Joulukuussa 1942 aktivoitunut Yhdysvaltain välitysyritys Suomen irrottamiseksi silloin meneillään olevasta maailmansodasta on ollut tutkijoiden luupin alla, eikä siitä löytyne uutta mielenkiintoista -heille-, mutta suurelle yleisölle näin hämmentäviä tietoja ei ole tyhjentävästi avattu. Tarkastelemme.
Mitä oli joulukuuhun-42 mennessä tapahtunut: Suomi oli uudessa sodassa jo v.1939-40 itselleen niin ominaiseen ”erikoisoperaatioon” ryhtynyttä Neuvosto-Venäjää vastaan, tällä kertaa Saksan tuella, vaan ei liittolaisena. Englanti oli reagoinut Suomeen täydellisellä kauppatavara-saarrolla, joka jo aikalais-tarkkailijoiden mukaan oli korostanut Suomen riippuvuutta Saksasta mm. elintarvikkeiden osalta, ja ”ajanut Suomea Saksan syliin”, niin kuin jo silloinen sanonta kuului.
Franklin D. Rooseveltin hallitus Yhdysvalloissa oli pitänyt diplomaattinsa Helsingissä, ja säilytti varovaisen suhtautumisen. Pelkona oli, paitsi skandinaavi-taustaisten amerikkalaisten äänestäjien suuri joukko ja Suomen Yhdysvalloissa nauttima suuri myötätunto, myös pelko, että välien katkaiseminen Suomeen poistaisi presidentti Risto Rytiltä ja ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimilta syyt vastustaa saksalaista painostusta mm. Muurmannin radan katkaisemisessa etenemällä Sorokan risteysasemalle asti.
Koska suurin osa Rooseveltin ’Lend and Lease’-avusta Stalinille kulki Murmanskista Sorokan kautta Arkangeliin vieviä kiskoja, -huolimatta Persian ja Tyynenmeren reittien avaamisesta- Muurmannin rata oli hyvin hyvin tärkeä. Helsingissä kannatti siis pitää suurlähettilästä, joka toimi myös silmänä ja korvana.
11.12. 1942 Tsekkoslovakian (pakolaishallituksen) edustaja Zdenek Fierlinger neuvostovirastojen pakopaikassa Kuibyshevissä, johon diplomaattikuntakin oli evakuoitu, otti yhteyttä Yhdysvaltain asiainhoitajaan Loy W. Hendersoniin. Tsekillä oli hänen neuvostokontaktiensa antama viesti: Neuvostoliitto saattoi olla kiinnostunut erillisrauhasta Suomen kanssa.
Idea suomalais-venäläisten neuvottelujen avaamisesta Yhdysvaltain tai Ruotsin välityksellä, oli Fierlingerin mukaan itseltään Vjatseslav Molotovilta. Ruotsin edustajaa Vilhelm Assarssonia tsekki oli jo informoinut.
Suomen irrottaminen sodasta kiinnosti Ruotsia ymmärrettävistä syistä. Assarsson olikin välittänyt jo viestin Hendersonille, optimistisin sanakääntein, ja avasi myös näköalaa Ruotsin saamisesta liittoutunen rinnalle. Asiainhoitaja Hendersson oli pyytänyt ulkoministeriöltään ohjeistusta suhtautumiseen.
Niin mistä kertoo tämä joulukuun-42 vihjeiden ja kysymysten sinkoilu Kuibyshevin, Washingtonin ja Tukholman välillä:
Kaikki tunnusteluihin ja vihjeiden jakamiseen ja vastaanottamiseen osallistuneet pitivät selviönä, että Suomen hallitus ei ole Saksan sitoutunut liittolainen, vaan sotii omaa sotaansa. -Ja että Suomi voidaan irrottaa Saksan rinnalta lupaamalla jotakin.
Neuvostodiplomaatit eivät edellä kerrottuun osallistuneet, -ellei Fierlingerin saama vihje ollut suoraan heiltä. Tsekkidiplomaatilla oli kuitenkin -Kuibyshevin diplomaattipiirien yleisen käsityksen mukaan- suoria kontakteja erääseen neuvostovirastoon. Saman viraston Boris Rybgin, Boris Jartsevina esiintyen, oli vähän aiemmin visioinut Tukholmassa suomalaisten korviin tarkoitettuja ideoita suomalais-venäläisestä erillisrauhasta jopa vuoden 1939 rajoilla.
