Julkisen sektorin pöhöstä on paisunut Suomessa merkittävä kansantalouden ongelma. Tämä ongelma on pakko ratkaista, talouttamme ei muuten saada korjattu, kirjoittaa Hannu Rekilä.
Suomessa on n. 750.000 ihmistä töissä julkisella sektorilla, kun esim. kellokansa Sveitsissä vain n. 200.000, vaikka siellä asuu lähes 9 miljoonaa ihmistä. Siksi ne pärjäävät valtiona paremmin kuin Suomi! Palkkareformi julkiselle sektorille on välttämätön.
Esimerkkejä palkkapöhöstä
- Työmaalle tarvittiin kaksi hitsaria. He ovat kovan luokan huippuammattilaisia, joiden työolosuhteet ovat useimmiten vaikeat. Tuntipalkka 15 euroa. Teollisuusliiton työehtosopimuksen mukainen korkeimman 9. tason ammattilaisen tuntipalkka on 15,17 euroa, joka tekee 40h työviikon mukaan n. 2500€/kk.
- Valtaosassa kunnan virastoissa ja hallintotehtävissä noudatetaan 36 tunnin 15 minuutin työviikkoa. Siitä huolimatta keskipalkka kuntien työssä on 3750 €/kk ero keskipalkallakin ammattihitsariin on 1250 €/kk
- https://www.ktlehti.fi/…/hyvinvointialueiden-ja-kuntien…
Ammattinsa huiput hitsaajat tulevat työmaalle 1000-3000 euron arvoisilla vanhoilla autoilla. Katsokaapa kaupungintalon parkkipaikan ökyautoja. Onko siellä siellä yhtään alle 30.000 euron arvoista autoa?
Valtion maksamat palkat ovat kaikkein korkeimmat Suomessa. Julkisen sektorin palkkataso on karannut käsistä, koska sopimusneuvotteluissa molemmin puolin pöytää on virkamies.
Kun palkkoja korotetaan reippaasti, saa myös työnantajapuolen virkamies samat korotukset. Viimeisen kuntasektorin työehtosopimuksen mukaan palkankorotukset olivat vientisektorin korotusten tasoa.
- Tampereen pormestarin 34-vuotiaan Ilmari Nurmisen palkka on 15.669,73 euroa kuukaudessa.
Koulutukseltaan Nurminen on hallintotieteiden kandidaatti, jonka ainoa työkokemus on kansanedustajuus. Nurminen oli eduskunnan sateenkaariverkoston varapuheenjohtaja. Tuntipalkaksi tulee 108,07 euroa. Hallintotieteiden tutkinto on näitä turhia tutkintoja, joilla yksityissektorilla ei ole mitään käyttöä.
- Varsinais-Suomen hyvinvointialueen johtaja, diplomi-insinööri Tarmo Martikainen oli vuosi sitten hyvinvointialuejohtajien palkkavertailussa ykkönen 18.756 euron kuukausipalkalla.
Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen 2024 mukaan kokoaikaiset kuntatyöntekijät tekevät noin 22 päivää vähemmän töitä kuin yksityisen sektorin työntekijät keskimäärin – eli yhden kuukauden vähemmän.
Saman tilaston mukaan valtion työntekijät tekevät 13 työpäivää vähemmän. Julkisen sektorin (valtio, kunnat, Yle jne) 15 vuotta palkkalistalla olleiden lomaoikeudet vuodessa ovat 38 päivää, ja lauantait eivät ole lomapäiviä. Yksityissektorilla lomat ovat 30 päivää vuodessa ja lauantait ovat lomapäiviä eli yksityissektorin lomaoikeus on 25 arkipäivää.
Julkissektorilla sairaslomat ovat hyväksytty tapa pidentää lomia. Julkisella sairaslomia onkin yli viikko enemmän kuin onnettomuusalttiissa metalliteollisuudessa.
Julkissektorin lomaraha on 20 % enemmän, kuin samapalkkaisen yksityissektorin työntekijän. Julkisella kaikki saavat lomarahan, mutta yksityisellä suuri osa ei saa.
