Suomalais-ugrilaisten rikas menneisyys on jostakin syystä jätetty meille kertomatta. -Jopa venäläiset tuntevat sen paremmin.
Myytti pohjoisten kansojen jumalattaresta, jonka kultainen patsas on kätketty vierailta valloittajilta Obin suistoon, ja joka on paralleelinen antiikin mytologioiden Apollon äidin kanssa, ei ilmeisesti sovi historiankuvaan jota meille halutaan tarjota?
Kuvat esittävät erästä kuuluisista, mutta Suomessa huonostitunnetuista permiläisissä pronssi-artefakteissa toistuvaa hahmoa, joita vanhan Permin alueelta ja Obin seuduiltakin on säilynyt hämmästyttävän suuria määriä, huolimatta vuosisatoja jatkuneesta tuhotyöstä.
Kuvissa on Jumalatar ja kaksi hahmoa, kuten vanhojen kronikoiden ja 1700-luvun eurooppalaisten matkakirjailijoiden mainitsemalla Zolotaja Baballa, ”Kultaisella Eukolla”, oli kuvauksien mukaan seurassaan poikansa.
Pohjoisten suomalais-ugrilaisten kerrotaan kunnioittaneen Jumalattaren kuvaa, joka tiettyinä juhlapäivinä sai ylleen uuden kerroksen kultaa.
Siitä nimitys. Suomensukuisten kansojen suurikokoisista jumalankuvista on paljon mainintoja, mutta niiden olemassaolo kiistetään myös päättäväisesti. Todisteet puhuvat kuitenkin sen puolesta, että meillä oli pakanuuden aikana yhtä ja toista, mistä koulukirjat eivät tiedä niin mitään.
Kuten permiläisessä pakanuudenaikaisessa pronssikuvassa, vanhan kartan merkintä esittelee naisen kahden lapsen kanssa. Perimätieto oli siis yhä olemassa nykyaikaisen kartografian alkuhetkillä.
Kartassa Zolotaja Baban sijainti.
Hyvin usein törmää vakiintuneena käsityksenä liikkuvaan väittämään, ettei suomensukuisilla kansoilla ole ollut järjestäytyneitä uskontoja, temppelirakennuksia, pakanallista papistoa, jumalankuvia, tai ylipäätään mitään vaikuttavaa. Tälläisiä käsityksiä ei ole koskaan eikä missään perusteltu, eikä asetettu kritiikin tarkasteltavaksi. -Silloinhan niitä ei esiintyisi lainkaan.
Kronikoiden ja maantieteellisten kuvausten kautta tiedämme Permin maassa, nykyisten komien, komipermjakkien ja udmurtien esivanhempien asuinseuduilla, olleesta ”Kultaisesta Naisesta”, jumalatar-kuvasta, jota käytiin kunnioittamassa ja jolle uhrattiin laajalla alueella Pohjoisen Uralin ympäristössä. Neidon tai eukon kuvapatsaalla oli seuranaan ”poika”, tai sekä ”ottopoika” että oma lapsi. Kuvan Jumalatar on luultavimmin kahden naishahmon seurassa, mutta jumalatar ja kaksi miestä -asetelmia on löydetty permiläisten kulttuurien arkeologisista jäämistöistä.
Vanhimmat -ja alkuperäisimmät- kirjallisuuden maininnat ”Kultaisesta Naisesta” ovat seuraavat:
- V.1396, 1397 Eri venäläiset kronikat,
- V.1517 Mathias Miechovilainen
- V.1540 Anton Wiedin kartta,
- V.1544 Sebastian Münster,
- V.1549 Siegmund zu Herbsteinin kartta,
- V.1562 Anthony Jenkinsonin kartta,
- V.1569 Gerhard Mercatorin kartta,
- V.1578 Alessandro Guagninon kartta,
- V.1593 Cornelius de Jaden kartta,
- V.1615 Petrus Petrelius,
- 1700- ja 1800-luku: Monia edellisiin lähteisiin perustuvia mainintoja.