Ruotsin intressinä oli välttää sotaan joutuminen ja neuvostojohdon huolet kohdistuivat päivän tilanteeseen. Washingtonin huoli koski kotimaisia äänestäjiä ja Muurmannin rataa, mutta oli joku muukin prioriteetti: Liittolaissuhde Moskovaan.
Suomi oli vuonna 1942 täysin Saksan materiaaliavun varassa -myös ja nimenomaan elintarvikkeiden suhteen-, mikä rajoitti tunnustetusti poliittista liikkumavaraa. Historiankirjoista tiedämme, miten Berliinissä tämä ymmärrettiin, ja hyödynnettiin täysmääräisesti. Washington näyttää olleen toista maata, suhtautumisessa itsestään riippuvaiseen liittolaiseen tai ”liittolaiseen”.
Yhdysvaltain State Department (ulkoministeriö) joutui joulukuussa 1942 suhtautumaan viesteihin, joita se sai mm. Helsingistä ja Moskovasta: Euroopan osaston päällikkö Ray Atherton ohjeisti 18.12. 1942 kotimaankäynnillä olevaa Yhdysvaltain suurlähettilästä Venäjällä, amiraali Standleytä, Suomen-asiassa:
”… Diplomaattisia suhteita Suomeen oli pidetty yllä siksi, että voitaisiin harjoittaa vastapainostusta saksalaisten … kohdistamalle painostukselle. Tulokset olivat olleet varsin hyvät Suomen pidättyessä jatkamasta offensiiviaan kauemmaksi itään.” (s,141, Polvinen)
Muistio -siteerattuna Tuomo Polvisen mukaan- jatkaa toteamalla Yhdysvaltain-suhteet Suomelle tärkeiksi, ja että ”niiden katkeamisesta olisi luultavasti seurauksena suomalaisten Saksalle antaman avun lisääntyminen”. Ulkoministeriö neuvoi suurlähettilästään selostamaan venäläisille Yhdysvaltain Suomen-politiikan motiivit, -myös Venäjää hyödyttävinä: Suomen irrottaminen sodasta Saksan rinnalla olisi myös Neuvosto-Venäjän etu. Yhdysvallat ei ole tyrkyttämässä venäläisille neuvoja Suomen-asiassa, -painotettiin suurlähettiläälle. Standley tapasi Molotovin 29.01. 1943.
Suomen sodasta irrottaminen oli puheenaihe myös Washingtonissa 15.01., apulaisulkoministeri Sumner Wellesin ottaessa vastaan Suomen suurlähettiläs Hjalmar J. Procopén. Wellesillä ei ollut esittää mitään konkreettista Suomen sodasta irtautumiseksi.
Venäjän Tukholman-lähettilään madame Aleksandra Kollontain amerikkalaiselle kollegalleen 27.01. kertoman mukaan Ruotsi oli ollut aloitteellinen suomalais-venäläisen erillisrauhan asiassa, mutta -Kollontain sanoin- Venäjä ”ei juuri nyt” anna ruotsalaisten toivomaa lausuntoa, joka vahvistaisi kiinnostuksen asiaan, mutta suhtautuu ”vastaanottavaisesti” jos suomalaiset ovat aloitteellisia.
Samaan aikaan. kun diplomaatit kiersivät kysymystä Suomen erillisrauhasta kuin kissa kuumaa puuroa, Mannerheim istui Mikkelissä Suomen poliittisen johdon kesken (03.02. 1943), ja viimeistään tällöin tehtiin päätös pyrkimisestä rauhaan venäläisten kanssa aluemyönnytystenkin hinnalla. Neuvotteluun osallistuivat Mannerheim, Ryti, pääministeri Johan Wilhelm Rangell, ulkoministeri Rolf Witting, puolustusministeri Rudolf Walden ja valtionvarainministeri Väinö Tanner.
Kun suurlähettiläs Standley tapasi 12.03. Molotovin Moskovassa, Suomessa oli jo anglofiilimpi Edwin Linkomiehen hallitus. Keskustelun aiheena oli Suomi, ja Molotov vaati amerikkalaiselta tietoja Suomen hallituksen asenteista.
20.03. 1943 Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs Robert McClintock tarjosi Suomen ulkoministeri Henrik Ramsaylle maansa ”hyvää apua”, bona officia, neuvottelukontaktissa venäläisiin. McClintock mainitsi keskustelussa liittoutuneiden antaman ’Atlantin julistuksen’, jossa pienten kansojen itsemääräämisoikeutta korostettiin. -Yhdysvallat tulisi sodan jälkeen pitämään siitä kiinni. (Ei pitänyt Baltian kohdalla.)