Julkisen sektorin palkkareformi on ainoa ratkaisu joka tasapuolista tilanteen
Yksityissektori ei pysty elättämään liian suureksi paisunutta ja liian korkeita palkkoja maksavaa julkista sektoria. Suomi elääkin sosialismissa, jossa parhaiten elävät julkissektorin työntekijät.
Kun menee julkiselle töihin, saa leppoisat työt, pitkät lomat, erilaiset hömppätyöpäivät (KYKY jne), parhaat palkat ja eläkeviran. Oikeassa yhteiskunnassa yksityissektorin palkat ovat virkamiehiä korkeammat. Vain silloin kun virkamiesten määrä on erittäin pieni, voidaan hyväksyä sille korkeammat palkat.
Koska hallitus ei pysty leikkaamaan turhia työtehtäviä, on hyvä vaihtoehto palkkareformi, jossa julkisen palkkoja alennetaan reippaasti, ja samalla lomaoikeus yhdenmukaistetaan yksityissektorin kanssa. Yhdenmukaistaminen vähentää julkisen sektorin työvoimatarvetta 40.000 ihmistä eli saman verran kuin halutaan vuodessa kehitysmaalaisia töihin Suomessa.
- Palkkareformissa yli 15.000 euron palkka alennetaan 1/3-osaan (Nurmisen palkka olisi senkin jälkeen hulppea 5.223 euroa/kk)
- 10.000 – 15.000 euron palkkoja vähennetään porrastaen siten, että 10.000 euron uusi palkka on 4500 euroa.
- 7000 – 9999 euron palkkoja vähennetään porrastaen siten, että 7000 euron uusi palkka on 4100 euroa
- 4000-6999 euron palkkoja vähennetään porrastaen siten, ettei 4000 euron palkka muutu.
- Alle 4000 euron palkkoja ei alenneta.
Ruikuttajille kerron valmiiksi:
Korkeita palkkoja saavilla virkamiehillä ei ole mitään vastuuta työstään. He voivat nukkua rauhassa yönsä miettimättä, mistä saadaan palkkarahat seuraaviin palkkoihin. Virkavastuu-sana on yksi tyhjimmistä suomen kielen sanoista.
Suomen talous on katastrofissa ja vielä tämän syksyn aikana EU ja IMF puuttuvat Suomen velka tilanteeseen eli liian suureen alijäämään. Jos tähän menettelyyn joudutaan tulee se muuttamaan ratkaisevasti ylipalkattujen ja muiden kulujen tilanteeseen.
Eläkereformi
Julkisen sektorin kaikki eläkkeet maksetaan verorahoista. Eläketaso alenee samassa suhteessa alennettujen palkkojen kanssa.
Eläkekatoksi määrätään kaikille suomalaisille 4000 euroa. Yli 5 000 euron kuukausieläkettä sai viime joulukuussa Suomessa 2,5 prosenttia eläkkeensaajista. Eläkekatto ei pelasta Suomen taloutta, mutta se luo oikeudenmukaisemman yhteiskunnan.
Hyväpalkkaiset ovat työelämänsä aikana maksaneet asuntovelat, eikä lapsiakaan ole elätettävinä. Eikä yksikään eläkeläinen ole maksanut omia eläkkeitään.
Suomessa asuvia vanhuuseläkkeensaajia oli vuoden 2024 lopussa 1,4 miljoonaa. Heistä 55 % oli naisia. Näin naiset saavat pitkäikäisempinä miesten ansaitsemat eläkkeet.
Kun julkisella sektorilla työtahti vastaa italialaista lakkoa yksityissektorilla, julkisella työuran tehneet elävät pitempään. Oikeudenmukaisuuden kannalta eläkekatto kompensoi sitä, etteivät julkiset saa vielä eläkkeelläkin helpomman elämän kuin heidän elättäjillään on.
Vieraskielisille maksettavan takuueläkkeen peruskorjaus samalla. Maahanmuuttajat saavat takuueläkkeen täytettyään 65 vuotta. Heille ei tulisi maksaa mitään takuueläkettä, mutta ilman perustuslain muutosta voitaisiin maksaa jokaisesta vuodesta, jonka on asunut suomalaisten elätettävänä.
Esimerkiksi 25-vuotiaana tullut saisi 40 vuotta/65 vuotta eli 62 %. Alennusta ei hyvitetä toimeentulotukena.