Muinaisen Perman valtakunnan rikkauksiin liittyvät myytit elävät vieläkin venäläisten aarteenetsijöiden päiväunissa. Viimeksi 1990-luvulla suomalaisten arkeologien piti aloittaa rautakautisen laajan kalmiston tutkiminen Karjalan Kannaksella, mutta -yllätys- paikallinen kolhoosi olikin raivauttanut ko. alueen pelloksi, mikä lienee ensimmäinen uuden viljelysmaan raivaus seudulla sitten 1944, ilmeisesti peittääkseen tonkimisen jäljet.
”Tsuudien haudat” ovat olleet myyttisten aarteiden kätköpaikkoja myös Karjalan Kannakselle asettuneiden venäläisten maahanmuuttajien mielissä, minkä ovat saaneet havaita myös läheistensä leposijoja etsineet entiset kannakselaiset, kun ”luovutettua Karjalaa” päästiin uudelleen katsomaan 1980-luvulta alkaen:
”Hautausmailla tämä muuten laiska väki on ahkeroinut”, totesi eräs kotiseutujaan katsomassa käynyt evakko.
Melko yleisesti tiedetään että Perma oli skandinaavisissa saagoissa Bjarmia, ja norjalaiset idänmatkaajat jatkoivat vanhaa nimiperinnettä:
”Roomalaiset runoilivat Hyperborean kultaisista vuorista (aurei montes), joita Hyperborean aarnikotkat (gryphes Hyperborei) vartioivat. Samaisen kultavuoren nimenä tavataan kreikkalaisessa kirjallisuudessa joskus Bérmion óros, ”Bermionin vuori”. (Martti Haavio: Bjarmien vallan kukoistus ja tuho).
Antiikin kirjoittajien, -ja heiltä viitteen saaneiden keskiajan kronikoitsijoiden- tuntema ’Beormas’-kansa saattaa olla jossakin kontekstissa myös Rooman kirkon vaikutuspiirissä (ei kaikkialla sielläkään) esiintyneiden VLFBERHT+ (Ulfberht) -leimattujen miekkojen -toistaiseksi selvittämättömän- tradition kanssa: Arabi-kirjoittajan Ibn Fadlanin mukaan Persiassa ja Lähi-idässä valmistetut eurooppalaista tuotantoa huomattavasti korkealaatuisemmat miekanterät, jotka -itse Volgalla liikkuneen- Fadlanin mukaan myytiin ”pohjoiseen” pitkin mm. Volgan vesireittiä, kulkeutuivat reittiä Persia – Bolgar (kaupunki Volgan varrella) – vepsäläisten kaupunki (Valgetjärvi), josta sitten -vepsäläisten- kauppakeskukseen Viena-joen suuhun. -Nyt olemmekin jo Bjarmiassa, josta tunnettu kauppareitti Norjaan.
Ulfberht-löydöt maittain: Norja: 44 kpl, Suomi: 32, Ruotsi: 14. -Ruotsalaisten löytöjen vähäisyys kertoo, että he olivat sivussa Vienanmeri-Kaspianmeri -kauppaliikenteestä.
Mutta mitäs tämä tarkoittaa:
Kuva-kavalkadi tarkoittaa, että viimeistään pronssikaudella mytologiat tunsivat laajalla alueella –Niilin ja Kaksoisvirtain varrelta Volgan pohjoisille lähteille ja Viena-joelle (Severnaja Dvina) asti saman naispuolisen jumaluuden ikonografian.
Kuvaston yhtäläisyys viittaa myyttien samankakltaisuuteen, -ja samanalkusuuteen: Jokin kulttuuriyhteys yhdustöää meidät suomalaiset, -”Suomi” sijaitsi siihen aikaan siellä, missä kerrotaan karjalaisten, vatjalaisten ja vepsäläisten liikkuneen, ja jossa on yhä kirjo meidän sukukansojamme.
”Muusat eivät olleet heille tuntemattomia”
Griippejä (aarnikotkia) vilisee permalaisessa pronssitaiteessa, ja niitä näyttää päätyneen Kreikkaankin. Kreikkalaisille pohjoiset kansat olivat kadehdittuja oikeamielisiä, rauhanomaisia ja kulta-aarteiden keskellä eläviä ja aikaansa runoja lausuen viettäviä puolijumalia. Näin ainakin Kreikassa tiedettiin hyperborealaisista.