McClintock kiirehti suomalaisten vastausta, ja sitä varten presidentti kutsui 22.03. kokouksen: Ryti, Mannerheim, Ramsay, Walden, Reinikka, Tanner. Vastauksessa, joka jätettiin 24.03., pyydettiin tietoja rauhanehdoista ja takeita Suomen turvallisuudesta. Suomen kirje oli osoitettu ulkoministeri Cordell Hullille, vastausta jouduttiin odottamaan.
Molotov ei sensijaan tuhlannut aikaa. Jo 26.03. hän ilmoitti Washingtoniin venäläisten rauhanehdot, jotka olivat suurin piirtein samoja, kuin 1944 -ennen kesä/heinäkuuta- kuullut. Molotovin ehdot eivät välittyneet Washingtonista Helsinkiin. State Departmentin Euroopan osaston päällikkö Atherton piti ehtoja Suomelle tuhoisina, eivätkä suomalaiset tulisi niitä hyväksymään.
Yhdysvaltain vähentynyt kiinnostus tulee ilmi myös apulaisulkoministeri Wellesin korjattua asennetta Suomen ja Venäjän mahdollisiin erillisrauhaneuvotteluihin: Yhdysvallat tarjoaa vain apua kontaktin luomisessa, ei rauhan välittämisessä. 02.04. Molotov sai suurlähettiläs Standleyltä kuulla Yhdysvaltain näkemykset.
”Kolmea päivää myöhemmin (05.03.) Molotov saattoi ilmoittaa hallituksensa katsovan, ettei Suomen rauhantahdosta ole riittäviä todisteita.” (Polvinen, s.156)
10.04. McClintock tapaa ulkoministeri Ramsayn, ja kertoo Yhdysvaltain muuttuneen politiikan mukaisesti, että Suomelle annettu tarjous koskee vain kontaktin järjestämistä venäläisiin:
”Me emme missään vaiheessa ole aikoneet toimia välittäjinä saattaaksemme puolelta toiselle tietoja mahdollisista rauhanehdoista, emmekä siksi voi tyydyttää ulkoministeri Ramsayn kirjeessä 24.3. 1943 esitettyä ehtoa…” (Polvinen, s.161)
Ulkoministeri Hullin vastaus likvidoi suomalaisten toiveet saada rauha Yhdysvaltain avulla, ja yritys rauhanvälityksen hakemisesta liittoutuneiden päävoimalta, auttoikin Saksaa lujittamaan otettaan Suomesta. Yhdysvallat oli asettanut etusijalle liittolaissuhteensa Venäjään pitämisen mahdollisimman häiriöttömänä.
Saksan raadollisempi asenne pienen kanssasotijan riippuvuuden hyväksikäyttöön siis menestyi. Episodin päätteeksi ulkoministeri Hull antoi suurlähettiläs Standleylle tehtävän kysyä Molotovilta, onko venäläisillä mitään sitä vastaan, jos Yhdysvallat katkaisee diplomaattisuhteet Suomeen.
Molotovillehan asia sopi, mutta Helsingin lähetystön tyhjentäminen viivästyi vuodella Neuvostoliiton katkaistua 24.04. 1943 diplomaattisuhteen Lontooseen sijoittuneeseen Puolan pakolaishallitukseen. Saksalaisten propagandalle olisi ollut herkkua rinnastaa nämä tapahtumat.
Rauhanhieromisten ongelmien muisteluun talvi 2023-2024 lieneekin ihan sopiva ajankohta. 
Luettavaa:
- Tuomo Polvinen: Suomi suurvaltojen politiikassa 1941-1944, jatkosodan tausta, WSOY 1964.
Seppo Huhta
Säästin johtopäätökset tänne kommenttiosioon: Siis akateemisessa keskustelussa on jo 60 vuotta ollut esillä ja tiedossa, että sekä Moskovassa että Washingtonissa, ja toki Berliinissä, oltiin hyvin tietoisia Suomen #erillissota-asennoitumisesta.
