Poliittiset johtajamme vakuuttavat, että suhteet Yhdysvaltoihin ovat läheisemmät kuin koskaan ja että voimme luottaa Yhdysvaltojen apuun, jos Suomi tai muut Euroopan Nato-maat joutuvat hyökkäyksen kohteeksi.
79 prosenttia suomalaisista ei usko, että Trumpin Yhdysvallat tulisi Euroopan Nato-maiden avuksi. Peräti 87 prosenttia on sitä mieltä, että aseteknologiaa tulisi hankkia vähemmän Yhdysvalloista, jotta riippuvuutemme epäluotettavasta kumppanistamme vähenisi.
Kummat ovat oikeassa? Kansalaiset tietysti.
Kansalaiset ja heidän päättäjänsä näyttävät elävän aivan eri todellisuudessa. Monet eivät pidä tätä suurena ongelmana. He uskovat, että kansalaiset kyllä ymmärtävät, että poliittisten johtajiemme täytyy nyt puhua muuta kuin sitä, minkä todeksi tietävät – toisin sanoen valehdella.
Asetelma on tuttu historiasta, YYA-ajasta, ja viikoista Venäjän helmikuussa 2022 aloittaman täysimittaisen Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen.
’Puhe ystävyydestä imperialistisen diktatuurinaapurimme kanssa oli tyhjää sananhelinää’
Suurin osa kansalaisista ymmärsi, että puhe ystävyydestä imperialistisen diktatuurinaapurimme kanssa oli tyhjää sananhelinää, jota poliittisten johtajien oli harjoitettava, jotta naapuri pysyisi kilttinä meitä kohtaan. Osa kansalaisista ja päättäjistäkin kuitenkin uskoi tähän ystävyysliturgiaan oikeasti.
Siihen ohjasi vahvasti se, että ellei uskonut, siitä seurasi rangaistus: leimaaminen neuvostovastaiseksi, ja se taas sulki monilta tien politiikan johtokerrokseen, monilta myös virkoihin ja muille merkittäville paikoille. Sanoilla oli toisin sanoen seurauksensa.
Sen jälkeen taas, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, kansa oivalsi heti tilanteen ja sen vaatimukset ja kääntyi Nato-jäsenyyden kannalle.
Kansa vei, poliitikot vikisivät
Poliittiset johtajat epäröivät ja haistelivat ilmaa, pohtivat, pysyykö kansan kanta, vai onko se vain paniikin synnyttämä ohimenevä ilmiö.
He uskalsivat ottaa kantaa Nato-jäsenyyteen vasta kun he olivat varmoja, että kansan kanta pysyy ja vahvistuu. Kansa vei, poliitikot vikisivät.
Minä pidän suurena ongelmana sitä, että kansa ja sen johtajat elävät juuri nytkin eri todellisuuksissa, jotka etääntyvät yhä toisissaan. Sanoilla on nytkin seurauksensa. Valehtelu on valehtelua silloinkin, kun sitä harjoitetaan hyvässä tarkoituksessa.
Jos päättäjämme valehtelevat tässä kansallisesti erittäin merkittävässä asiassa omille kansalaisilleen, mitä syytä kansalaisilla on luottaa heihin muissakaan asioissa?
Tämä ei voi olla johtamatta luottamuskuilun syvenemiseen päättäjien ja kansalaisten välillä. Se taas ei voi olla johtamatta demokratian perustusten rapautumiseen.
En epäile hetkeäkään, etteivätkö päättäjämme tietäisi, millainen täysin epäluotettava ja vaarallinen idiootti johtaa nyt Yhdysvaltoja. He pitävät jostain, minulle vielä aukeamattomasta syystä, välttämättömänä sovittaa kaikki puheensa ikään kuin heillä olisi vain yksi kuulija: tämä idiootti. Samalla he tulevat kuitenkin pitäneeksi omia kansalaisiaan idiootteina. Tämä voi onnistua hetken, mutta ei pitkään.
Yrjö Rautio
Pekka Kemppainen