Miten Viipuri menetettiin kesäkuussa 1944

Kesä- heinäkuun taistelut Karjalan Kannaksella v.1944 ovat paljon puhuttuja, mutta -usein- väärin ymmärrettyjä. Tarkastelemme.

(Kuvakoosteessa suomalaisia sotilaita Tienhaaranniemessä katselemassa joko papulan siltojen tai Monrepos’n pioneerikenttävarikon tuhoa, -ja komissaari on hyvin vihainen.)

Yleisin harhautus on, että Neuvostoliitto pakotti suomalaiset ”rauhaan” suurhyökkäyksellään, joka alkoi 06. kesäkuuta. -44 ja päättyi 15. heinäkuuta. -Jos venäläiset Suomen johonkin pakottivat, niin tekemään poliittisen sopimuksen Saksan kanssa juhannuksena -44. -Sellaisesta Suomen hallitus oli pidättäytynyt siihen asti, vaikka Berliinistä oli kuulunut jos jonkinmoista painostusta.

Välirauha Suomen ja silloisen Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin syyskuun alussa -44, -heti kun tilanne sen salli. -Ja ehdoista puuttui vielä saman kesän juhannuksena vaadittu antautuminen jo ennen neuvottelujen alkamista. Kuultuaan Tukholman kautta Venäjän vaatimukset, presidentti Risto Ryti, marsalkka C.G.E. Mannerheim ja maan hallitus päättivät koettaa ”Saksan-.korttia”.

Suomalaisten voitot Viipurinlahdella, Talin-ihantalan suurtaistelussa, ja Vuosalmella muuttivat jotakin: Ne muuttivat venäläisten Suomelle asettavat ennakkoehdot siedettäviksi: Maata ei miehitetty, suomalaiset saivat itse karkoittaa saksalaiset, ja Suomen valtiojärjestys säilyi.

Mutta aloitetaan Viipurista:

Suomen kolmas puolustuslinja -ja vihollisen pysäyttämisen paikaksi muodostuva- VKT-linja (Viipuri – Kuparsaari – Taipale) oli vedetty kulkemaan Karjalan Kannaksen poikki vesistölinjoja hyväksikäyttäen. -Valinta oli paras mahdollinen, mutta Viipurin kaupungin kohdalla siitä poikettiin: VKT-linja kulki kaupungin ydinkeskustan eteläpuolitse,  vaikeasti puolustettavassa maastossa, -ja jätti puolustajien selän taakse vettä: Kaupungin itäpuolelle Papulanlahden, pohjoispuolelle Linnansalmen, ja Linnansaaren –Monrepos ym.- pohjoispuolelle Kivisillansalmen (Kivisalmen).

Vesistöesteen väärällä puolella olemista pidetään yhtenä Viipuria puolustaneen 20. Prikaatin miesten lisästressin aiheuttajana. Prikaatin komentaja, eversti Armas Kemppi, oli pyytänyt IV Armeijakunnan komentajalta, kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaiselta,  VKT-linjan siirtämistä vesistön pohjoispuolelle, -kuten (lähes) kaikkialla muullakin.

Saman arvion oli Laatikaiselle kertonut myös Panssaridivioonan komentaja, kenraalimajuri Ruben Lagus. -Yhtä huonoin tuloksin. PsDivisioona osallistui Viipurin puolustukseen. Myöhemmän tapahtumat osoittivat, että Kemppi ja Lagus olivat oikeassa.

Laatikainen vastasi kieltävästi Kempin samaan pyyntöön vielä ’Viipurin viimeisenä päivänä”, 20.06. 1944, klo. 15:30 ja klo. 18. -Tämän teeman tarkastelu johtaa päämajan työskentelytapojen ja päätöksentekoprosessiin tutkimiseen, -jota löytyykin kirjallisuudesta. Eräiden muistelujen mukaan Mikkelissä päämajassa oltiin hyvin selvillä 20.Pr:n ja PsD:n komentajien perusteluista, -eikä niitä kiistetty.

Laatikainen kuitenkin kuunteli päämajan virallista ääntä, marsalkka Mannerheimia, -tai otti hänen tahtonsa huomioon -monen kirjoittajan mielestä liiankin hyvin- eikä huomioinut 20.Pr:sta ja PsD:sta kuulemaansa. -Tämä mainitaan yhtenä Viipurin katastrofia edistäneistä syistä.