1) Moskova lähetti jo Talvisodan alla käyttämänsä Jartsevin -tällä kertaa Tukholmassa- koettamaan kepillä jäätä, josko Suomen saa irti Saksasta. -Eipä olisi tätäkään konstia kokeiltu, ellei Suomen johdon asenteista olisi ollut aivan toisenlaista kuvaa, kuin mitä suomalaiselle yleisölle on tuputettu sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
2) Peliin Suomen irrottamisesta v.1942-43 osallistuttiin Moskovasta ja Washingtonista käsin. -Siihen en ota kantaa tässä yhteydessä, olisiko Suomelle ollut mahdollista katkaista välit Saksaan ennen kahden reaalimaailman asettaman ehdon täyttymistä: 1. Saksan kyky vastatoimiin Suomea kohtaan, ja Suomen joutuminen sotatoimialueeksi piti välttää. (-Se oli mahdollista vasta Saksan vetäydyttyä Virosta kesällä -44.) 2. Suomen ruokahuolto oli liialti Saksan varassa.
Poliittisia esteitä sille, että mahdollisuus saada Suomen kanssa erillisrauha, ei 42-43 siis ollut Moskovassa eikä Washingtonissa. Joko asia katsottiin yrittämisen arvoiseksi, tai sitten pelillä oli muut päämäärät. Kummassakin tapauksessa toimittiin erillissotaa käyvän Suomen suhteen, -ei ”natsien liittolaisen”.
Miksi politiikka muuttui Washingtonissa -kesken pelin- se jää toiseen tarkasteluun.
Akateemiset historioitsijat, joilla heilläkin on ambitionsa, ovat vääntäneet vuosikymmeniä ”ajopuuteoriasta”. -Tarkkaan ottaen termi on virheellinen: Suomen johto teki valintoja, maa ei ”mennyt koskessa kolisten”. (Sanonta oli eri yhteydestä, mutta sopii.)
Jostain kummasta syystä väittämä, että Suomen erillissota ilmaantui keskusteluun vasta sodan jälkeen, jonkinlaisena puolusteluna, on kokenut ylösnousemuksen tällä vuosituhannella. -Vaikka, kuten totesin, faktat ovat olleet tiedossa jo 60 vuotta, -sekä Moskovan että Washingtonin toimintaa koskien.
En nyt aio sekaantua tutkijoiden kalsaripyykkiin, enkä osoittele ketään. -Peskööt itse: N.50gr vaatekappaletta varten ei tarvitse käynnistää eko-rasittavaa pesukonetta, ihan käsin ja lavuaarissa. -Ja kuivuvat narulla kylppärissä, -kuhan ei ripusta peilin eteen. (Mennäkseni metafyysiselle tasolle, tässä visualisoituva mielikuva saattaakin toimia metaforana yliopistomaailman 70-luvun jälkeiselle dilemmalle?) -Jouluu kaikille!
Tietysti voi puhua erillissodasta, koska saksalaiset kävivät sotaa Suomen pohjoisrajalla ja suomen armeija etelämpänä. Historia kuitenkin tietää, että Murmanskin radan katkaisu ei onnistunut saksalaisilta ja apua tarvittiin. Puhuttiinkin sitten aseveljistä, joilla oli samat päämäärät. Sotaa voi poliittisesti väittää erillissodaksi, mutta käytännössä se oli yhteisten tavoitteiden puolesta sotimista.
Turhaa kiistellä sanojen merkityksestä, kun olisi pohdittava, miten vahingot olisi voitu välttää. Sehän oli selvää, että suomalaiset tarvitsivat ruokaa ja, kun oltiin ulkomaisen ruuan tarpeessa, sitä oli saatava sitä myyviltä ja kulkuyhteyksien piti myös toimia. Oltiin siis hankalassa liittoutumassa jo kauppayhteyksien johdosta.
Olisikin syytä pohtia, miten oli tuollaisen tilanteeseen jouduttu. Kysymyksessä ei ole mikään ajopuuteoria vaan poliittinen valinta. Tosin valinnan tekeminen oli hankalaa ja olisi pitänyt ennustaa tai aavistaa, mitä tulee tapahtumaan. Siihen olisi tarvittu todelle älykästä ja ennustuskykyistä politiikkaa. Siihen ei riittäviä kykyjä löytynyt, koska elettiin virheellisessä ajatuksessa, NL haluaa valloittaa Suomen. Näinhän ei todellisuudessa ollut, koska sitä ei tapahtunut. Kuitenkin sodan loputtua NL sai liittoonsa suuren osan Itä-Euroopan valtioista ja osan Saksasta, mutta yllätys, Suomi säilyi itsenäisenä yli 50 vuotta. Niin pitkäksi aikaa riitti sota-ajan kansalaisten kiistely tulevaisuudesta ja äänestyskyky. Sitten taas konsensuspolitiikka ja huonot valinnat alkoivat hallita tilannetta.
