkijärjestelmän pelastamiseksi ”valtion edun” nimissä, joutuu vielä seisomaan selkä suorana ja lupaamaan rehellisyyttä tuomareille, joiden omat ratkaisumallit on sementoitu poliittisella painostuksella.
Inhorealistisesti katsottuna vala on vain psykologinen ansa, jolla varmistetaan, ettei alamaisten todistukset/valheet sotke ylhäältä annettua suuntaa; se on vastuunsiirtomekanismi, jossa valtio pesee kätensä syyllistämällä yksilöä rehellisyyden puutteesta samalla, kun se itse operoi tarkoituksenmukaisuuden hämärässä.
Oikeuslaitos ei siis kehtaa vannottaa siksi, että se olisi moraalinen majakka, vaan siksi, että se on valtainstituutio, jolla on varaa olla välittämättä moraalista. Se vaatii totuutta muilta voidakseen itse hallita valhetta tai ainakin valikoivaa muistia, jolla 1990-luvun kaltaiset vääryydet lakaistaan kansallisen selviytymistarinan alle.
Kun yrittäjä nousee seisomaan ja lausuu valan sanat, hän ei vanno uskollisuutta oikeudelle, vaan alistuu järjestelmälle, joka on osoittanut olevansa valmis tuhoamaan hänet säästääkseen itsensä – ja joka tekee sen vieläpä _Jumalan_ nimeä ja kansalaisen omaa kunniantuntoa hyväksikäyttäen.
PS. Jos maallinen tuomari on operoinut kylmän laskelmoivasti, hän on todennäköisesti uskonut, ettei mitään ”viimeistä tiliä” ole. Hänen kohtalonsa on silloin ollut elää elämänsä valheessa, jossa menestys on rakennettu muiden raunioille.
Lopulta kyse on tuomarin/poliitikon vastuun painosta. Maallinen järjestelmä antoi heille anteeksi, pyyhki pois historian ja maksoi eläkkeet. Viimeinen tuomio taas on paikka, jossa ”valtion etu” on täysin arvoton valuutta.