Nuorisoradikalismin historia 60-luvulta 2000-luvulle

Jos sille pitää etsiä hetki, josta kaikki alkoi, olkoon se 28. elokuuta 1963, -ja paikkana Washington DC. Toki, paljon oli tapahtunut ennen sitäkin, ja se mikä tuolloin alkoi -niin tulkitsemme- ei toteutunut niin kuin Lincolnin monumentille tuona päivänä kokoontuneet sadat tuhannet ihmiset silloin toivoivat.

(Kuvakoosteen aineisto eri lähteistä, 28.08.1963.)

Tuolloin Joan Baez laulatti ’marssiin työn ja vapauden puolesta’ kokoontuneita 300 000:tta ihmistä ikoniseksi muodostuvalla ”We Shall Overcome:lla” kansalaisoikeusliikkeen läpimurron-omaisessa tapahtumassa. Jos etsimme historiallista hetkeä, jonka jälkeen kaikki oli toisin, -se on tässä.

Läntistä kulttuuripiiriä ravistelleelle ilmiölle on yhtä monta nimitystä, kuin on selittäjiä. Ymmärtäjiä on sitä vähemmän, -jos ketään. Aloitammekin siis ’60-luvusta’.

Nyt lukija jo tietää, että puheena on maailmaan järkyttänyt ”60-lukulainen” vasemmistobuumi. Jenkeissä kuohui jotakin -siihen pian syvennymme- mutta mitä Suomessa? -Suomalainen näkökulma lähtee usein liian myöhäisestä hetkestä, ja sitä leimaa ”70-lukulaistan” jälkiviisaus, -vai sanonko ’jälkien peittely’?

Suomalainen ’laitavasemmisto’ oli jo kokenut 1944 päättyneen sodan jälkeen nousunsa ja putoamisensa, -ja oli siepannut riveihinsä näkyviä ja osaavia kulttuurikasvoja. Nyt en viittaa niihin, jotka ensimmäisenä tulevat lukijan mieleen: Puhe on Reidar Särestöniemen, Arvo Turtiaisen ja Anja Vammelvuon sukupolvesta.

He olivat kommunisminsa löytäneet, kokeneet ja hylänneet jo ennen kuuluisampaa ”60-lukulaisuutta”. Neuvostoliitto ja sen valtionideologia olivat vetovoimaisia sodan jälkeen, -vanhojen idolien kaaduttua. Euforiaa kesti sen verran kuin sitä riitti. Sitten oli tullut kylmä herääminen.

Kukahan kirjoitti novellin Karjalan neuvostotasavallan suomenkielisen sivistyneistön tuhosta -juurikin 50-luvulla- kun stalinismi kiristi otettaan. Heidät haettiin kaikki kesänviettopaikastaan Pässinrannasta, -paitsi ”K”, joka oli ymmärtänyt lähteä oikeaan aikaan järvelle kalastamaan. ”K sai hauen”, kirjoitti runoilija,  -rajan tällä puolen. ”Livutte kuolemanvirrassa saavuttamattomiin..”, runoilija kuvaili tuntemuksiaan.

Kulttuuriväkensä menettänyt SKP/SKDL jäi stalinisteille -vuoden 1966 puoluekokoukseen asti, Reidarin freskot jäivät Kulttuuritalon seinille, Arto vaihtoi proletaarisuuden stadilaisuuteen (’Minä, paljasjalka’) ja vasemmistolehdille jäi pitkä lista tutuista nimistä, joita ei enää koskaan saanut mainita.

Samaan aikaan, kun ’lännessä’, Euroopassa ja Amerikassa, kulttuuriväki oli aloittelemassa vähintään flirttailua uusien ajatusten -ja vanhojenkin (marxilaisuuden)- kanssa, Suomessa ’laitavasemmisto’ murjotti menettämilleen taiteilijoille ja intellektuelleille, -fundamentalistisen ”tieteellisen maailmankatsomuksen” ja jesuiittamaisen järjestökäytännön karkottamille.