”Hyperborea oli, kirjoitti Hippokrates (470-364 eKr.), Rhípai-vuorten takana (hypèr tà Rhípai óre). Rhípai-vuoret olivat pohjoisessa Otavan tai Pohjantähden alla. Ne olivat maan suojavarustus pohjoista kohti, kuten käy ilmi nimen etymologiasta. Rhíps on ’punottu paju- tai kaislaseinä, paaluvarustus’. Boréas, pohjatuuli, saapui Rhípai-vuorilta, mutta vuorten takana oli tyyntä ja leppeää. Hyperborealaiset (hyperbóreoi), vuorten takainen Pohjolan kansa, olivat arvossapidettyjä ja rauhallisia, sanoi historian isä Herodotos Halikarnassolainen (n.484-425 eKr.).
Hyperborealaiset, -niin kuvittelivat jotkut toiset kirjailijat- olivat iloisia ja oikeamielisiä ja saavuttivat pitkän iän. He asuivat metsissä ja lehdoissa. ”Muusat eivät olleet heille tuntemattomia. Kun neidot tanssivat, kaikuivat huilut ja lyyrat. Hyperborealaiset istuivat juhlallisissa pidoissa laakeriseppeleet kutreillaan, kertovat taas jotkut kirjailijat. Ja toiset lisäävät: Kaikki hyperborealaiset tunsivat lentotaidon.”
Näin siteeraa antiikin kirjailijoita Martti Haavio. Jostain arvaamattomasta syystä nämä Kreikan klassikkojen lausunnot ovat Suomessa vähemmän tunnettuja, kuin Tacituksen heitto kurjista fenneistä, jonka saattaa löytää jopa Ulkoministeriön nettisivuilta. Haavio jatkaa:
”Siellä, Hyperboreassa, oli ihana Apollonin pyhä lehto”
”Herodotos selittää, että Hyperborea ulottui mereen asti (katekontes epì thálassan). Se oli siis alue, joka oli Rhípai-vuorten ja pohjoisessa maata kiertävän Okeanoksen välissä. … Hekataios Abderalainen (n. 200 eKr.)väitti romaanissaan ’Peri Hyperbóreon’ Apollonin äidin Leton syntyneen Alýbas-virran varrella Hyperboreassa, ja toistuvasti kuvaillaan Apollonin vuosittaista vetäytymistä hyperborealaisten luo. Siellä, Hyperboreassa, oli ihana Apollonin pyhä lehto (témenos) ja merkillinen pyörötemppeli rikkaine uhriaarteineen.” (M.Haavio, ”Bjarmien vallan kukoistus ja tuho”, s.176-177).
Kreikkalaisten jälkeen skandinaavit jatkoivat ihmeiden ja aarteiden sijoittamista pohjan perille, jättiläisten ja suomalaisten maille. Saagojen kuvaukset ihmeiden paikasta Bjarmiasta ovat siinä määrin yhteneviä antiikin Hyperborea-kirjallisuuden kanssa, että voidaan päätellä tarkoitetun samaa seutua, jonka sijainti on nyt tunnettu: Skandinavian itäpuolella, Vienanmereen laskevien jokien varrella.
Kronikkojen ja saagojen mukaan Perma-Bjarmian ihmemaahan mentiin meriteitse pohjoisen kautta, Kuollan niemimaa kiertäen ja Vína-joelle saapuen. Sanue Väinä, Viena, Vína, Dvina, Düna Daugava, Don, Donau… on meille suomalaisille hyvin mielenkiintoinen, mutta siitä toiste.
Saxo Grammaticus, aikansa oppineimpia kirkonmiehiä ja Tanskan arkkipiispan kirjuri, jonka aikalaisiin verrattuna loistavan sujuva latina antaa oikeuden lisänimeen grammaticus, on säilyttänyt meille tarun kuningas Gormrin matkasta Bjarmiaan.
