Suomen ylivelkaantuminen on kestopuheenaihe, ja ’leikkaukset’ sen kauhuefekti. Miten tähän on päädytty, -se on nyt tarkastelussa.
Idea ’kollektiivisesta hyvinvointitakuusta’, -siis että jokaiselle varmistetaan sovitun mukainen olemassaolo-minimi, ja kustannukset siitä jaetaan kaikkien kesken- esitettiin kirjallisuudessa ensimmäisen kerran(?) Ruotsissa 1930-luvulla: Gunnar Myrdalin ymmärtäessä, että rahat riittävät kaikkien tavoitettavissa oleviin julkisiin peruspalveluihin ja pahimman kurjuuden poistaviin tulonsiirtoihin.
Idean toinen puoli oli, että hyvinvointivaltio on kaikkia vaihtoehtojaan kustannustehokkaampi. Tähän tarkasteluun ei kuulu, missä ideaa ensimmäisenä päästiin toteuttamaan.
Suomeen hyvinvointivaltion idea saapui vuoden 1936 kansaneläkelain myötä: Työssäkäyvien palkasta erotettiin eläkemaksu, joka rahastoitiin perustettuun Kansaneläkelaitokseen, tulevan eläkkeensaajan henkilökohtaiselle tilille, -odottamaan hänen eläkeikäänsä.
-Mutta tämähän ei ollut tulonsiirto, -ellei sellaiseksi lasketa varainsiirtoa henkilöltä hänelle itselleen, -vuosikymmenien päähän.
Samaan aikaan eläkejärjestelmän, -johon 1960-luvulla lisättiin työeläke– kanssa kehittyivät käyttäjille maksuttomat julkiset palvelut: Julkinen terveydenhoito, opetus ja mm. kirjastot. Julkisrahoitteinen kulttuuri on sillä hilkulla, onko se koko kansalle suunnattu julkinen palvelu, vaiko suljettujen -etuoikeutettujen- piirien ajanvieteteollisuutta, hautomo ja sisäpiirien paalutettujen läänitysten feodaalinen järjestelmä.
Edellisessä kappaleessa avasin jo teeman ’vapaamatkustajat’.
Mihin vain ilmaantuu jokin hana, josta virtaa rahaa, resursseja, tai julkisuutta joka auttaa pääsemään niiden äärelle, -sinne ilmaantuu salamannopeasti sisäpiiri, joka saartaa em. hyvän lähteen, ja käyttää teräviä kyynärpäitään. Vinkki rahoista-päättäville: Jos haluatte jonkin toimialan tuottavan korkeatasoista tulosta -mitä sitten tekevätkin- älkää antako sinne rahaa.
No, joka tapauksessa saimme koulut, kirjastot ja terveyskeskukset. -Emmekä nääntyneet kustannustaakan alle.
Silloin elettiin joidenkin paratiisiksi nostalgisoimaa markka-aikaa: (Puoli)suljetussa taloudessa, jossa merkittävä osa ulkomaankauppaakin käytiin bilateraalisesti, so. poliittisesti päätetyin sopimuksin.
’Aika entinen ei koskaan enää palaa’, -mutta kaikki entisen ajan jutut eivät koskaan poistuneetkaan
Markka, tuo kaipuun kohde ja demagogien favoriitti, -se mahdollisti paljon jännää, eikä tarvitse edes puhua vientiteollisuuden herkusta, ”D-vitamiinista”.
Markka-Suomi toimi näin: Valuutan maahantuonti ja maastavienti oli Suomen Pankki -nimisen mafioson kontrollissa. Hän saattoi kieltää tai päästää. Ulkomaista lainarahaa ottivat yksityiset liikepankit, jotka olivat edellisen kavereita, ja lainasivat edelleen asiakkailleen heille epäedullisimmin ehdoin. (Oliko Suomi vapaa markkinatalous? -Sen voi kertoa vain asiantuntija.)
Kun vientiteollisuus sai jotain kaupaksi markkinatalousmaissa (=lännessä), liikekumppanit maksoivat valuutassa, so. kovalla rahalla. Kas: Suomen Pankki otti ja kahmaisi rahat, ja antoi tilalle ’oranvannahkoja’: Suoraan painokoneesta tulleita markkoja. -Toki, kurssin mukaan.
Suomen Pankin johtaja olikin suomalais-sosialismissa tärkeä tyyppi: Hän pyöritti monistuskoneen kampea! -Rahaa kotimaahan hankkivat haistelivat sitten painomustetta.