Usein muistetaan mainita pitkin Viipurin maantietä etelästä valuneet -omia joukko-osastojaan vältelleet- perääntyvän Suomen armeijan sotilaat. -Heistä on käytetty jotain rumaa sanaakin?

Sodankäynnin ”herroille” jättäneet demoralisoituneet hiipparit tartuttivat tappiomielensä osaan 20Pr:n nuorista sotilaista, joiden sota oli vielä viikkoja aiemmin ollut varustelujen rakentamista Itä-Karjalassa. kaupunki-sodankäynnin taito ja kokemus heiltä puuttui. -ja ilmeisesti myös uimataito. Kun prikaatin neljä pataljoonaa olivat linjassa -”Pappa”Laatikaisen heille osoittamassa paikassa- Viipurin kaupunkialueen (umpikortteleita) eteläreunalla, vielä puuttuivat myös sekä oman tykistön riittävä tuki, että ammukset omiin aseisiinsa.

Sotilaat jakoivat taskuistaan patruunakampoja toisilleen, -eikä täydennyksestä ollut tietoa- venäläisten jo ryhmittyessä linjojen edessä. -Mikä voi mennä pieleen?

20Pr:ia tukeneelta raskaalta patteristolta (RasPsto40) -kuten myös kevyeltä patteristolta (KevPsto20)- puuttuivat myös ammukset: Laatikaisen IV-armeijakunnan tykistökomentaja eversti Oskar Sippola on jotain selitellyt, -millä emme lukijaa vaivaa- mutta tykistön ammuksien hakemista yrittäneet -mm. 20Pr:n tykistökomentaja, everstiluutnantti Pentti Arra ja hänen alaisensa- kertovat yhtäpitävästi, että Rautakorven ampumatarvikekenttämakasiinissa -vähän Tienhaaran niemeltä pohjoiseen- vaadittiin oikeaa kaavaketta tms., -kunnes varikkokapun nenän alle nostettiin kp:n piippu. -Silloin oli jo liian myöhäistä. -Varikkopäällikön nimen saatte etsiä kirjallisuudesta.

Annetaan kokeneimpien kertoa:

”Kapteeni Tohkasen johtama 20. prikaatin kranaatinheitinkomppania oli ajanut asemiin 19.6. kello. 17:30 Patterinmäen taakse, ja oli siellä taisteluvalmiina aamulla 20.6. kello 2. … Tulitoiminta alkoi jo 20. päivän aamuna, kello 4. Komppanialla oli puolitoista tuntia myöhemmin jäljellä 55 kranaattia, ja kello 13 laukauksia vain viisi” (Elfvengen-Tammi, s.188.)

Toki, ammustäydennyspyyntöä oli lähtenyt pitkin, yötä, aamua ja päivää. -Kuten raskaalla patteristolla, kuten kevyellä patteristolla, kuten myös prikaatin komppanioiden jalkaväellä. -Tunne ’taistelemisesta paljain käsin’ tiivistyi.

’Komppania joutui irtautumaan kello 16 jälkeen asemistaan…’

”Ampumatarviketäydennystä pyydettiin puolen tunnin välein. Armeijakunta lupasi sitä kello 12:30 mennessä. Komppania joutui irtautumaan kello 16 jälkeen asemistaan, … -ja kohtasi kauan kaivatut ammusautot lopulta kello 18 tienoilla Tienhaarassa.” (Elfvengen-Tammi, s.188.)

Niin miksi linjat Viipurin etelälaidalla pettivät 20. kesäkuuta -44? -Joko vastasin?

”Prikaati laukkasi Kouvolaa kohti…”

-Ei laukannut, vaikka joku sellaisesta lauleskelee. Linja petti hyvin tunnetulla tavalla 20. Prikaatin II-Pataljoonan 6.komppanian lohkolla -viime kädessä usean vastoinkäymisen kautta- mutta juurisyynä voitaneen pitää oman tykistön tuen puuttumista, pelkoa joutua sotimaan ilman ammuksia (myös jalkaväki), mitkä kaikki lisästressit kohdistuivat kokemattomaan väkeen, jolta puuttui aiempi kokemus taistelemista silloisessa kokoonpanossa.