Retki alkaa normaalina laivamatkana, mutta mitä pohjoisemmaksi ja lähemmäksi kohdetta he saapuvat, sitä tarunomaisemmaksi meno muuttuu. Perillä odottavat suunnattomat aarteet, tarujen hirviöt ja kuolleiden kartano. Sturlaugssaga Starfsama toistaa ihmeet ja aarteet: ”Bjarmalandissa on temppeli. Se on pyhitetty Thorrille, Odinille, Friggille ja Freyjalle, ja on taitavasti tehty arvokkaimmasta puusta.”
Matkareittikin täsmää: ”He purjehtivat, kunnes saapuvat Bjarmalantiin, ja ovat Vína-joen suulla. Länsirannalla he näkevät tasankoja. Siellä oli temppeli niin loistava, että se näytti valaisevan kaikki tasangot, sillä se oli koristettu kullalla ja kalliilla kivillä.” ”Sturlaugr katsoi temppeliin ja näki hyvin kookkaan Thorrin istumassa valtaistuimella. Hänen edessään oli hieno hopeoitu pöytä. Hän näki, että tarvaansarvi oli Thorrin edessä pöydällä. Se oli ihana nähdä, kuin kulta. Se oli täynnä myrkkyä. Hän näki pelilaudan ja sen päällä pelinappulat, kaikki hohtavaa kultaa. Loistavia vaatekappaleita ja kultasormuksia oli ripustettu paaluihin. (Haavio, s.180)
Kuvaus on melko yhtenevä myöhemmän, obin-ugrien uhriaitan ryöstäneiden, venäläisten kuvauksen kanssa.
-Jos joku epäilee käsitystä muinaisen Perman rikkaudesta sillä perusteella, että siitä ei mainita kronikoissa tms., se ei liene enää tarpeellista.
Tarunomaisena voidaan pitää myös satua (saagaa) Norjan kuninkaan Olavi Paksun (myös: O.Pyhä) hirdiin kuuluneen aatelittoman Karlin ja samaisen kuninkaan myöhemmän surmaajan, haalogalantilaisen ylimyksen Thorer Hundin, kauppa- ja ryöstöretkestä Bjarmiaan v.1126 jKr.. Matkakuvaus osoittaa jälleen Vienan suuhun.
Käytyään ensin normaalia kauppaa markkinapaikalla, seurue on poistuvinaan kahdella laivallaan merelle, mutta hiipivät yöllä bjarmien kalmistoon varkaisiin.Thorer, jonka motiivina liittyä retkeen lienee ollut pelko kuninkaan miehen pääsystä hänen vanhoille kauppareiteilleen, on ilmeisesti jo aiemmin ottanut selvää kalmiston vartioinnista, sillä norjalaiset pujahtavat ilkitöihinsä vartionvaihdon aikana.
Kun varkaat huomataan, pako onnistuu vain Thorerin taikakeinoin tekemän sumun avulla. Tämäkään tarina ei siis jää vaille magiaa ja ihmeitä. Paluumatkalla Thorer tappaa, -kuten hän lienee alunperinkin aikonut- matkakumppaninsa Karlin, mistä hän joutuu myöhemmin maksamaan verirahat.
Mahdollinen hautaryöstö-saalis hupenee näihin sakkoihin, sillä retken tuotto myytiin tiettävästi Englannissa, ja lähteet mainitsevat soopelit ym. turkisnahat, joita ei myyntikuntoisina voinut olla kalmistossa.Thorer Hundin ja Karlin retken kuvaus ei kuitenkaan ole omaperäinen. Sen esikuvia löytyy saaga-kirjallisuudesta, jonka Bjarmia-retki stereotyyppiä tarina toistaa.