Rahapaja, –Katajanokan tyvessä- näkyi presidentinlinnan ikkunaan. Tasavallan päämies saattoi aamusella käydä ensitöikseen vilkaisemassa, että Rahapaja on paikallaan: ’Tasavallassa kaikki hyvin!’
Kun rahaa tuli -mitään sen eteen tekemättä- suomalainen poliittinen järjestelmä joutui hybriksen valtaan: Jos kivaa kavereillekin?
Helsingin kaupungin hallinto paisui ensimmäisenä viisiportaiseksi. Sen jälkeen sinne-tänne ilmaantui julkishallintoon keskiportaan johtajia, joilla ei ollut yhtään alaista (mutta matkustelivat paljon tärkeissä tapaamisessaan!), ja apurahasyöttiläiden joukko lisääntyi kulttuurissa. (Arvasit oikein: Se on joissakin perheissä jo toisessa -kolmannessa- sukupolvessa).
”Hallinto maksaa yhtä paljon kuin tuotanto”
Miksemme kysyisi kommenttia Puolasta, jossa sosialismia myös nimitettiin siksi. Adam Wazyk runoili 1950-luvulla:
”Sirkkojen maassa,
keskitetyssä,
toimii kaikki,’
kuin kellokoneisto.
Viisisataa enkeliä,
nuppineulan päässä
puhaltaa jähmettyneiden sanojen trumpettia,
sädekehissään bysanttilaista kultaa.
Kaavakkeiden Niagara.
Jokaista sokerijuurikasta kohti,
kaksi virkamiestä.
Hallinto maksaa yhtä paljon kuin tuotanto.”Adam Wazyk, ’Sirkkojen maassa’
Runoilija tietää, mistä kirjoitti: Hän on elänyt se ympärillään. Tänään, v.2026, puolalaiset ovat vapaita: Sosialismi on menneisyyden haalistunut karmea muisto. Mutta mitä me kuulemme koti-Suomessa, Esson-baarissa, taksikuskien ja muiden kansankyynikoiden kantapöydässä:
”Valtiolla (myös kunnalla) on enemmän väkeä konttorin kuin verstaan puolella.”
-Mutta miten tämä liittyy aloitukseenne hyvinvointivaltiosta?
Kas, kun rahat uppoavat niihin virastokolosseihin, joissa ei palvella asiakasta, ei mitata pulssia, ei edes kirjoiteta sakkolappua.
Otetaan tähän väliin todistajalausunto kokemusasiantuntijalta, espoolaiselta, joka nuorena miehenä oli hylännyt kotimaansa Suomen, ja rakentanut tulevaisuuttaan Australiassa.
Entinen espoolainen, joka oli -onnekseen- jo nuorena ymmärtänyt, ettei Suomessa pärjää yrittämisellä, oli uudessa eteläisessä kotikaupungissaan perustamansa firman toimari, ja kutsuttu puolenmiljoonan asukkaan talousalueella luottamustehtävään.
Vanhassa kotimaassaan vieraillessaan espoolaistaustainen aussi pääsi sukulaistensa tarjoamalle sight-seeingille kovin kasvaneessa Espoossa. ”Mikä on tuo ruma rakennus?”, kysyi aussi. ”Se on virastotalo.” -Jatkettiin kiertoajelua.
Seuraava ruma rakennus, viereisessä kaupunginosassa, herätti kysymyksen. ”Sekin on virastotalo.” Jatkettiin. Leppävaaran, ja Espoon ”keskuksen” jälkeen oli Olaria ja Matinkylää. ”Joka kylässä on virastotalo. -Mitä ne tekee niissä h:tin torneissa??” -Kukaan ei tiennyt.
Aussi-liikemies kommentoi: ”Meillä Australiassa -500 000:n asukkaan kaupungissa- koko virkakunta mahtuu yhteen tuollaiseen pilvenpiirtäjään, -joita teillä on yksi per lähiö.”
Kommentti: Niistä torneista kuului ’sirkkojen siritystä’, -ellei se sitten ollut sorkkien somaa sipsutusta?
Julkistaloutta ei sopeutettu muuttuneeseen tilanteeseen
Kun talous vapautui suomalaisen piilososialismin kahleista, -tuli integraatio, tavaran, ihmisten ja pääomien vapaa liikkuvuus- julkisia menoja ei sopeutettu vähentyneen tulopohjan mukaisiksi. Se olisi edellyttänyt suljetun talouden sallimien vapaamatkustajien ’heittämistä bussin alle’.