”Ei tässä nyt syyllistä kaivata, kaipaan Lahtista ja konekivääriä…”

Totesin, ettei prikaati mihinkään laukannut: Paniikki ja asemien jättäminen kohtasi kaupungin etelälaidalla asemissaan olleita -hylätyiksi itsensä tuntevia- komppanioita. III pataljoona, joka oli asetettu Papulanlahden itäpuolelle -heillä ei ollut vettä selkänsä takana- luovutti maastoa viholliselle, mutta linja ei siellä murtunut. Pataljoona oli oli myöhemminkin käytettävissä -myös hyökkäyksellisiin toimiin- viereisen kaistan 3. Prikaatille alistettuna.

20. Prikaatin pioneerikomppania, jolla silläkin oli hankaluuksia saada Monrepos’sa olleelta Pioneerikenttävarikolta räjähteitä Viipurin siltojen tuhoamiseen, teki työtään loppuun asti. Prikaatin omat pioneerit osallistuivat useimpien siltojen räjäyttämiseen, vaikka valmisteluja teki useampi pioneeriyksikkö.

Viipurin siltojen jäämisestä ehjinä vihollisen käsiin olisi ollut hyvin dramaattisia seurauksia Suomelle: Tienhaaran niemeltä johtivat suorat hyökkäysurat Helsinkiin asti,

20. Prikaatin kaatuneet ja kadonneet

Viipurin menetys kesäkuussa 1944 oli tragedia, joka sai komedian tyylilajiin kuuluvan jälkinäytöksen, -vielä v.2006: Koko joukko kirjailijoita, toimittajia ja tutkijoita -ja mahtunee joukkoon vielä jokunen influensserikin?- piti aiheellisena julistaa 20.Prikaatin yli 400 ”kadonnutta” jopa ”täydelliseksi rikokseksi”, -voitteko kuvitella!

Katsotaan ensin, kuinka paljon miehiä prikaati todellisuudessa menetti Viipurissa:

• Menehtynyt Viipurissa: 85,
• kuollut sotasairaalassa: 4,
• kuollut sotavankeudessa: 15,
• palautettu sotavankeudesta: 47,
• kadonnut Viipurissa, -oletettu joutuneen vangiksi: 4,
• osoittautunut karkuriksi: 6,
• kadonnut Viipurissa: 1,
• Yhteensä: 162. (Elfvengren, s. 292.)

Tiedot perustuvat prikaatin miehistöluetteloon syyskuun alussa 1944, -aselevon tultua voimaan. -Siihen mennessä kaikki riveistä syystä jos toisesta poistuneet olivat jo mukana. Sitten löydämme aivan toisenlaista ”tiedonvälitystä”:

”Kyse on täydellisestä rikoksesta. Paavo Haavikko uskoo satojen sotilaiden kuolemantuomioon Lappeenrannassa kesällä 1944.” (Arponen, s. 105.)

Kovat sanat ei haavia halkaise, sanotaan. Paikallislehden toimittaja Lappeenrannasta,-Tampereelta toimittajanopin hakenut- Antti O, Arponen, päästi v.2006 moponsa keulimaan, ja kokosi juorut ja tiedon-fragmentit tukemaan urbaanimyyttiä Lappeenrannan salaisista joukkoteloituksista. -Kyseinen folklore hakee nimenomaan tukea 20.Pr:m kuvitelluista sadoista kadonneista, jotka on -simsalabim- korotettu telotetuiksi.

Puuttuu enää, että Arponen kertoisi olleensa koko ’Huhticaustin’ ajan yhteydessä tampereen-aikaaseen kouluttajaansa Pertti Hemanukseen.

Prikaatin uskomaton kadonneiden lukumäärä, joka toistuu usealla kirjoittajalla, ja valitettavasti myös tutkijalla -419 miestä- on eversti Kempin alustava kirjaus ajalta heti Viipurin menetyksen jälkeen. Lukuun sisältyvät kaikki, jotka eivät merkintää kirjattaessa olleet prikaatin vahvuudessa, -monet vielä etsimässä yksikköään. Merkintä noudattaa silloista käytäntöä: Tietoa halusi henkilötäydennyskeskus, jota kiinnosti mihin lähettää täydennysmiehiä, ja armeijakunta jota kiinnosti prikaatin vahvuus ko. hetkellä.