”Orvar-Odds saaga kertoo, miten Oddr miehineen saapui Bjarmalandiin ja suunnisti Vína-jokea ylöspäin. … Oddr ja bjarmit solmivat kahden viikon markkinarauhan.” (M.Haavio, s.148)
Kaupankäynnin jälkeen norjalaiset nostivat ankkurin, mutta hiipivät takaisin metsään etsimään saalista, kuten näissä kertomuksissa on tapana. Saagat eivät siis anna ”viikingeistä” kovin hyvää kuvaa: Pikemminkin hiippareita, kuin ns. valloittajia. Thorer Hundin retken ryöstö-osuus jää joka tapauksessa epävarmaksi toisinnoksi tai kulkutarinaksi.
Emme siis voi olla täysin varmoja, syyllistyikö Thorer Hund hautaryöstöön, sillä ”kuninkaanmurhansa” takia häntä lienee myöhemmin parjattu. Thorer oikeastaan tappoi O.Paksun taistelussa, kuninkaan yrittäessä kukistaa haalogalantilaiset turhassa yrityksessään päästä takaisin valtaistuimelle, mutta Thorerin väitetään surmanneet Olavin tämän ollessa jo maassa haavoittuneena, siis puolustuskyvyttömänä.
Murha ehkä, muttei kuninkaanmurha, sillä kuollessaan Olavi ei edes ollut istuva hallitsija, vaan sillä hetkellä vallantavoittelija. Ryösti Thorer bjarmien kalmiston tai ei, tarinaan ei olisi uskottu eikä sitä olisi kerrottu eteenpäin, ellei ko. kalmisto aarteineen olisi vastannut norjalaisten käsityksiä Bjarmiasta. Voimme siis käyttää po. saagaa lähteenä.
Bjarmia-kuvauksessa on eniten herättänyt kiinnostusta jumalankuva ”Jomali”, jonka edessä tai sylissä on ollut ruukku uhri-anteja varten, kaulassa suurikokoinen koru, ja päässä kruunu. Martti Haavio toteaa Jomalista:
”Bjarmien jumalan nimi oli Jómali. Snorri Sturlusonin tekstissä on nimestä seuraavia taivutusmuotoja: Yksikön genetiivi Jomala, yksikön datiivi Jomalanum. Bosa saga ok Herrauds mainitsee lisäksi yksikön akkusatiivin: Jomalann. Tunnemme nimessä itämerensuomalaisen Jumala-nimen: Suomen ja karjalan Jumala, vepsän Jumal, Gumal, lyydin D’jumal, vatjan Jumala, viron Jumal, Jummal, liivin Jumál. Vrt. lapin Jummel, Jubmel, Ibmel, Jimmel. Snorri Sturluson oli ensimmäinen, joka mainitsi kirjallisuudessa tämän erityisen merkityksellisen sanan.” (M.Haavio, s.198)
- Jumala, -suomi, vatja
- Jumal, Gumal, -vepsä
- D’jumal, -lyydi
- Jumal, Jummal, -viro
- Jumál, -liivi
- Jummel, Jubmel, Ibmel, Jimmel, -saame
- Jomala, -kunta Ahvenanmaalla
Nimiin Jumala, Jumo, Jen, In, Inmar, Num, Yama, Ymir… voimme toivottavasti palata toisessa yhteydessä.
Maininta Jomalin patsaasta pyhän lehdon keskellä osoittaa kuitenkin, että permiläisten suurikokoisten jumalankuvien olemassaoloa ei epäilty varhaiskeskiajan Skandinaviassa eikä Islannissa, missä po. tarinat kirjoitettiin muistiin 1200-luvulla jKr..
Nykyaikaisesta ugrilaisesta jumal-patsaasta käy esimerkkinä edellä jo esitelty ”Demjankan Piru”, joka edustaa vuosisatoja kestäneen etnisen ja uskonnollisen vainon köyhdyttämää traditiota. Ne kulttipaikat, joita tutkijat pääsivät tarkastelemaan 1800- ja 1900-luvuilla, olivat vailla arvoesineitä ja huomiotaherättämättömiä.