Pätkätyöt ja määräaikaiset
Sosiaaliturva on rakennettu siten, ettei se kannusta työttömiä pätkätöihin eikä lyhyisiin määräaikaisiin tehtäviin.
Asiasta ruikuttaville kerron totuuden: Yrittäjän elämä on jokapäiväistä pätkätyötä. Ilmalämpöpumpun huoltomiehelle jokainen huolto on pätkätyö. Syksyn jälkeen varauskirja on tyhjillään, ja jokainen uusi työ on ilon aihe.
Kun yrittäjä tekee työnsä hyvin, hän tulee saamaan uusia asiakkaita, sillä tyytyväinen asiakas on yrityksen paras mainos. Tai jos työn tekee huolimattomasti, katoavat loputkin asiakkaat. Vain harva yrittäjä voi luottaa siihen, että huomennakin on töitä.
Tällaisiakin on, esimerkiksi pienten paikkakuntien apteekkarit. Kun työt loppuvat, saa eläkevirkaa odottanut työntekijä palkkaa, vaikkei töitä ole. Yrittäjä jää ensimmäisenä ilman palkkaa.
Hannu Rekilä
Kuva: K.P. Alare / Tilastokeskus.
Kuva: Teemu Lehtinen / Veronmaksajat.
Aiheesta aiemmin:
10.03. 2025:
Löytyykö ’eläkepommi’ suurten ikäluokkien sijasta työeläkeyhtiöiden varainhoito-taidoista?
Samat vapaamatkustajat vaalikaudesta toiseen: Riihessä ei puida virkarälssiä
24.03. 2024:
’Etsii, etsii, eikä toivo löytävänsä’ -Valtion velkaantumisen syy hallituksilta kateissa
27.03. 2024:
11.03. 2024:
16.01. 2024:
08.08. 2024:
04.05. 2024:
Yhdenvertaisuusvaltuutetun virka joutaisi leikkuriin, sanoo kansanedustaja Onni Rostila
Jos lähdetään liikkeelle inhorealistisesti, ilman moraaliposeerauksia tai poliittista romantisointia, niin eläkekatto on oikeudenmukaisuuden kannalta enemmän symbolinen kuin taloudellinen toimenpide.
1. Eläkekaton vaikutus – realistisesti
4000 € eläkekatto koskisi vain pientä, 2–3 %:n osuutta eläkeläisistä. Kokonaisvaikutus valtiontalouteen olisi mitätön: joitakin satoja miljoonia euroja parhaimmillaankin. Mutta toki sen psykologinen ja poliittinen vaikutus olisi iso: se rikkoisi tabun “koskemattomien” etuoikeuksista ja loisi symbolisen tasa-arvon tunteen.
Samalla mainittu eläkekatto ei kuitenkaan auttaisi mitenkään suurinta osaa eläkeläisistä, joille se 1848 €/kk on jo tiukkaa elämää — eikä mikään siis muuttaisi heidän jokapäiväistä ostovoimaansa (ahdinkoaan) paremmaksi.
Mutta virkakunnan etuilun lopettaminen, joko ”lustraatiolla” tai sitten jollain söpömmällä työnimellä, esim. VIETLO:lla antaisi oikeudenmukaisuudelle uudenlaisen mahdollisuuden.
Jos eläkekatto ei auta mediaanieläkeläisiä, niin realismi pakottaisi katsomaan sinne, missä tulonsiirrot, työmarkkinat ja hallintorakenteet todella pyörivät.
Julkisen sektorin palkka- ja etujärjestelmä on Suomessa poikkeuksellisen jäykkä, ja siinä piilee iso osa rakenteellisesta epätasapainosta. 750 000 hengen julkinen sektori ei ole pelkkä työllistäjä, vaan poliittinen koneisto: sen etuja ei voi leikata ilman, että itse poliittinen järjestelmä alkaa suojella itseään (vrt. “se alkaa syödä omaa häntäänsä”).
“Lustraatio” – eli virkamiesten etuoikeuksien ja virkapysyvyyden kriittinen tarkastelu – olisi poliittisesti räjähdysherkkää, mutta taloudellisesti merkityksellisempää kuin eläkekatto.
