Neuvosto-Venäjän äkillinen hyökkäys Suomeen 30. massarkuuta 1939 rikkoi minien suomalaisten idyllisen maailmankuvan: ”Ihmisethän ovat sivistyneitä! -eihän noin voi tehdä!”. Joku teki sen kuitenkin.
Syyskuussa samana vuonna Saksa oli -sekavan diplomaattisen väännön jälkeen- hyökännyt Puolaan, ja jakanut maan Venäjän kanssa. -Tämäkään ei ollut herättänyt suomalaisia rauhanuskovaisia unestaan. Maailman muuttumista turvattomaksi paikaksi ei haluttu muuallakaan tunnustaa: -Idyllissä on aina mieluisampaa, vaikkei se olisi totta.
Realistinen käsitys ’sotaa edeltävästä tilasta’ oli toki eräissä esikunnissa: Siellähän sitä sotaa oli suunniteltu ja valmistelukin.
Suomi joutui kohtaamaan tylyn todellisuuden ilman liittolaisia, ilman niitä paljonpuhuttuja turvatakuita. Olimme luottaneet järkeen ja hyviin tapoihin valtioiden välillä.
Neuvostoliiton -nykyisen Venäjän federaation– sotaisuuden muuttuessa yhä räikeämmäksi, Suomessakin oli tehty asialle jotakin: Suomi oli mukana Venäjän naapureiden turvallisuusprojektissa, ’reunavaltiopolitiikassa’, joka olisi yhdistänyt Romanian, Puolan, Liettuan, Latvian, Viron ja Suomen takaamaan toisiaan, -ja estämään joutumasta yksitellen ”siniparran linnaan”, -kuten Sir Winston Churchill sen -vuosikymmeniä myöhemmin- osuvasti ilmaisi. -Ja silloinkin puheenaineena olivat Suomi ja Venäjä.
Reunavaltioyhteistyön jäätyä toteutumatta, -liian moni näissä maissa oli uskonut sivistyneisiin tapoihin valtioiden välillä- Suomi tukeutui Kansainliittoon: Valtioiden yhteinen foorumi ja rauhanjärjestö estää auktoriteeillaan sotarosvoretket. -Eipä estänyt: Neuvosto-Venäjä toki erotettiin järjestöstä, mutta silloin kaikilla kykenevillä mahdeilla oli jo muuta ajateltavaa.
”Ei enää koskaan yksin!”
-Näissä sanoissa on suomalaisille 1900-luvun sotien opetus. Mutta palaamme marraskuuhun 1939_
Kun punatähti-merkityt pommikoneet -silloin vielä venäläisvalmisteiset (’Lend&Lease’ Boston– ja Michel– pommarit tulivat Helsingin ylle vasta talvella 1944, -mistä ”kiitokset” voimme osoittaa Oval Officeen!) iskivät Suomen pääkaupunkiin pommejaan pudotellen, stadilaiset kommunistit olivat vielä uskossaan lujia:
Kun hälytyssireenien ääni kaikui Hakaniementoria ympäröivien kerrostalojen tiilimuureista, ja kaduillakulkijat juoksivat henkensä edestä hät’hätää puistikkoihin kaivettuihin sirpalesuojiin, ja kuka mihinkin, parisen aatteensa innoittamaa kommunisti-rouvashenkilöä huuteli muille kehoituksiaan, joita heille oli puna-kerhossa opetettu:
”Älkää pelätkö, älkää uskoko porvareita! Neuvostolentäjät pudottavat vain leipää lapsille!”
Kun ensimmäisten pommien paineaallot heittivät ämmät turvalleen katuun, -saivat vähän rupia naamaansa- ei aatteen palo siihen sammunut. (Mutta sukulaisilla ja naapureilla oli hymy herkässä.)
(Ja tämä tarina on tosi.)
Mutta ei se sokea lapsenusko itäiseen roistovaltioon ole mihinkään kadonnut, -kommunismin myötä- vaan elää ja kukoistaa, tällä kertaa poliittisen kentän oikealla laidalla:
-Sieltä niitä piippalakkeja yhä odotetaan, ”tuomaan leipää lapsille”, vaikkei niillä itselläänkään ole voita leivän päälle. Bai tö vei, -voi on loppumassa jossain muuallakin? Jenkeissä?? (Kananmunat meni jo!)
”Voiton päivä”, -sen täytynee tarkoittaa samaa, kuin koululaisillekin pakotettu ’vegaanipäivä’ täällä globalistisessa lännessä? -Mutta kehitys kehittyy, ja länsi seuraa perässä:
(Jatkuu linkin jälkeen.)