Demjankan ostjakit (hantit) joutuivat tyytymään koruttomaan puuveistokseen, jonka sijainti pyrittiin salaamaan venäläisiltä. Nykyisin uhrilehtoja ja kalmistoja uhkaavat kiihko-kristittyjen lisäksi metsäyhtiöiden monitoimikoneetkin. Perman kulta-ajan, 300-1200 jKr., jälkeen entisestä loistosta jäi jäljelle vain rippeitä. Uralin takaiset hantien ja mansien elämäntapa säilyi pidempään, 1700-luvulle. Heidän metsiin kätketyistä uhriaitoistaan on otettu talteen viimeiset permiläisen pronssivalu-taiteen jäänteet, joista jokunen on päätynyt jopa museoihin.
Viimeiset uhri-aitat yritettiin tehdä mahdollisimman vaatimattomiksi, jotta ne saivat olla rauhassa venäläisten uteliaisuudelta.
Suuret jumal-patsaat ovat siis harvinaistuneet ja muuttuneet muodoltaan karkeammiksi. Voimme silti saada käsitystä muinaisten kulttiveistosten estetiikasta säilyneiden pienoiskuvien avulla. Kaikkialla, missä on ollut suuria ihmisjoukkoja kiinnostavaa uskonnollista toimintaa, on ollut myös kultti- ja muistoesineiden valmistusta.
Antiikin maailmasta tunnetaan hyvin mm. Efeson Dianan pienoispatsaat, joiden valmistaminen pyhiinvaeltajille elätti apostoli Paavalin aikaan suuren joukon kaupunkilaisia. Paavalin vastoinkäymiset Efesossa, -joutuminen miltei lynkatuksi- johtuivat juuri näiden toimentulostaan ja liiketoimistaan huolestuneiden efesolaisten reaktiosta.
Ryhmäkuvan vasemmanpuoleisin, siivekäs Jumalatar-figuuri, on löytynyt kahteen kertaan, eli samasta valumuotista on tehty ainakin kaksi säilynyttä kappaletta. Varsinaista sarjatuotantoa meidän ei tarvitse olettaa, mutta ko. artefaktien kysyntä on saattanut olla ajoittain hyvinkin suurta, -ja ugrilaisten, permiläisten ja volgansuomalaisten uskonnolliset kokoontumiset olivat hyvin väkirikkaita vielä 1800-luvullakin.
Eräissä udmurtien uhripaikoissa mainitaan olleen 1800-luvulla erityinen paalu, johon toimitusten ajaksi kiinnitettiin ”pyhimyksen kuva”. Permiläisiä pronssivaluja onkin voitu käyttää jo varhain tähän tarkoitukseen, suurin juhliin osallistuneiden kotipaikkojen lehdoissa edustamassa suurempaa ja laajemmalla palvottua jumaluutta.
Tutkija Eero Autio, jota saamme kiittää monien tämän sivun kuvien saattamisesta suomalaisen yleisön nähtäville, tulkitsee figuurin elementit seuraavasti:
- Ylimmät kasvot edustavat aurinkoa, eli taivaallista tasoa,
- siivekäs jumalatar seuralaisineen maanpäällistä maailmaa, ja
- Alaosan äyriäiset tai hämähäkit maa-elementtiä. Kalevalan lukeneille suomalaisille Jumalattaren siipien päällä seisovat hahmot tuovat mieleen Louhen ahdistamassa sammon ryöstäjiä, ”sata miestä siiven päällä”.
Venäläiset tutkijat kiinnittävät huomiota Jumalatar-figuureissa usein toistuvaan jalkojen kuvaamiseen korostetun paksuiksi -terveyden ja fyysisen voiman ilmaisuna- ja karhunkyntisiksi, kuten edellä esitetyissä tapauksissa. Pronssikuvan siivekäs karhu-nainen samaistuisi luontevasti mytologian taivaasta laskeutuneeseen karhuun, joka synnytti ylijumala Num Toremin.
Kasvot Jumalattaren vatsassa -ylempänä esitellyssä kuvassa- voivat tarkoittaa hänen (tulevaa) lastaan, sillä arkaaisessa taiteessa kuvataan usein eriaikaisia tapahtumia samassa kuvassa. Po. figuurin käyttäjä on näin voinut kunnioittaa sekä jumalallista äitiä että poikaa samalla rukouksella.