Suurin osa ensimmäisen -väliaikaisen tilastoinnin- ’kadoksissa-olijoista’ ilmaantui prikaatin kokoontumispaikalle lähimpinä päivinä, joko itse tai sotapoliisin avittamina. Historioitsijoille hyödyllinen luku olisi löytynyt prikaatin kirjanpidosta, aselevon jälkeen, yksikköä kotiutettaessa. -Mutta sitä ei osattu hakea, ja moni muuten asiallinen kirjoittaja toisti väärinkäsitetyn luvun, -ja jakoivat toisillensa. -Ja sitten huudettiin yhteen ääneen. (Kuinka noloa!)

Arponen, joka kertomansa mukaan tunnetaan Lappeenrannassa köllinimellä ”Iso-O”, ei ole Tampereen opinahjossaan oppinut, että käyttämässämme kirjaimistossa kirjain ”oo” ja numero ”nolla” ilmaistaan lähes identtisillä merkeillä: ’O’ ja ’0’. On syytä olettaa, ettei samankaltaisuus ole jäänyt lappeenrantalaisille vieraaksi. -Maalla ollaan usein sillai ovelia.

”It’s nouu Caust like Huhticaust!”

Annamme Arposelle vielä armoa, ja siteeraamme:

”Kun Lauri Jäntti kirjoitti kirjan ’Viipurin viimeinen päivä’, hän pyysi kommenttia kenraali V.H.Palojärveltä, jonka Mannerheim oli määrännyt tutkimaan Viipurin menettämistä tapahtuman jälkeen.

Palojärvi lopetti kirjeensä (Jäntille) arvoituksellisiin sanoihin: ”Mitä jälkinäytökseen tulee, jättäisin pois tappioluettelot sekä kenttäoikeusjutun.”  Jänttikään ei ymmärrä, mitä kenraali tarkoitti.” (Arponen s. 64.)

Tiedotusoppineen käsitys kenraalin ymmärryskyvystä saattaa olla jopa alempi, kuin meidän käsityksemme vastaavasti Arposesta itsestään? (-Se pyöree luku.) -Mannerheimin toimeksianto Palojärvelle liittyi nimenomaan Viipurin menetyksen sotaoikeus-käsittelyyn: Eversti Kempin ja II-pataljoonan komentajan, majuri Kurt Bäckmanin asettamiseen syytteeseen.

Kempin ja Bäckmanin oikeudenkäynti -ja tuomiot- ovat surkeaa luettavaa. Everstin syytteet muuttuivat käsittelyn kestäessä, ja keskittyivät lopulta hänen toimintaansa Viipurista vetäytymisen jälkeen, -ei taistelun aikaisiin ratkaisuihin. Ammushuollon epäonnistumiseen, ja muuhun tuen puuttumiseen prikaatilta, ei kenttäoikeus reagoinut.

Eversti Kemppi ei syytellyt saamastaan epäoikeudenmukaisesta tuomiosta ylempiään eikä alempiaan, -vain kovaa kohtaloa joutua mahdottoman eteen. Majuri Bäckman päätyi henkilökohtaiseen ratkaisuun, odottaessaan sotaylioikeuden vahvistusta vankeustuomiolleen.

Palaamme hetkeksi Viipurin pohjoispuoliselle vesistölinjalle, jota eversti Kemppi oli turhaan esittänyt IV-Armeijakunnalle realistiseksi puolustuslinjaksi: Kivisillansalmen pohjoispuoliselle Tienhaaran niemelle. Sieltä avautuivat maantiet Haminaan, Kouvolaan, Lappeenrantaan ja VKT-linjalla taistelevan Suomen armeijan selustaan.

Kemppi jätti Tienhaaranniemen -poistuessaan etsimään IV-armeijakunnan esikuntaa tehdäkseen tilanneraportin- hyväksyttyään alaistensa toimet niemen puolustamiseksi, ja venäläisten mahdollisten vesistönylitysten estämiseksi. -Tähän ei sotaoikeus uskonut. (Jäntti.)

Tienhaaranniemi tyhjä vai ”tyhjä”?

Moni kirjoittaja käyttää sanontaa, että ’niemi oli (käytännössä) tyhjä, ja tie Suomen sydämeen oli auki’. -Ihan näin huonosti eivät asiat olleet: Niemelle komennettiin kello 16:45 kaksi pataljoonaa levossa olevasta 10. Divisioonasta, ja  14. raskas patteristo (RasPsto14).