Tänään luen surukseni hyvinvointipalvelujen ja sosiaalisten tulonsiirtojen puolustajien -ja toisaalla budjetti-tasapainon vartijoiden kinastelevan keskenään ikuisuusriidassaan, jolle ei löydy tulosta eikä loppua.
Ei julkisen talouden krooninen epätasapaino, jota on jatkunut hallituskaudesta toiseen, ole ratkaistavissa palveluja ja etuja heikentämällä, -sitähän on jo tehty- vaan iskemällä julkistalouden vapaamatkustajiin.
Vapaamatkustajiin ei ole jostain syystä koskettu. Miksi ei. -Käydäänhän eläkeläisenkin kukkarolla.
Pekka Kemppainen
Aiempia julkaisuja:
04.05. 2024:
15.04. 2024:
Samat vapaamatkustajat vaalikaudesta toiseen: Riihessä ei puida virkarälssiä
19.04. 2024:
01.02. 2026:
18.08. 2024:
Hyvinvointivaltio todellisessa vaarassa, -hallinto pöhöttyy, hoidoista leikataan
08.08. 2024:
02.08. 2025:
04.11. 2025:
18.01. 2026:
Palvelut heikkenevät, tulonsiirrot pienevät, mutta ”Julkinen sektori paisuu yhä”
admin
Suomessa on outo poliittinen ilmiö: julkisen talouden ongelmista puhutaan loputtomasti, mutta niiden todellisiin syihin kosketaan vain harvoin. Kun budjetti ei täsmää, poliittinen keskustelu alkaa heti pyöriä tutun kolmen kohteen ympärillä – eläkeläiset, opiskelijat ja sosiaaliturva. Näitä ryhmiä voidaan aina hieman kiristää lisää. Eläkeläisen lääkekorvausta voidaan leikata, opiskelijan asumistukea pienentää ja työttömän etuutta kiristää. Jokaisella hallituksella on ollut tähän rohkeutta.
Mutta yhtä asiaa suomalainen politiikka pelkää kuin ruttoa: julkisen hallinnon omaa kasvustoa.
Suomi muistuttaa yhä enemmän sitä vanhaa sosialistista pilakuvaa, jossa jokaista sokerijuurikasta kohti työskentelee kaksi virkamiestä. Konttoreita riittää, kokouksia riittää, strategioita riittää – mutta kukaan ei oikein tiedä, missä kohtaa syntyy se työ, joka oikeasti pitää yhteiskunnan pystyssä.
Monessa kunnassa tilanne on absurdin selvä. Verotulojen tuottajat työskentelevät yrityksissä, tehtaissa, työmailla ja palveluissa. Mutta julkinen keskustelu pyörii lähes kokonaan niiden ympärillä, jotka istuvat hallintorakennuksissa päättämässä, miten näitä tuloja käytetään. Yhteiskunnan tuotantopuoli on kuin taustamelua – varsinainen huomio kohdistuu konttoripuoleen.
Tätä ei kuitenkaan sanota ääneen. Suomessa on syntynyt kirjoittamaton sääntö: hallintoa ei kritisoida rakenteellisesti. Hallintoa voidaan kyllä “kehittää”, “uudistaa”, “tehostaa prosesseja” ja “parantaa johtamista”. Mutta jos joku kysyy yksinkertaisen kysymyksen – tarvitaanko tätä kaikkea – keskustelu loppuu siihen.
Syy ei ole mystinen.
Julkinen hallinto on poliittisen järjestelmän oma ekosysteemi. Sen kautta kulkevat virat, verkostot, hankkeet, selvitykset, konsulttisopimukset ja poliittinen vaikutusvalta. Jokainen puolue tarvitsee sitä. Hallinto on paikka, johon poliittinen järjestelmä ankkuroituu.
Ja tähän liittyy suomalaisen järjestelmän historiallinen paradoksi, josta puhutaan yllättävän vähän. Osa tästä rakenteesta on suoraa perintöä ajalta, jolloin Suomi eli kahden talousjärjestelmän välissä. Kun merkittävä osa ulkomaankaupasta käytiin Neuvostoliiton kanssa bilateraalisella clearing-kaupalla, syntyi erikoinen tilanne: kauppa ei ollut pelkkää markkinataloutta, vaan myös politiikkaa kaikilla herkuilla.