”Toivat jumalattaren mukanaan”
Norjalaiset saagat mainitsivat legendojen Bjarmiassa olleen loisteliaan Thorin temppelin, mutta me löydämmekin Num-Toremin äiteineen. Unkarilainen tutkija Mihalý Hoppál kertoo seuraavasti:
”Numi-Toremin naispuolinen pari, hänen vaimonsa, on Maa-äiti ja heidän lapsensa ovat Maailmaa-valvova-mies ja Kaltes-vaimo. Molemmilla on kohtalon ohjaajan tehtävä päinvastoin kuin heidän vanhemmillaan, jotka eivät ota aktiivisesti osaa ihmiskohtaloiden järjestelyyn. (Rukoukset ym. osoitettiin siis näille. lat.huom.) Jälkimmäisen tehtävänä on huolehtia synnytyksestä. Hän on äitien suojelija ja synnyttävien vaimojen jumalatar. …Ja Herodotoksen mukaan ”Hyperborean neidot”, Arge ja Opis, tulivat pohjoisesta Delokseen ja ”toivat jumalattaren mukanaan”. Hyperborean mystiset lahjat Deloksessa palvellulle jumalattarelle, oli osoitettu Eilethyialle, ”jotta he [hyperborealaiset] saisivat helpotusta synnytyksen vaivoihin”.
Kovin mielenkiintoista.
”Todennäköiseltä näyttää Munkácsin huomio, jonka mukaan 1700-1800 -lukujen venäläisissä lähteissä ja matkakuvauksissa usein mainittu zolotaja baba, Kulta-Vaimon patsas, oli pystytetty hänen kunniakseen. Sen (patsaan) pysyvänä attribuuttina oli Sorni-kaltes, Kulta-kaltes.” (Mihalý Hoppál, Shamanismi ja uralilaisten kansojen uskomusmaailma, Péter Hajdún toimittamassa SKS:n julkaisussa ”Suomalais-ugrilaiset”, 1975, s. 203)
Hänellä on nyt nimi, Aamunkoiton Tytär, Kulta-neito, ja tiedämme Hänen tehtävänsä. Permiläisissä pronssivaluissa on säilynyt kuva siitä, millaisena Hänet nähtiin ja kuvattiin 1000 vuotta sitten, patsaassa jota tultiin kunnioittamaan Kamalta, Vienalta, Petshoralta ja Obilta, ja joka legendan mukaan on yhä olemassa venäläisiltä piiloitettuna jossain Obin suistossa.
Geirrodrin kartano, Bermionin kultavuori, Apollonin syntysijat, Jotunheimrin jättiläiset, kuolleiden asuinsijat, hyväntahtoiset hyperborealaiset, kulta-aarteet ja noituudet, -kaikki tämä sijoitettiin eurooppalaisten kansojen mytologioissa Jäämeren ääreltä Kama– ja Vjatka-joille ja Perämeren pohjukkaan ulottuvalle alueelle, jonka arkeologista maisemaa hallitsevat suomalais-ugrilaisiin kansoihin yhdistettävät kulttuurit.
Suomalais-karjalainen Pohjola-Päivölä -vastakkaisuus, joka Elias Lönnrotin Kalevalassa tuodaan korostetusti esille, voidaan jäljittää sekin Perman ja Itämeren piirien väliseen kilpailuun Pohjolan rikkauksista.
Antiikin maailma ja Skandinavia näki vuosituhansien ajan koillisen ihmeiden maan, jonne sijoitettiin sekä omat hyveet ja pelot että mielikuvitukselliset rikkaudet. Suomalaisten mytologiat eivät tätä teemaa niinkään paljon viljele, ja se olisikin tarpeetonta: Osa meistä oli siellä silloin.
Kirjallisuutta:
Eero Autio: ”Kotkat, hirvet, karhut, permiläistä pronssitaidetta”, Atena 2000
Péter Hajdú (toim.): ”Suomalais-ugrilaiset”, SKS 1975
Uno Holmberg (Harva): ”Permalaisten uskonto” (Suomen suvun uskonnot IV), WSOY
K.F.Karjalainen: ”Jugralaisten uskonto”, WSOY 1918
Martti Haavio: ”Bjarmien vallan kukoistus ja tuho”, WSOY 1965.