Jos se nimetään “vietloksi”, se voisi jopa toimia, koska suomalainen hallintokulttuuri on taipuvainen hyväksymään uudistuksia, kunhan niille annetaan passiivis-aggressiivisen lempeä nimi (vrt. “rakenteellinen sopeutus”, “tehostaminen”, “palveluverkon optimointi” jne).
2. Oikeudenmukaisuus mediaanieläkeläiselle
Inhorealistisesti: mediaanieläkeläisen oikeudenmukaisuus ei toteudu eläkekaton kautta, vaan vain jos
julkisen ja yksityisen sektorin etujen välinen kuilu pienenee, eli eläkejärjestelmän pitää alkaa palkitsemaan työvuosia ja matalapalkkaisia aloja paremmin, ja ennen kaikkea, jos verotuksen ja elinkustannusten suhde normalisoidaan (nykyinen verotus syö käytännössä 10–15 % mediaanieläkeläisen ostovoimasta vuositasolla).
3. Inhorealistinen johtopäätös
Eli jos halutaan oikeudenmukaisuutta, ei vain moraalista symmetriaa, niin eläkekatto on alkusoitto. “Vietlo” olisi vastaus, mutta sen toteuttaminen edellyttää, että joku uskaltaa myöntää: Suomi ei ole pohjimmiltaan hyvinvointivaltio, vaan virkavaltiollinen etujärjestelmä, joka naamioi itsensä solidaarisuudeksi.
Ps. Sitten vielä yksi oleellinen asia — koska “julkinen sektori” kuvataan aivan liian usein yhtenä möykkynä, vaikka sen sisällä on kaksi täysin eri todellisuutta, kaksi aivan eri maailmaa.
Jos pitäisi tehdä julkissektorista lyhyt ja ytimekäs erottelu, niin ongelmaa voisi kuvata vaikka näin:
On olemassa julkisen sektorin suorittava porras – ne, jotka tekevät työt: lääkärit, hoitajat, opettajat, palomiehet, siivoojat, varhaiskasvattajat, lähihoitajat, poliisit, sotilaat, jne. Ja sitten on hallinnollinen porras – ne, jotka suunnittelevat, illallistavat, ohjaavat, valvovat, junnaavat ja raportoivat työn, jota toiset tekevät.
Pss. Kummankohan portaan ”harventaminen” toisi helpotusta kansalaisten elämään?
> “Ei julkinen sektori ole ongelma – hallintokerros on. Hoitajaa, opettajaa ja palomiestä ei tarvitse ‘lustroida’. Mutta se portaan yläpuolinen itseään pyörittävä byrokratia on vietlon varsinainen kohde.”
> ”Lustraatio” ei siis koskisi niitä, jotka tekevät työn, vaan niitä, jotka tekevät toisten työstä muistion.”
”Ps. Sitten vielä yksi oleellinen asia — koska “julkinen sektori” kuvataan aivan liian usein yhtenä möykkynä, vaikka sen sisällä on kaksi täysin eri todellisuutta, kaksi aivan eri maailmaa.”
–Tämä kysymys tulee eteen, jos yrittää keroa systeemiuskovaiselle, että hallintoa on liikaa: ”Miksi haluat vähentää sairaanhoitajia??!!”
”–Tämä kysymys tulee eteen, jos yrittää keroa systeemiuskovaiselle, että hallintoa on liikaa: ”Miksi haluat vähentää sairaanhoitajia??!!”
Niinhän tämä kysymys aina tulee eteen, mutta sopiiko, että avataan asiaa toisesta perspektiivistä?
1. Sama järjestö, eri intressit = tärkeää huomata.
Useimmat hoitoalan esihenkilöt (osastonhoitajat, ylihoitajat, palveluesihenkilöt jne.) kuuluvat samoihin ammattiliittoihin kuin heidän alaisensa — esimerkiksi Tehyyn tai SuPeriin. Tämä on historiallinen jäänne ajalta, jolloin hoitotyön johtaminen oli enemmän ”ammatillista senioriteettia” kuin hallinnollista esimiestyötä.