Neuvostoliitto maksoi joistakin suomalaisista tuotteista käytännössä ylihintaa – ei hyväntekeväisyydestä, vaan koska se halusi turvata poliittisesti vakaan ja myötämielisen naapurimaan. Vastalahjaksi Suomi toimitti tavaroita ja palveluja, joita Moskova halusi, mutta samalla syntyi kotimaahan rahavirta, joka ei perustunut pelkkään kilpailukykyyn vaan geopoliittiseen tasapainoiluun.
Tämä raha ei jäänyt vain vientiyrityksille. Se virtasi koko talouteen. Kun vientitulot tulivat sisään, ne muuttuivat markoiksi, joita kierrätettiin kotimarkkinoilla. Ja kun rahaa tuli suhteellisen helposti, poliittinen järjestelmä oppi jakamaan sitä. Näin saatiin mukaan myös ne, joita usein kutsuttiin “vuorineuvoksiksi”. Neuvostokauppa oli niin kannattavaa, että myös suomalaisen teollisuuden johto oppi elämään järjestelmän kanssa. Bilateraalinen kauppa oli turvallista, poliittisesti tuettua ja usein erittäin tuottoisaa. Samalla syntyi laaja yhteinen etu: JÄRJESTELMÄN YLLÄPITO.
Kun rahaa tuli näin, poliittinen järjestelmä paisui kuin huomaamatta. Hallintoa rakennettiin, virastoja syntyi ja julkinen sektori laajeni. Ja koska raha virtasi, kukaan ei kysynyt liian tarkasti, kuinka tehokasta kaikki oli.
Sitten maailma muuttui. Neuvostoliitto katosi, bilateraalinen kauppa päättyi ja talous integroitui avoimeen kilpailuun. Mutta yksi asia jäi paikalleen: hallinnollinen rakenne, joka oli kasvanut toisenlaisessa taloudessa.
Siksi Suomessa syntyy yhä se outo näky, jossa konttoreita on enemmän kuin verstaita.
Tätä ei kuitenkaan sanota ääneen. Suomessa on syntynyt kirjoittamaton sääntö: hallintoa ei kritisoida rakenteellisesti. Hallintoa voidaan kyllä “kehittää”, “uudistaa”, “tehostaa prosesseja” ja “parantaa johtamista”. Mutta jos joku kysyy yksinkertaisen kysymyksen – tarvitaanko tätä kaikkea – keskustelu loppuu siihen, kuin seinään.
Syy ei ole mystinen.
Julkinen hallinto on poliittisen järjestelmän oma ekosysteemi. Sen kautta kulkevat virat, verkostot, hankkeet, selvitykset, konsulttisopimukset ja poliittinen vaikutusvalta. Jokainen puolue tarvitsee sitä. Hallinto on paikka, johon poliittinen järjestelmä ankkuroituu.
Siksi siihen ei kosketa.
Kun hallitus vaihtuu, retoriikka muuttuu, mutta yksi asia pysyy: konttoriväen turvallisuus. Vaalien aikana voidaan puhua “byrokratian purkamisesta”, mutta hallitusneuvottelujen jälkeen huomataan nopeasti, että purkaminen tarkoittaa lähinnä uutta työryhmää byrokratian purkamista pohtimaan. Ja työryhmä tietenkin tarvitsee sihteeristön.
Samalla talouden todellinen paine kasvaa muualla. Yrityksiä verotetaan, työssäkäyvien maksurasitus kasvaa ja eläkeläisten ostovoimaa leikataan. Näitä päätöksiä on helppo tehdä, koska kohteet ovat hajallaan. Yksittäinen eläkeläinen ei muodosta organisaatiota. Yksittäinen työntekijä ei muodosta hallintokoneistoa.
Mutta virasto muodostaa.
Virastolla on johto, henkilöstö, järjestöt, lausuntokierrokset, poliittiset kontaktit ja mediakanavat. Se on organisoitunut voima, joka osaa puolustaa itseään. Siksi politiikassa syntyy nopeasti outo dynamiikka: helpointa on leikata sieltä, missä vastarinta on heikointa.
Tästä syntyy suomalaisen julkistalouden paradoksi. Kaikki tietävät, että järjestelmä on paisunut. Kaikki tietävät, että hallinto kasvaa nopeammin kuin tuotanto. Ja silti juuri siihen osaan järjestelmää kosketaan kaikkein varovaisimmin. Tuloksena on yhteiskunta, jossa politiikka käy jatkuvaa sotaa tulonsiirroista, mutta jättää rauhaan RAKENTEEN, joka syö yhä suuremman osan resursseista ennen kuin ne edes ehtivät palveluihin.
