Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johtotiimi, TP-UTVA, piti tänään epävirallisen työistunnon. Edellisen kerran TP-UTVA oli koolla torstaina (15.01.).
(Kuvan aineisto eri lähteistä, -Suurlähettiläs Avra M.Warren lähtee Malmilta 1950, suurlähettiläskautensa loppuessa.)
’Suomen asema ja vaikutusvalta muuttuvassa maailmanjärjestyksessä’
Pikakokoontumisen keskustelun aiheena oli Suomen asema ja vaikutusvalta muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.
TP-UTVA. l. Tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta, kokoontui lauantaina 17. tammikuuta epäviralliseen työistuntoon pohtimaan keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajankohtaisia kysymyksiä, globaaleja ja eurooppalaisia kehitystrendejä sekä niiden merkitystä Suomelle myös pidemmällä aikavälillä.
Suomennettuna aiheen kuvaus tarkoittaa suuria pitkän-tähtäimen kysymyksiä. Valtioneuvoston tiedote mainitsee erikseen mm. kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen ja monenkeskisen järjestelmän murroksen, suurvalta- ja voimapolitiikan tilan. Tiedotteen mukaan keskusteltiin myös ’Suomen asemasta ja vaikuttamiskanavista nopeasti muuttuvassa maailmassa’.
Tarkastelua:
Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen orientoituminen muuttui jyrkästi v.2023, Suomen NATO-jäsenyyden toteutuessa. Suomen päätös oli reaktio muuttuneeseen turvallisuusympäristöön, mutta muutos oli tapahtunut myös Pohjois-Atlantin sopimusjärjessä (NATO:ssa) itsessään: Vielä vuonna 2016 NATO:n Suomessa vieraillut varapääsihteeri, amerikkalainen kenraali Aleksander Vershbow (toinen linkki) suositteli suomalaisille NATO:n jo vuodesta 1948 jatkuneen politiikan mukaisesti pidättäytymistä hakemasta jäsenyyttä, ”keikuttamasta venettä”.
NATO perustettiin v.1948 reaktiona silloin(kin) aggressiivisen Venäjän (Neuvostoliiton) ja Itä-Blokin (edellisen alusmaiden) aiheuttamaan uhkaan. Sotilaallisen uhkan tärkein vaikutus oli ole mahdollinen sota, -jollainen voidaan yleensä välttää diplomatialla- vaan periksi antaminen jatkuvalle kiristykselle, -siis ns. reaalipolitiikka: Pahimmillaan sellainen näyttäytyi Willy Brandtin (Saksan liittokansleri joskus) ’Neue Ostpolitik’-avauksena, -joka olemukseltaan ei ollut muuta, kuin periksi antamista väkivallan uhkalle.
Vuonna 1948, vuonna jolloin sekä NATO että Suomen YYA-sopimus saivat muotonsa, ’avointa yhteiskuntaa’ ylläpitäviin markkinatalousmaihin kohdistuva painostus totalitarismin taholta oli akuutimpaa, kuin myöhemmin, -W.Brandtin aikana. Suomeen kohdistui siis klassinen uhka idästä.
Kuten tänäänkin -v.2026- Suomeen kohdistui riski myös Yhdysvaltain State Departmentin *(ulkoministeriön) suunnasta.
Jos presidentti Kyösti Kallio piti pintansa v.1940 -uskoessaan vuorenvarmasti, että Suomella on erityinen varjelus, monikin historiallinen tilanne -lopputulokseltaan- tukee presidentti Kallion ’maalaismiehen uskoa’: Me olemme yhä täällä. Vuoden 1948 vääntö kuuluu tähän kategoriaan.
Suomen taholta oli todellista reaalipolitiikkaa ottaa vastaan Moskovan kutsu neuvotteluihin, vaikka kotimaiset moskova-mieliset olivat jo antaneet neuvottelukutsulle pahaenteisen värin. Oliko se sir Winston Churchill joka teki tunnetuksi sanonnan:
”Suomi on vuorollaan saanut kutsun Siniparran linnaan…”
Onneksi valtiomiesten joukossa on sanataiteilijoita, -meillä kirjoittelijoilla on hauskaa siteerattavaa! Britti-valtiomies sanoi ääneen sen, minkä näki, mutta State Departmentissa Washingtonissa pessimismi Suomen suhteen oli vähällä aiheuttaa meille fataaleja seurauksia.
Onko Suomi ’Itä-Blokkia’?
Tämä oli se kysymys, -ja Yhdysvaltain ulkoministeriön virkamiehet työstivät strategista linjausta, joka ohjaisi USA:n politiikkaa. Tähän hätään osui Yhdysvaltain kentällä olevien diplomaattinen herääminen, -kuin ’Deus ex Machina’.
Helsingin Kaivopuistosta, Yhdysvaltain lähetystöstä. pidettiin yllä laajaa kontaktiverkkoa suomalaiseen politiikkaan. Keskustelukumppaneita oli SAK:sta ja työnantajaliitosta (lähes) kaikkiin eduskuntaryhmiin. Suomalaisyen tunnot ja toiveet, -ja vastatintatahto- olivat siis hyvin tiedossa. Kun Washingtonissa viriävä tilannearvio, että Suomi on jo menetetty, -kuten Tsekkoslovakia ja muut Itä-Euroopan maat- ja jos/Kun Suomi allekirjoittaa Moskovan vaatiman YYA:n, Suomi on ’itä-blokin’ maa, -ja siihen on suhtauduttava samalla tavalla.
Suomelle hyvin vaaralliseen kehitykseen State Departmentissa herättiin Helsingissä, -Yhdysvaltain suurlähetystössä. Ulkoministeriön tavanomainen suurlähettiläskonferenssi Washingtonissa, johon lähettiläät kutsutaan asemamaistaan, -päivittämään tietonsa Yhdysvaltain ulkopoliittisista asenteista- oli piakkoin, -ja siellä päätettiin iskeä.
Pikainen puhelinkierros Pohjoismaissa olevien Yhdysvaltain edustustojen välillä, ja Helsingin käytössä ollut D-3 lähti Malmilta kiertämään Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan, -mukanaan Helsingistä ilmailuattashea ja lähetystösihteeri.
Kierros oli tuloksekas: Washingtonissa kolme suurlähettilästä jyräsivät virkamiesten esityksen: Suomi ei antaudu Moskovalle, vaikka tekeekin (pakkotilassa) myös sotilaallisia artikloja sisältävän sopimuksen Venäjän kanssa.
Suomea ei hylätty
Suomea ei siis kohdeltu Neuvostoliiton liittolaisena, -mihin virkamiesesitys olisi johtanut- ja erilaiset suositummuudet säilyivät, Suomea ei hylätty.
State Departmentin virkamiesten esitys olisi tehnyt Suomelle saman, kuin Englannin päätös katkaista kaikki taloudelliset suhteet Suomeen v.1943: Silloin Suomi -myöhemmässä tarkastelussa- ”ajettiin Saksan syliin”.
Idän nousevaa painetta vastaan ei olisi ollut lännen suopeutta, vaan neuvostomieliset voimat olisivat jatkaneet marssiaan Suomessa, vallaten uusia yhteiskunnan alueita. Suomesta olisi tullut ns. kansandemokratia, jollaisissa ”demokratia”-sana huutaa turhuuttaan.
-Ja kun Suomi on puheena, -ottaen huomioon maantieteen ja lähi-historian itärajan takana- pian ei olisi ollut kansaakaan, -ainakaan suomalaista.
Matti Koskimaan kirja ’Veitsen terällä’ käsittelee vain vuosien 1939-44 sotien tilanteita, joissa Suomen ja suomalaisten säilyminen oli -kerta toisensa jälkeen- jopa aivan yksittäisten ponnistusten varassa. Kuten sotateoreetikko Carl v.Clausewitzille ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”, naapurimaassamme politiikka on sodan päämäärien tavoittelua toisin -kierommin- keinoin.
Tässä on se suomalaisten ’geopolitiikka’: Torjuntavoittojen sarja jatkui vielä 1970-luvulla, -eikä saa päättyä koskaan.
Lähestyin Suomen turvallisuuspolitiikkaa 40-luvun esimerkin kautta, -jolloin Yhdysvaltain ulkopolitiikka löysi viisauden, -juuri viimeisellä mahdollisella hetkellä. -Washingtonissakin voi siis järki kukkia. Kunpa voisin sanoa samaa kaikista Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa johtavista.
Pekka Kemppainen
Luettavaa:
Aiemmissa julkaisuissa:
03-01. 2026:
07.10. 2025:
Nato-parlamentaarikot käsittelivät Venäjän uhkaa Ljubljanassa
17.08. 2025:
11.08. 2025:
Hyökkäyssotien laillistaminen saattaa edetä perjantaina, -jäljet eivät lupaa hyvää
13.08. 2025:
Mikko Savola Naton parlamentaarisen yleiskokouksen keskiryhmän ryhmänjohtajaksi
08.12. 2025:
Trump ei ole siirtämässä painopistettä Tyynenmeren alueelle: Liittolaisten hylkääminen on totaalista
04.04. 2025:
Li Andersson tänään: ’Kahden suurvallan autoritaariset johtajat päättävät keskenään muiden asioista’
01.01. 2026:
Seppo Huhta