RasPsto14:sta lähetettiin ”tyhjälle niemelle” Lauri Jäntin komentama raskas haupitsi, jollaisia ei tavallisessa tilanteessa käytetä suorasuuntaus-ammuntaan, -varsinkaan panssarintorjuntaan. Nyt ei ollutkaan tavallinen tilanne. -Haupitsi kaivettiin putkeaan myöten poteroon, ja osoittamaan etelään menetettyyn Viipuriin, venäläisten ilmaantumista odotellen, panssarikranaatti putkessa.

Jäntin saapuessa tykkeineen niemellä oli yhä 100-200 20. Prikaatin miestä, kapteeni Kokkolan komennossa. Aseistusta oli em. miesten Viipurista raahaamana (-eivät siis juosseet tyhjin käsin) kaksi 45mm:m pst-tykkiä, ja yksi 75-millinen, jolla pystyi T-34-panssareihinkin. Väärinkäsityksen takia nämä miehet sitten lähtivät prikaatin kokoontumispaikalle.

Kello 19:30 Tienhaaraan saapui majuri Penttilän Erillinen pataljoona 20 (Er.P 20). Pioneeripataljoona 2:n kolmas komppania (3/Pion.P 2) oli jo panostamassa Kivisalmen rautatiesiltaa klo, 21:30. Tienhaaraan saapui sen jälkeen muitakin joukkoja -päästämään väsyneet isänmaan vartijat vaihtoon- mm.  Marttisen Jr61 -ruotsinkielisille ’Sekstiettan’, joka kärsi raskaita tappiota venäläisten vesistönylitys-yrityksiä torjuessaan.

Vielä yksi episodi Tienhaaran taistelusta, joka oli vain yksi lenkki kesän 1944 torjuntavoittojen ketjussa: Mainitsin IV AK:n pioneerikenttävarikon Linnansaarella, Monrepos’ssa, josta ei luovutettu trotyylia Viipurin siltojen tuhoamiseen.

20. Prikaatin pioneerikomppanian komentaja, kapteeni Paul Koskimies, kertoi Lauri Jäntille kuinka kävi, kun hän pyysi pioneerikenttämakasiinista (IV AK:n KM) räjähteitä:

’KM:n päällikkö ei suostunut antamaan minulle räjähdysaineita, koska minulla ei ollut kirjallista lupaa.” — ”..Lähdin Kivisillalle (Kivisillansalmen maantiesilta). Monrepoosta  tulevan tien haarassa näin sieltäpäin tulevan auton, ja pysäytin sen. Autossa oli KM:n päällikkö… Pyysin häneltä autoa, että saisin nyt, kun hän on jättänyt Kenttämakasiinin, sieltä räjähdysaineita. Hän kieltäytyi antamasta käyttööni autoaan. Kysyin varmuuden vuoksi, oliko hän järjestänyt KM:n räjäyttämisen. (Ei ollut.) Kysyin, saanko minä sen räjäyttää, johon hän vastasi: ”Se olis kauhian hyvä asia, jos herra kapteeni sen tekisi,” (Jäntti, s.173)

”Viipurin menetys oli kauneusvirhe”, on sanottu. ”Oleellista on, että Suomi pelastui.” -Tästä voimme olla yhtä mieltä. Suomeen kohdistui ’eksistentiaalinen uhka’, jonka voitimme. Huolimatta vihollisista, ”kuutosista” (-niitä on taas tänäänkin?!), päättämättömistä suurista demokratioista, ja byrokraateista.

Pekka Kemppainen

Luettavaa:

• Lauri Jäntti: ’Sota Kannaksella ja Viipurin viimeinen päivä’.  WSOY 1985,
• Eero Elfvengren, Eeva Tammi (useita kirjoittajia): ’Viipuri 1944, Miksi Viipuri menetettiin?’, WSOR 2007,
• Matti Koskimaa: ’Veitsen Terällä’, WSOY 1993,
• Antti O. Arponen, Matti Meuronen: ’Teloitetut’, Revontuli 2006,

Yhdysvaltojen rauhanvälitys-yritys Suomi-Venäjä, 1942-43

Suomi ei hyökännyt Neuvostoliittoa (Venäjää) vastaan kesällä 1941

Puolustusvalmius kaipaa täydennyskoulutusta ja joustavampaa reservijärjestelmää, sanoo Juho Eerola

Suomen integroituminen länsimaiseen hallintokulttuurin käy kivunloisesti