Jos jossakin on “vapaamatkustajia”, ne eivät löydy eläkeläisten apteekkikassasta eivätkä työttömän pankkitililtä. Ne löytyvät sieltä, missä ei mitata pulssia, ei opeteta lapsia, ei rakenneta siltoja eikä hoideta potilaita – mutta missä kirjoitetaan loputtomia muistioita siitä, miksi järjestelmä tarvitsee lisää resursseja.
Siksi poliittinen keskustelu kiertää kehää. Se etsii säästöjä sieltä, missä niitä on helpointa ottaa, ei sieltä missä ne oikeasti ovat.
Ja niin “sirkkojen maa” jatkaa siritystään – hallituksesta riippumatta.
PS. Jos minä olisin poliitikko, joka tietää kaiken tämän, mutta ei rohkene tehdä julkisesti mitään, niin vetäisin häpeästä ämpärin päähäni ja smydjaisen kansalaisia vain sangan alta.
Olenkin tänään erityisen pettynyt #Vasemmistoliittoon: Ei ole poliittista taitoa ottaa politiikan näytelmässä juuri se rooli, jota vastapuoli tarjoaa:
Kun hallituksen kiistanalainen suunnitelma tiivistyy sanaan #LEIKKAUKSET, ja niiden vaihtoehtona mainitaan VERONKOROTUKSET, ei pidä tanssia vastustajan pillin mukaan. #Minja,#Pinja ja koko kööri.
Olette jumissa juuri niissä koordinaateissa, joihin vastapuolen ”tykistö” on suunnattu. -Miksi teette sen, mitä toinen toivoo?
LESSON ONE:
”Älä toteuta vastustajan skenaariota.” -Jos et mitään muuta keksi, ainakin sotke tilanne, ’sekoita pakka’, pakota vastapuoli muuttamaan suunnitelmaansa. -Se on jo puoli voittoa!
NEXT LESSON:
Jalkapallossakin tiedetään, että *pallo vastustajan kenttäpuoliskolle*, jos ei muuta keksi. Ottakaa aloite. -Tämän neuvon olisi voinut antaa kuka tahansa menestynyt kenttäkomentaja.
LAST LESSON:
Politiikassa, jos valtaa vastapuolen sloganin, -se on sama kuin vanhanaikaisessa sodassa valtaa vastustajan asemat. –Mielipidevaikutus-rintamalla sloganit (helposti omaksuttava tiivistelmä jostakin; – max kolmella sanalla) ovat se, millä homma hoituu. Siis:
–Hallitus keventää vetoja. => Esittää omat veronkevennykset;
–Hallitus leikkaa kuluja. => Esittää omat kulunleikkaukset;
Miten se toimii: ”Leikkaukset” ja ”kevennykset” eivät ole enää ase oppositiota vastaan, vaan kiistanalaisia. -Kuka ne omistaa?
=> Keskustelu siirtyy leikkausten ja kevennysten #SISÄLTÖÖN: Keneltä otetaan? Kenelle annetaan.
TEMPPU:
Kilpalaulanta ei ole enää veronkeventäjät vastaan veronkorottajat, vaan syvällisempi.
Hei, olenkin myöhässä:
Vasemmiston entinen puheenjohtaja, charmantti Suvi-Anne Siimes jo ehti: Siimes ehdotti jo takuueläkkeen myöntämisperusteiden tiukentamista, -siis LEIKKAUKSIA kuluista. –Harmi, ettei hän ole palaamassa politiikkaan.
Jos saan antaa neuvoja? -No sitten:
Kunnille palveluita tai materiaalia myyvät #INHOUSE-yhtiöt, joissa kunnan omistus saattaa olla puolet prosentin puolikkaasta, välttävät #kilpailuttamisen. -Siis myyvät kunnalle jotain hintaan, jota ei ole kilpailutettu.
Olkaapa hyvät, tässä: Kuntien kaikkien hankintojen kilpailuttaminen tuo säästöä -laskelmaa ei tarvita- joten ihan pikkuinen tiukennus hankintalakiin….?
TÄMÄ on sitä, mihin edellä viittasin: Kulujen LEIKKAUS ilman että mikään PALVELU heikkenee, eikä mitään VEROA tarvitse nostaa.
.
Tämän jälkeen ’voittajan on helppo hymyillä’.
P.S.
Ehdotukseni on julkinen, joten nopeat syö hitaat.