Mutta: kun esihenkilöt ja työntekijät kuuluvat samaan ammattiliittoon, niin liiton sisäinen etupolitiikka alkaa tasapainoilla kahden ristiriitaisen roolin välillä:
– työntekijöiden etu (parempi palkka, vähemmän kuormitusta)
– hallinnollinen ja budjettivastuullinen etu (pidetään kulut kurissa ja järjestelmä toiminnassa)
MUTTA HUOM! Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että liiton neuvottelulinja ei voi olla aidosti “radikaali” _työntekijän puolesta_ koska osa jäsenistöstä istuu toisen puolen. eli työnantajan pöydässä!
2. Rakenteellinen korporaatio: “Julkisen sektorin sisäinen luokkajako”
– Julkisella sektorilla on oma, usein huomaamaton sisäinen luokkajärjestelmä:
– ylimmät virkamiehet ja hallinnon johtajat
– keskijohto ja hallinnolliset esihenkilöt
– suorittavan työn tekijät (esim. sairaanhoitajat, lähihoitajat, opettajat, poliisit, palomiehet)
Kaikki nämä ovat muodollisesti “samaa julkista sektoria”, mutta heidän todelliset intressinsä eroavat merkittävästi. Ongelmana on, että järjestelmän sisällä sama edunvalvontaorganisaatio (tai sama poliittinen logiikka) pyrkii pitämään kaikki samassa veneessä, jolloin lopputulos on kompromissi, joka suojelee hierarkiaa, eikä suorittavan työn tekijöitä.
3. Poliittinen ulottuvuus
Lisäksi ammattijärjestöjen ylin johto (etenkin Tehyn ja JHL:n kaltaiset) toimii käytännössä osana julkisen sektorin poliittis-taloudellista konsensusta. He eivät siis toimi työnantajaa vastaan samalla tavalla kuin teollisuuden liitot, vaan enemmän neuvottelevat “perheen sisällä”, jotta koneisto pysyy käynnissä.
→ Tämä tekee niistä institutionaalisesti osan samaa järjestelmää, jota niiden pitäisi kyseenalaistaa.
4. Lopputulos
Tavallinen sairaanhoitaja joutuu maksamaan aidosti kaksinkertaisen hinnan:
– Hän on alisteinen hallinnollisesti esihenkilölleen, joka kuuluu samaan liittoon.
– Hänen palkkaetunsa neuvotellaan “koko järjestelmän edun” ehdoilla, ei hänen oman arjen työnsä perusteella.
Ps. Siksi keskustelu hoitajien palkoista on Suomessa lähes aina “jäädytetty” jonnekin hallinnollisen realismin ja moraalisen puheen väliin: kaikki sanovat kannattavansa parempaa palkkaa, mutta ammattiliitonomainen ”etujärjestelmä” ei koskaan liiku, koska se suojelee samalla omia johtorakenteitaan.
”3. Poliittinen ulottuvuus
Lisäksi ammattijärjestöjen ylin johto (etenkin Tehyn ja JHL:n kaltaiset) toimii käytännössä osana julkisen sektorin poliittis-taloudellista konsensusta. He eivät siis toimi työnantajaa vastaan samalla tavalla kuin teollisuuden liitot, vaan enemmän neuvottelevat “perheen sisällä”, jotta koneisto pysyy käynnissä.
→ Tämä tekee niistä institutionaalisesti osan samaa järjestelmää, jota niiden pitäisi kyseenalaistaa.”
–Suomi onkin jollakin erikoisella tavalla #korporatiivinen. joka paikassa törmää johonkin #verkostoon.
Hoitoalan julkinen hierarkia: kutsumus, lojaalisuus ja suljettu rakenne (verkosto) ovat täysin verrattavissa varhaiskeskiaikaiseen (nais)luostarijärjestelmään: yhteisöön, joka elää sisäisestä hierarkiasta. Sitä voisi itse asiassa perustellusti verrata keskiaikaisen luostarijärjestelmän sosiaalisena rakenteena, ei tietenkään uskonnollisessa tai hengellisessä mielessä, vaan valtasuhteiden ja sisäisen lojaliteetin kannalta.