Onneksemme olemme jo NATO:ssa, kiitos edellisen presidentin ja pääministerin, joilla oli päättäväisyyttä ja rohkeutta. -Jälkikäteen on todettava että Suomi käytti ’mahdollisuuksien ikkunan’ juuri oikeaan aikaan.
Mutta hagiksen torin katukiveystä maistelleet eivät hekään luovuttaneet: 1940-luvun vaaleissa nosti päätään kommunismin aave, jonka torjuminen teetti ankarasti töitä sen ajankohdan poliitikoilla, joiden ansioituneesta joukosta mainitsen tässä vain Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteerin, Unto Varjosen, -koska aion vielä kertoa hänestä, joskus toiste. Ilman Unskin osaamista vuosi 1948 olisi voinut päättyä suomalaisten kannalta ikävästi.
Suomen historia näyttäytyy sarjana torjuntavoittoja, joissa uhkaava (idän) vaara on onnistuttu eliminoimaan ihan nippa-nappa, -kerta toisensa jälkeen.
Muistutan teitä vielä yhdestä: Vuoden 1970 Keskustan -silloin vielä Maalaisliiton– puoluekokouksesta Kuopiossa, -koska seurasin sitä (sattumalta) Yle:n suorana TV-lähetyksenä. -Yleltä en jaksa/viitsi muistaa sen lisäksi muita kuin Lasse Virenin juoksun Münchenissä. -Mutta Kuopioon:
’Karjalasta kajahtaa!’
Puoluekokouksessa ratkaistiin, nouseeko Keskustan presidenttiehdokkaaksi Ahti Karjalainen vai Johannes Virolainen. -Karjalaisen oinaisuudet ovat ehkä tuntemattomia nuoremmille, mutta häntä pidimme ’idän emissaarina’. Takaisin kokouksen kulkuun:
Kun salin kanta oli jo selvinnyt TV-katsojallekin, nousi puhujapönttöön vielä Karjalaisen viimeisiä ’bitter-eindereita’: Heidän puheensa -hävinneen ehdokkaan puolesta- olivatkin suunnattuja -ei saliin vaan- kutsuvierasaitioon. Niin ketä siellä istuikaan?
Valitettavasti puhujissa oli tuttujakin. (Surullista.) -Mutta äänestystuloksen tultua luetuksi -Virolainen voitti mahtavalla enemmistöllä- nousi (lähes) koko sali spontaanisti seisomaan, ja lauloi Karjalaisten laulun.
:,: sit’ ei pane Idän halla
eikä Pohjan pakkaset,
se ei sorru sortamalla,
sitä ei lyö rakehet. :,:
Näitä sanoja suorasta lähetyksestä kuunnellen- kotisohvalla, Luxor -mustavalkovastaanottimesta- aisti sen hengen, joka Kuopiossa koettiin. -Sille on sanontakin, mutta en nyt hae sitä.
Niin miksi tämä muisto rinnastuu minulla Virenin juoksuun? -Jokin näitä yhdistää.
Maaliskuun 2023 eduskunnan äänestys NATO-jäsenyyshakemuksen jättämisestä jatkoi torjuntavoittojen pitkää sarjaa. Niitä, joille kiitos kuuluu, olen jo kiittänyt, -joten en toista- mutta silloinkin eduskuntaan ilmaantui ”kuutoset”, -kuten kerran ennenkin: 1944.
Mikä ihme näitä ”rauhanoppositiota” riivaa, kun aina ovat haittaamassa hallitusten ja maan johdon todellisia rauhanponnisteluja, ja suomalaisten turvallisuuden varmistamista?
Kevään 2023 idän emissaareista on joku jo ”seurannut O.W. Kuusisen viitoittamaa tietä”, mutta ei ole päätynyt -edeltäjänsä tavoin- Kominternin kansoittamaan Hotel Luxiin Tverskaja-kadulle (siihen aikaan Gorkinkatu) Moskovaan, vaan vaatimattomampaan hotelliin, kännissä riehumaan.
Katsokoon eteensä, ettei liukasti Tverskajalla, ja saa rupia naamaansa. Kuten edeltäjänsä Hagiksentorilla 30. marraskuuta 1939.
Pekka Kemppainen
Muissa julkaisuissa, aiheen vierestä:
30.11. 2025:
Yrjö Rautio: ’Rauhantahdon esittäminen on vain Venäjän keino hankkia lisää aikaa’
27.11. 2025:
12.10. 2025:
29.03. 2024:
13.02. 2025:
30.09. 2025:
03.07. 2025:
Helsingin pommittajat tulivat Alaskan kautta: ’Star and stripes’ over Helsinki 06. February 1944