Suomessa on käyty jo vuosikymmeniä vakavahenkistä keskustelua “rakenteellisista uudistuksista”, “hallinnon keventämisestä” ja “julkisen sektorin tehostamisesta” – eli toisin sanoen siitä, kuinka voitaisiin ehkä joskus mahdollisesti harkita sen pohtimista, että hallintoa olisi vähän vähemmän. Vuonna 2002 kansanedustajat totesivat aivan oikein, että Suomessa on hallintoa enemmän kuin tarpeeksi. Nyt eletään vuotta 2026, ja lopputulos on se, että hallintoa on enemmän kuin vuonna 2002, mutta puheet ovat entistä juhlavampia.

Tämä on suomalaisen politiikan hienoin taidonnäyte: tunnistaa ongelma täydellisesti, puhua siitä 24 vuotta ja olla tekemättä sille juuri mitään. Siinä missä muualla uudistetaan rakenteita, Suomessa perustetaan työryhmä pohtimaan, pitäisikö ehkä asettaa selvityshenkilö arvioimaan mahdollisen rakenneuudistuksen edellytyksiä. Ja kun raportti viimein valmistuu, se arkistoidaan, jotta seuraava hallitus voi todeta saman ongelman uudelleen. Näin byrokratia työllistää itse itseään – kestävän kehityksen periaatteella.

On oikeastaan kornia, kuinka jokainen hallitus vannoo tehokkuuden nimeen. Oikeisto lupaa leikata hallintoa, vasemmisto lupaa uudistaa hallintoa, keskustalaiset lupaavat turvata hallinnon alueellisesti ja virkamiehet lupaavat laatia selvityksen hallinnon tulevaisuudesta. Lopputulos on aina sama: hallinto säilyy, mutta kansalaiselle kerrotaan, että nyt on tehty historiallisia päätöksiä. Historiallisia ne ovatkin – lähinnä siinä mielessä, että sama näytelmä on jatkunut yhtäjaksoisesti vuosikymmeniä.

Petteri Orpon ja Riikka Purran hallitus markkinoi itseään talouskurin airueena, mutta käytännössä se näyttää lähinnä vanhan järjestelmän huolelliselta ylläpitäjältä. Retoriikassa leikataan “turhia rakenteita”, mutta todellisuudessa leikataan kansalaisilta ja palveluista, koska itse rakenteisiin koskeminen olisi liian epämukavaa. On paljon helpompaa puhua velkaantumisesta, kuin kajota siihen virkamiesten, hallintokerrosten ja kuntayhtymien konklomeraattiin, jonka ylläpito syö kansalaisten rahaa vuodesta toiseen. Näin markkinaliberaalius muuttuu kummalliseksi konservatismiksi: kaiken pitää muuttua paitsi itse järjestelmän.

Ja siinä juuri piilee suomalaisen vallankäytön nerous. Kansalaisille myydään kuva kovista päätöksistä, vaikka todellisuudessa vältellään kaikkein kovinta päätöstä – hallinnon aidon vallan purkamista. Ministerit vaihtuvat, puolueet vaihtavat sloganinsa, mutta koneisto pysyy. Jos jossain ministeriössä joku erehtyisi oikeasti vähentämään byrokratiaa, koko järjestelmä voisi järkkyä. Siksi “uudistaminen” tarkoittaa käytännössä hallinnon uudelleennimeämistä, uusien ohjausmekanismien lisäämistä ja uuden raportointivelvoitteen luomista vanhan päälle.

Suomea ei siis johda hallitus siinä merkityksessä kuin kansalaiset ehkä kuvittelevat. Hallitus johtaa puhetta, mutta järjestelmää johtaa järjestelmä itse. Poliittinen johto antaa kasvot päätöksille, mutta hallintokoneisto määrää tahdin, rajat ja suunnan. Siksi jokainen uusi “muutoksen hallitus” päätyy lopulta säilyttämään vanhan: vallan todellinen painopiste ei ole vaaliteltoilla vaan pysyvissä rakenteissa. Poliitikot tulevat ja menevät, mutta hallinto jää – ja kasvaa.

Ehkä suomalaisen politiikan rehellisin iskulause olisikin: “Lupaamme puhua muutoksesta tekemättä sitä.” Se olisi ainakin suoraselkäistä. Nykyinen malli, jossa jokainen hallitus esiintyy reformistina mutta toimii säilyttäjänä, on jo lähes farssin tasolla. Kansalaisilta vaaditaan joustoa, uhrauksia ja sopeutumista, mutta hallinnolta ei vaadita juuri mitään. Julkinen sektori on kuin pyhä lehmä, jonka ympärillä kaikki kiertävät varoen, vaikka samalla saarnataan talouskurista.

Ja niin Suomi jatkaa kulkuaan: kansalaisilta leikataan, yrityksiä kehotetaan tehostamaan, työntekijöitä vaaditaan joustamaan – mutta hallinnon kerrokset säilyvät kuin geologiset muodostelmat. Jokainen poliitikko tietää tämän, jokainen puolue puhuu tästä, mutta kukaan ei koske siihen. Se on suomalaisen järjestelmän todellinen konservatismi: ei vanhojen arvojen säilyttämistä, vaan vanhojen rakenteiden varjelemista hinnalla millä hyvänsä.

Kun siis seuraavan kerran hallitus puhuu “vaikeista mutta välttämättömistä päätöksistä”, kannattaa katsoa tarkasti, kehen ne kohdistuvat. Jos hallinto säilyy ennallaan mutta kansalainen maksaa laskun, kyse ei ole uudistuksesta vaan rituaalista. Suomessa osataan erinomaisesti teeskennellä remonttia samalla kun talon perustuksiin ei kosketa. Ja sitä näytelmää on esitetty jo ainakin ne 24 vuotta – todennäköisesti paljon kauemminkin.