Luostarijärjestelmä: yhteisö, joka elää sisäisestä hierarkiasta
Keskiajan luostarit, etenkin naisluostarit, olivat suljettuja ja hierarkkisia yhteisöjä, joissa:
noviisit (nuoret sisään tulevat jäsenet) tekivät käytännön työn – usein raskaan, fyysisen, mutta samalla yhteisön “pyhän” työn;
Vanhemmat nunnat ja abbedissa (johtaja) päättivät kaikesta, myös siitä, mitä pidettiin oikeana kutsumuksena, kuuliaisuutena ja “jumalanpalveluksena”.
Luostarissa uskollisuus yhteisölle oli tärkeämpää, kuin yksilöllinen oikeus, ja valta perustui sisäiseen moraaliin: hierarkia oli “luonnollinen” ja siten itseään oikeuttava.
Hoitoalan julkinen hierarkia: kutsumus, lojaalisuus ja sen suljettu rakenne
Hoitoala on perinyt paljon tästä kulttuurisesta mallista — ei tietoisesti, vaan historiallisesti:
Hoitotyötä on pitkään pidetty kutsumuksena, jossa yksilön etu väistyy “potilaan ja yhteisön” edun tieltä.
Esihenkilöt ovat usein “entisiä hoitajia”, jotka ovat nousseet hallinnolliseen rooliin, mutta sosiaalinen side työyhteisöön säilyy; he eivät koe olevansa työnantajan “vastapuoli”, vaan yhteisön sisäinen johto.
Ammattiliitot toimivat kuin luostarin sääntökirjat: ne määrittävät elämän rytmin, palkkatasot ja käytännöt, mutta niiden ensisijainen tehtävä on säilyttää järjestelmän harmonia, ei haastaa auktoriteettia.
Tämä tekee hoitoalasta vähän kuin “modernin luostarin”: siellä on omat rituaalinsa, moraaliset ihanteensa (”hoitotyön arvo”, ”kutsumus”, ”yhteinen vastuu”), ja rakenteellinen alistussuhde, joka esitetään luonnollisena ja eettisenä, ei poliittisena tai taloudellisena.
Valta ja lojaalisuus: miksi se estää muutoksen
Kuten luostarissa, myös hoitoalan julkisessa organisaatiossa valta perustuu moraaliseen hierarkiaan, ei avoimeen kilpailuun tai neuvotteluun:
Abbedissa (ylihoitaja) ei välttämättä ansaitse asemaansa tehokkuudella, vaan uskottavuudella ja lojaalisuudella järjestelmälle.
Noviisi (sairaanhoitaja) oppii, että järjestelmän kyseenalaistaminen ei ole “rakentavaa”, vaan merkki “väärästä asenteesta”.
Ja aivan kuten luostarin säännöt estivät avoimen kapinan, ammattiliiton rakenne estää sisäisen luokkakonfliktin: kaikki ovat “sisaruksia”, vaikka toiset päättävät ja toiset hoitavat.
Lopputulos: kutsumuksen ja rakenteen liitto
Kun tähän lisätään julkisen sektorin byrokraattinen luonne, syntyy yhdistelmä, jossa:
– lojaalisuus korvaa tehokkuuden,
– yhteishenki korvaa oikeudenmukaisuuden, ja kutsumus korvaa palkkaneuvottelun.
Niinpä hoitaja, joka yrittää puhua palkasta tai rakenteellisesta epätasa-arvosta, leimautuu helposti “rahakeskeiseksi” tai “epäkollegiaaliseksi” — vähän kuten noviisi, joka kyseenalaistaa abbedissan päätöksen, ja ei vielä siten ole “kypsynyt kuuliaisuuteen”.
Ps. Julkinen terveydenhuolto tarvitsisi tänä päivänä vähemmän kuuliaisuutta ja enemmän rohkeutta. On aika tunnustaa, että rakkaus työhön ei elätä ketään, ja että lojaalisuus järjestelmälle ei voi korvata oikeutta oikeudenmukaiseen palkkaan.
Pss. Ja kuten kunnon luostarissa, sieltäkin löytynee se sivuovi, josta munkki hipsii hiljaa sisään, kun kynttilät sammuvat. Aamulla nunnat ovat jälleen hurskaina töissä, ja vain harva huomaa, että joku on taas käynyt “siunaamassa päätöksenteon prosessin”.