Jos Suomessa elettiin pysähtyneisyyttä, muu maailma meni eteenpäin.

Läntisen kulttuuri-hemisphäärin henkinen tila 60-luvulle tultaessa

Maailmansota oli jättänyt anglosaksiselle maailmalle tietyn voittamisen kokemuksen -ja vankan optimismin, ja Neuvostoliiton -’Kylmään Sotaan’ johtanut-  käyttäytyminen oli pyyhkinyt pois  jäänteet 30-luvun ”New Deal” -vasemmistolaisuudesta. Maailmalla oli vain yksi esikuva, ja se oli korkean elintason saavuttanut, ja vapauden lipunkantaja: Yhdysvallat.

Kaikki tulee käymään, kuten Perustuslaki -ja itsenäisyysjulistus ”We the People…”- sanoo, mutta omassa pesässä oli jotain rumaa? 60-luvulla aikuistuva sukupolvi koki, että pahat voimat on voitettu ja hyvää riittää kaikille. Kunhan vielä rotusyrjintä poistetaan, niin hyvä myös jaetaan kaikille.

Tämä henki, ja afroamerikkalaisten nouseva itsetunto synnyttivät kansalaisoikeusliikkeen. Sen kulminaatiopiste oli 28. elokuuta 1963, Washingtonin monumentaalikeskustassa.

200-300 000 amerikkalaista kuunteli pastori Martin Luther Kingiä, jolla oli unelma, -ja Joan Baezia. Amerikka heidän ympärillään oli John Fizgerald Kennedyn Yhdysvallat: Suurin, kaunein ja mahtavin, -ja itse presidentti tuki innolla sen viimeisten kauneusvirheiden poistamista, -johon 28.08.-63 Washingtoniin kokoontuneet olivat jo ryhtyneet.

Tähän väliin sopii ’globaalin 60-lukulaisuuden’ henkisen ja yhteiskunnallisen herätyksen sisällön arvio: Se oli perinteellistä anglosaksista liberalismia, -boostattuna jakamattoman ihmisyyden kunnioittamisella, ja tinkimättömällä oikeudenmukaisuuteen pyrkimisellä. -Että myöhemmin ilmaantui muutakin, siihen vielä palaamme.

Show me the famine, show me the frail
Eyes with no future that show how we failed
And I’ll show you the children with so many reasons why
There but for fortune, go you or I.

Ilmiö, joka näyttäytyi 28.08.-63, oli muhinut jo pitkään. Ehkä se on kulttuurissamme, hyvin syvällä. Hyvät ajat, ja odotettavissa oleva optimistinen tulevaisuus antoivat silloin aikuistuville tilaisuuden -ja varaa- empatiansa piirin laajentamiseen.

Vuoden 1963 näkymiin tuli pian säröjä: 22. marraskuuta J.F. Kennedy murhattiin Dallasissa Texasissa. Kuoliko myös yhden sukupolven viattomuus silloin?

’Nuorisokapinan’ selittäjät selittävät

Kaikenlaisia selityksiä on kuultu, miksi ’läntistä kulttuuripiiriä’ kosketti 1960-luvulta alkaen henkinen mullistus, jota myös nuorisokapinaksi kutsutaan. Falskein selitys -jota Suomessa(kin) tarjottiin, on ”kapitalismin yleinen kriisi” ja siitä seuraava nuorison hakeutuminen kohti jotain kuvitteellista ideologista päämäärää, marxismi-leninismin autuaaksitekevää aatetta.

Enempää ei tarkkailija voi olla väärässä, -ja hänen omat ambitionsa tulivatkin esiin siinä sivussa.

Spontaanisti ilmaantuneen ultraliberalismin ominaisuuksiin kuuluu avoimuus ja henkisen etsinnän jatkuminen vielä senkin jälkeen, kun ensimmäiselle pysäkille on päästy.  Juuri tässä asiassa vuonna 1963 esiinnoussut ”radikalismi” eroaa jyrkimmin kaikista seuraajistaan.

22.11.-63 shokki ei jäänyt ainoaksi iskuksi yhteiskunnalliselle optimismille: Yhdysvallat oli antanut sotkea itsensä sotaan Vietnamissa, ja sen myötä nouseva sodanvastaisuus ajoi yhteiskunnallisen omantuntonsa löytäneet nuoret törmäyskurssille valtion kanssa. -Tämä antoi tilaisuuden ääriryhmille hyödyntää trendiä jonka aikaansaamiseen heidät rujot sloganinsa eivät olisi kyenneet.

”Radikalismi” on itseään vahvistava kierre

Tilanteessa kuin tilanteessa käy helposti niin, että porukan kokoontuessa jonkin aiheen ympärille, osalla -myöhemmillä tulijoilla- muodostuu tarve nostaa profiiliaan yli muiden. Helpommin se käy kärjistämällä yhteistä repertuaaria vähän sillai niinkun jyrkemmäksi. Nämä kärjistäjät ovat muuten useimmin -ei aina- miesoletettuja. (No nyt lukija jo hiffaa heidän motiivinsa.)

Sitä paitsi ääri-ajattelijan ei tarvitse koskaan perustella kantaansa, -eivätkä kaikki meistä ole verbaalisia.

Ilmiönä ääriajattelun voimistuminen (positiivinen takaisinkytkentä) on sosiologisesti tunnistettavissa, -ja esiintyy melkein kaikkialla. Ensimmäisenä ”60-lukulaisen” nuorisoliikkeen ikäluokat -siis heikoimmat heistä- etsivät etsimäänsä jyrkkyyttä oman aikansa trendeistä, mutta ne olivat liian vaikeatajuisia. Argentiinalaisen vasemmistoradikaalin, Ernesto ’Che’ Guevaran, surullinen loppu Bolivian vuorilla teki hänestä helpommin samaistuttavan esikuvan: Che oli kyllä kirjoittanut, mutta laiskojen onneksi hyvin vähän.

’Che’-posteri ilmaantuikin useaan opiskelijakämppään myös Helsingissä: Sopivasti niin, että selällään sohvassa makaava henkilö (naispuolinen, -’suvaitsevaisuus’ ja ’tasa-arvo’ olivat silloin vasta alullaan) saattoi katsella sitä bailujen isännän hartioiden yli. (HUOM: 60/70-lukulaisten jälkeläiset: Kaikkea ei pidä kysyä vanhemmiltanne!)

Niinpä 70-luvun jälkipuoliskolla suomalaisella ”tieteelliseen” (lue: dogmaattiseen) marxilaisuuteen pyrkivällä juntalla oli suur-urakka kitkeä pois ”guevaralaisia” tai ”gastrolaisia” harhaoppeja opetuslastensa keskuudesta.

”Ikäluokkakapina”, joka siis lähti liikkeelle avoimen ja moniarvoisen yhteiskunnan arvopohjalta, lipsahti pian etsimään jotain ”suolaisempaa”. Ensimmäiset löydöt olivat läntisten teollisuusmaiden mariginalisoituneiden radikaaliryhmien jälkeenjääneitä papereita, -jopa 100+ vuoden takaa- ja taas saivat insituutiomarxilaiset kitkettävää.

Kun ”60-lukulaisuus” joutui 70-luvulla -kuin pensasaita hullun puutarhurin kynsiin- leikatuksi maan tasalle lukuun ottamatta joitain tarkkaan valittuja hedelmättömiä riukuja, liikehdinnän henkinen ilmapiiri muuttui jyrkästi:

• ’Kulttuuriradikalismi’: Ajatuksenvapaus, suvaitsevaisuus, korkea moraali.
• ’Tieteellinen sosialismi’: ”Oikeaoppisuuden” kyttäys, ahtaan yksituumaisuuden vaatimus, jesuiittamaisuus.

”Kulttuuriradikalismin ehtoollisviinistä porvarispoikien tarjoamaan marxismi-leninismin öylättiin”

Suomessa kehityskulku poikkesi kaikista muista parlamentaarisesti hallituista maista, -ja jos tarkkoja ollaan: Kaikista maista: Radikalismi kitkettiin ankaralla kädellä, -ja korvattiin ”ratavarren poikien rupisella marxismi-leninismillä”. Millä mekanismilla tämä tehtiin, siitä myöhemmin.

Tämä ’radanvarsi’ täytynee avata: Junamatkailijan silmien eteen avautuu -esm. välillä Helsinki-Kerava– omanlaisensa estetiikka: Siitä on sanontakin: Radanvarsihakuinen teollisuus. Junanrataa reunustavat vinoilla lauta-aidoilla reunustetut tontit, joilla jokin peltihalli tms. -ja aitaan asti ruostuvien (tyhjien) peltitynnyrien sekavaa röykkiötä, joiden läpi nokkoset kasvavat. -Kun puhumme 60-70-lukujen taitteen ”nuorisoliiton vasemmistosta” -noista jäykän ”husakilaisen” marxismin ilosanoman(?) apostoleista, niin siinä heidän sielunmaisemansa! -Ja kokonaisille ikäluokille syötettiin tyhjien tynnyreiden sisältöä.

Lukija huomatkoon, että jo edellisen vaiheen äärivasemmistoradikalismi oli huima loikkaus tuntemattomaan alkuperäisestä lähtökohdasta: Liberalismin ja korostuneen sosiaalisen omantunnon sävyttämästä länsimaisesta radikaalireformismista. Seuraavaksi haettiin ideologista ohjausta synkkien diktatuurivaltioiden aatteellisesta jargonista, -jopa terminologiaa myöten.

”Kulttuuriradikalismi: porvaristen luokaton lakeija!”

Eräs silloinen kirjailija -nimeähän ette mihinkään tarvitse?- kiteytti uuteen ”tietoisuuteen” heränneen 70-lukulaisuuden konfrontaation edeltäjänsä kanssa lyhyesti: ”Kulttuuriradikalismi: porvaristen luokaton lakeija!” -Vielä hetkeä aiemmin Suomen (porvarillinen) media oli esitellyt em. sanojen lausujan laadukasta tuotantoa kirjoittavana kulttuuriradikaalina. (Sinne meni laatu sekä radikalismi!)

Tuotosten muuttuessa ”jäsenkirjan lisälehdiksi” ja ”agit-propiksi”, sanonnaksi tulikin:

”Helpoin tapa parodioida (piip) ja (piip) kaltaisia kirjailijoita, on suoraan siteerata heitä.”

-Mutta jos et kirjoittanut tahatonta parodiaa, jonka naurettavuudelle sokeita löytyi (siihenkin aikaan) vain SKP:n jyrkän siiven puoluetoimistoista, jouduit sanomaan seuraavan:

”Suomessa ei voi hengittää.”

Tämän lauseen sanoja ei sitten ollut vasemmistolaistumiseen tuskastunut porvari, vaan vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen kirkkain tähti, -vielä hetkeä aiemmin. -Pieni punavärin väärä vivahdeko johti ’maan sisäiseen karkotukseen’ (disponibiliteettiin), ja vei esiintymiset ja projektit?

Monet Suomen 70-luvusta kirjoittaneet ovat nostaneet pöydälle kysymyksen, miksi 60-70-lukujen vaihteessa tarjolla olevista radikalismin tai vasemmistolaisuuden (eivät ole sama asia) versioista Suomessa nousi lähes hegemoniseen asemaan mitä tönköin ja puisevin ”ratavarren-jengin” neuvostopropagandasta kloonattu dogmaattinen marxismi. Tähän kysymykseen on vastaus, vaikka kirjoittajat eivät sitä hiffaa.

”Teillä Finljandiassa on oikein hjuva syshteemi..”