Jumaluudet paikallisia, formaatti yleiseurooppalainen.
Olemme havainneet suomensukuisten kansojen, jotka antiikin maailmalle edustivat äärimmäistä pohjolaa, alkuperäisimpien jumalien olleen samanoloisia kuin mm. eräät helleenien jumalat. Kulttuurivaihtoa kyllä, mutta ei yksisuuntaista.
Herodotos Halikarnassolainen toistaa meille vanhan, ilmeisesti esihelleenisen, perimätiedon jonka mukaan Hyperborean neidot toivat Jumalattaren Delon pyhälle saarelle. Asetamme siis itsemme ”historiankirjoituksen isän” edelle, jos väitämme vaikutteiden siirtyneen vain toiseen suuntaan.
Avain probleemaan, jos tässä sellainen nähdään, on Mihaily Hoppalin toteamus mansien (vogulien) taivaanjumaluuden -ei sitten ollut ”pääjumala”- Mir Susne Xumin l. Maailmaa katsovan miehen olevan personoituneen auringonjumalan arkaaisin tyyppi.
Aamukoiton tyttären, -venäläisille Zolotaja Baban- hahmo on myös vanhanaikainen, mutta Kreikan asukkaat, helleenit ja heitä ennen pelasgit, tunnistivat siinä oman jumalattarensa Eilethyian, jonka alttari oli pyhimmässä pyhäkössä Delon saarella. Venäläinen perimätieto kertoo tsuudien ja bjarmien pyytäneen jumalattareltaan helppoa synnytystä, kuten helleenit Eilethyialta. Ja Herodotoksen mukaan jumalatar oli sama meillä ja heillä.
Teema ei ole siirtynyt, vaan on ollut ”aina”. Jumaluudet olivat vanhempia, kuin kielet joilla niistä puhuttiin ja kansat jotka niitä kunnioittivat. Helleenit -tai heitä ennen Kreikkaa asuttaneet- tunnistivat hyperborealaisten Jumalattaressa oman menneisyytensä hahmon. Siksi Herodokselle kerrottiin se minkä hän kirjaansa tallensi.
Joillakin antiikin kirjoittajilla oli tiedossa kreikkalaisen kulttuurin monikerroksisuus: Ennen akhaialaisia ja doorilaisia, joiden mukana oli tullut muinaiskreikan kieli, oli Kreikkaa asuttanut toinen kansa jolla oli toinen kieli ja toiset tavat. Herodotus kertoo heidän nimensä: Pelasgit. Attikan, Ateenaa ympäröivän maakunnan asukkaat ”eivät olleet helleenejä vaan helleenien kieltä puhuvia pelasgeja”. Ehkä Eleusiin mysteerikultti oli peräisin heiltä?
Ehkä tapa kunnioittaa jumalatarta, jota helleenisellä ajalla kutsuttiin Eilethyiaksi, oli peritty sekin pelasgeilta. Heidän elämäntapansa oli ollut erilainen kuin myöhempien helleenien: Matriarkaalinen, ei patriarkaalinen. Ehkei Hellas-Hyperbora -yhteys ollut kulttuurivaihtoa ensinkään, vaan yhteistä perintöä? Herodoksen valistuneet aikalaiset tiesivät, että Hellaksen vanha elämäntapa oli ollut Hyperboran kaltainen. Hyperboreahan siis maalattiin maanpäälliseksi onnelaksi.
Pekka Kemppainen
Muita uutisia:
07.05. 2026:
Auringonjumalan alkuperäisin hahmo löytyy Obin-ugrilaisilta, -ja ’Auringon Temppeli’ napapiiriltä.
01.05. 2026:
20.08. 2025:
Jussi Halla-aho sanoo: Sanna Marinin ympärillä ’Jumalatar-kultti’
09.02. 2025:
Maria Magdalenan evankeliumi, Nag Hammadin asiakirjan mukaan
06.07. 2024:
23.01. 2025: