Tuo elävä tuli se minut aina lumoaa, varsinkin ulkona, luonnossa. Niin nytkin olen unohtunut kyykylleni jätkänkynttilän liekkien iloista leikittelyä ihailemaan. Tuolla luontoretkellä myrskyn pauhatessa – jossain suojaisessa kallion kainalossa, tulen lämmittämän kiven selkää hyväillessä, nokipannukahvia koksassa, koiran tunkeutuessa kainaloon – siinä on jotain. Unohdun haaveisiin. Niin nytkin ruostuneet polvinivelet muistuttavat, kauankos siinä aiot kyykkiä?
Vuoden vaihtuminen on minulle aina hieman vaikea – haikeutta menetetystä ajasta – ajasta jossa liian vähän tapaamisia ja yhteyksiä, omaisten, lasten perheiden kanssa. Odotuksistani huolimatta puhelimeni on mykkä, vaikka niin hartaasti toivon viestiä lasteni perheiltä. Vaimokin siihen viereen kyykistyy, yhteinen haikeus. Ei uskalla puhua, liikutus valtaa mielet. Kyynärpään pieni tönäisy saa poskelle kosteaa. Tuoltahan nousee kuu, huokaisu heikko yritys peittää mielenliikkeitä.
Samalla ajatus karkaa omaan käyttäytymiseen omia vanhempia kohtaan. Ja leväperäisyyttähän käytöksestäni löytyy. Nyt tajuan liian myöhään virheitäni. Vanhetessani tiivistinkin yhteydenpitoani heihin – silloin se oli jo liian myöhäistä. Salaa on luettava löytämääni äidin pitämää päiväkirjaa, niin haikeaa ja liikuttavaa lukeminen on. ”Oli loppiainen, nimipäivä, ei ketään käynyt.” Äitini tuntien tiedän, että muistelmat eivät olleet tarkoitettu kenenkään luettavaksi. Oliko se kohtalo vai sattuma,että ne luettavakseni joutuivat? Opetus olisi ollut hyvä ja minulle tarpeellinen – ei vain ennä toimi vaikka kuinka haluaisi.
Tämä haikeus ei ole yksin minun – turhaan siinä haikailen. Nykyajan kiireet työpaineet, perheasiat, ym. Ehkä myös huomaamattomuus, omia vanhempia ja heidän tunteitaan kohtaan, siinä kiireessä kuittautuu sillä ”kyllä ne siellä pärjää kuten ennenkin.” Mutta laulun sanoin kun tyttö laulaa ”Mummo, mitä kuuluu sinne
teille?” Olisipa se kaunista kuultavaa.
Uskonkin tuonkin vielä kuuluvan, kunhan vuodenvaihteen kiireet hellittävät.
Pappa
Hyvää Uutta Vuotta Kourilehon miehelle!