Tähän väliin sopiikin siteerata suomalaista yrittäjää, joka 80-luvulla, vain hiukka ennen Neuvostoliiton romahdusta, teki kauppoja naapurimaassa. Yrittäjä kertoo:

’Kun bisnekset oli hoidettu, venäläinen liikekumppanimme -tyytyväisenä onnistuneisiin kauppoihin- kertoi: ”Illaksi on sitten jotain, mitä harva pääsee näkemään!” Selvisi, että Igor (nimi muutettu) vie meidät johonkin tilaisuuteen, jossa paikalliset silmäätekevät -puolue- ym. kihot- kilistelivät lasejaan ja hieroivat suhteitaan. Igor esitteli meidät suomalaiset tärkeän-oloiselle pukumiehelle: ”He ovat ystäviä Suomesta.”

Pukumies meille hyvin mairea: ”Da, suomalaisija! Teillä on Finljandiassa oikein hjuva syshteemi:  Te poimitte nuorison joukosta kehityskelpoiset, ja laitatte heidät harrastelemaan politiikka kaikenlaisissa järjestöissä. -Niin he kasvavat sisään järjestelmään, -ja heidät laitetaan virkoihin, jotka ovatkin jo heitä odottamassa. -Tiedättekö yshtävät, me haluamme omaan maahamme samanlaisen!”

Venäläinen oli luullut, että Suomi-vieras oli ’yshtävä’, ja puhui sivu suunsa. ”Igorin” ystävä ei tiennyt sitäkään, että hänen kotimaansa maksoi suuren san häntä ihastuttaneesta ’syshteemistä’. Tämän politiikkaan-sisäänajamis-apparaatin portinvartijoina olivatkin juuri edellä jo esitellyt rupisen vulgaarimarxismin apologeetat:

”Sen lauluja laulat, jonka känny on ovenkahvassa, -ja joka päästää tai estää.”

Jos et tottelevaisesti laulanut –loppuvokaaleja venyttäen- sait mennä vaikkapa Ruotsiin lauleskelemaan.

’Money makes the world go round’

Tämän kirjoittaja on ollut läsnä erään vasemmistolaisen nuorisojärjestön vuosikokouksessa, jossa -tilinpäätöstä esiteltäessä -ja alijäämän kattamisen vieraalla pääomalla tultua mainituksi- takarivin duunaritaustaiselta edustajalta kuultiin jännä välihuuto: ”Jaa että vieraan vallan pääomalla?”

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu, KGB, rahoitti suoraan mm. taistolaisten kulttuurijulkaisua, ”Kulttuurivihkoja” -sinnekin mahtuu joku duuniin- ja mm. maksoi kaiketi suurimman osan Teiniliiton menoista parhaimpaan aikaan.

Tapahtuma-ala lienee ollut jo silloin stalinistien käsissä? -Jos et tottele Puoluetta, et saa laulaa! -Hengittäminenkin voi olla vähän heikkoa.

Tässä vaiheessa lukija ei kysy, miksi joku kirjailija irtisanoutui kulttuurivasemmistolaisesta tuotannostaan, joku toinen teki henkisen Canossan-matkansa toisin keinoin, -mutta kaikki sen tekivät. -Elleivät onnistuneet siirtymään ulkomaille.

Alistujille oli luvassa -mm. kongressimatkailua kaikilla herkuilla- ja järjestötehtäviä joissa valmentautuu tulevaan virkaan. Mutta kyllä Suomessa myös toisinajateltiin (=ajateltiin, -sama asia). Tämän kirjoittajan tuntemilla ei-niin-sapluunaan-tungetuilla vasemmistolaisilla oli 70-luvulla monta hyvää sanontaa:

”Sosialismin toukka-aste, -ei koskaan kasva perhoseksi, vaikka syö, syö ja syö…”

Neuvostokommunismia -ja sen kloonejahan-  tuossa tarkoitettiin. Oli pahempikin versio: Kommunismin kotelosta ei kuoriudukaan kaunis perhonen, vaan ruma kärpänen (loispistiäinen).

Jos ’Beljakovin-kumous’ olisi onnistunut…

”SOL:n projekti”, elikkä Suomen liittäminen Neuvostoliittoon, saavutti syksyllä 1970 tietyn välitavoitteen: Vasemmistoradikalismi, ja kaikki v.1963:n globaalin nuorisokapinan jäljetkin on siivottu Suomesta, ja ’yliopistoissa’ vallitsivat opiskelijajärjestöjä taistolaisstalinistien junttaporukat.

Tämä olikin yksi ’Beljakovin vallankumouksen’ edellytyksiä: Venäjällä oli nimittäin yliarvioitu länsimaiden v.1968 ’opiskelijakapinoiden’ merkitys. Toki, ”Ranskan toukokuu -68” melkein kaatoi hallituksen, mutta sittenkin.

Suunnitelma, jonka komentoketju alkoi Mihail Suslov:sta (myöhempi neuvostojohtaja), jatkui Boris Ponomarjov:in (NKP;n kansainväliseltä osastolta) ja Aleksei Beljakov:in (suurlähettiläs Suomessa) kautta Taisto Sinisalo:on (SKP:n varapuheenjohtaja, jyrkän linjan pomo), edellytti opiskelijaliikkeen ja (vähintään) Metallityöväen ammattiliiton saamista osaksi toimintasuunnitelmaa.

Piti provosoida ”kuuma lakkokevät”, saada opiskelijat kaduille mekkaloimaan (provosoimaan väkivaltaisuuksia) ja aiheuttaa hallituskriisi pakottamalla SKDL vetäytymään Ahti Karjalaisen hallituksesta.

-Ja tällä olisi aikaansaatu mukamas ”vallankumouksellinen tilanne”. Syistä, jotka kerron toiste (ellei joku muu ehdi? -Giddiap tawaritshi!), kumous ei koskaan oikein ottanut tuulta. -.Sattuuhan sitä.

Mitähän nämä moraalittomaan järjestöjunttaukseen, häikäilemättömään toisinajattelevien (muiden vasureiden) vainoamiseen ja lähes maanpetokselliseen Venäjä-kollaborointiin koulitut ’aktivistit’ olisivat saaneet tehtäväkseen, jos Suomeen olisikin keväällä 1971 tullut neuvostovalta?

”Jos taistolaiset olisivat päässeet valtaan, päitä olisi pudonnut.”

”Meidän täytyy ehkä telottaa joku”, saneli Hudarille alemman kuvan toinen henkilö.

-Varoitus ei ole minun, -kuulin jossakin. No, valtaa ei kaapattu. -Millähän kaikki lait ja moraalinkin ylittävä puolueuskollisuus sitten palkittiin?

(Vastaan itse, kun kerran kysyinkin.): (Puna)vihreillä oksilla kapitalistisen Suomen hallinnossa, kyldyyrissä ja mediassa.

Siellä se sakki  on vielä tänäänkin! -ellei ’parasta-ennen’-päivämäärää ole ohitettu.  Kun eivät päässeet tuomitsemaan ketään vallankumoustribunaaleissa, he antavat mätkyjä esm. Nurmijärven verovirastossa. -Ja pilaavat Yle:n kuuntelijan päivän jauhamalla juuri sitä, mitä ovat 70-luvulta lähtien syöneet.

Suomen julkisen sektorin henkilöstön kokonaismäärä tuplaantui 80-luvun alun (taistolaisopiskelijat valmistuivat vihdoinkin pitkittyneistä opinnoistaan) ja 90-luvun alun välillä. Valtion ja kuntien tehtävät eivät samassa ajassa toki kaksinkertaistuneet, -joten mitähän nuo tekevät?

Siellähän se sakki syö veronmaksajan leipää lohdutusviroissaan, -kun vallankumous meni sivu suun.

Luettavaa/katsottavaa:

• Joan Baez performs ”We Shall Overcome” at the March on Washington for Jobs and Freedom in Washington D.C. on August 28, 1963. 28.08. 1963.
• March on Washington on August 28, 1963. 28.08. 1963,
• Stanford University 28.08. 1963: March on Washington for Jobs and Freedom,

”Pitkä marssi läpi instituutioiden” loppusuoralla?

Vasemmistoliitto irtisanoutuu Jaakko Laaksosta