Nyt itsenäisyys menee lopullisesti, koska Yhdysvallat voi nykyisen presidentin ja hallituksen avulla miehittää Suomen. Todennäköisenä tarkoituksena on saada Suomen litium ja uraani varat Yhdysvaltojen hallintaan. Ne kyllä saisivat pysyä Suomen kansalaisten omaisuutena. Yhdysvallat ne kuitenkin ottaa pelkkänä maksuna turvajoukoista meidän poliittisen järjestelmän sen hyväksyessä samaan tapaan kuin siirtolaisten elättämisen. Äänestäjät kantavat vastuun eduskunnan tekemistä valinnoista. Ulkonäkö, lörpöttely käsiä heilutellen ei ole osoitus älystä, ennakointikyvystä ja realistisesta ajattelusta.
Noi jutut kuulin jo 1970-luvulla, taistolais-stalinisteilta. (Joku asia ei maailmassa muutu?)
”Kysymyksessä ei ole mikään ajopuuteoria vaan poliittinen valinta. Tosin valinnan tekeminen oli hankalaa…”
Poliittiset valinnat tehdään olemassaolevista vaihtoehdoista. Suomen johto teki juurikin oikeat valinnat.
Suomen ruokahuolto joutui Saksan varaan, koska Churchill oli laittanut Suomen totaaliseen kauppaboikottiin, myös elintarvikkeiden osalta. -Tätä arvosteltiin jo silloin. Yhdysvaltain Department of State:ssa katsottiin diplomaattisuhteiden pitäminen Suomeen -ja rauhanvälityksen yrittäminen- välttämättömiksi juurikin Suomen pitämiseksi erillään Saksan sodanpäämääristä. (Muurmannin rata. Leningrad) -Näistä asioista käytiin siellä keskusteluja, ja ne ovat luettavissa.
’
Voit aloittaa lukemisen vaikka siitä, mitä Polvinen kertoo jenkkien ja brittien erilaisesta politiikasta Suomen suuntaan 1941-44.
Bai tö vei, mistä ihmeen lävestä tämä 70-lukulainen narratiivi Suomesta saksalaisten #liittolaisena on taas ryöminyt esiin? ”Eihän kommunisteja enää ole” huudettiin jo 90-luvulla, mutta joko ne ovat inkarnoituneet (syntyneet uudelleen), tai uusi Kremlin hyödyllisten idioottien pesue on nähnyt päivänvalon?
Ajopuuteorian keksivät tilanteita realistisesti ajattelevat altruistiset suomalaiset historioitsijat, jotka eivä halunneet moittia vallassa olijoita vääristä ja suuria vahinkoa tuottavista valinnoista.
Luetun ymmärrystä, hoi! -Polvisen käyttämät diplomaatti-arkistot Yhdysvalloissa, Englannissa, Saksassa ja Suomessa osoittavat yksiselitteisesti, että näiden maiden hallitukset pitivät Suomea 1941-1944 #erillissotaa käyvänä maana.
Saksalaiset tekivät painostustemppuja saadakseen Mannerheimin ja Rytin osallistumaan muutamiin heille tärkeisiin juttuihin, joihin suomalaiset eivät koko sodan aikana lähteneet mukaan:
1. Hyökkäys Kannakselta Leningradin suuntaan /vanhan rajan yli): Mannerheim ei suostunut.
2. Hyökkäys Syväriltä etelään: Samoin.
3. Muurmannin radan katkaisu: Ei jatkettu hyökkäystä Sorokkaan.
Ainoa asia, jossa presidentti Ryti antoi periksi, oli jonkun paperin allekirjoittaminen omissa nimissään.
”Ajopuuteoriasta” ei puhuttu 1941-44, mutta liittoutuneiden johtajat ottivat huomioon Suomen kohdalla sen mahdollisuuden, että painostavat jollakin omalla virheellään Suomen saksalaisten liittolaiseksi.
Eikä Suomi #ajautunut: Suomen politiikkaa johdettiin taitavasti, omia etuja silmälläpitäen.
Joku korkea saksalainen toteaa -säilyneessä asiakirjassa t. lausunnossa- että Suomen (anglofiili) ulkoministeri Ramsay ”luovii, -onhan hän hyvä purjehtija!”. Nimenomaan saksalaiset olivat tyytymättömiä Suomen #erillissotaan”. -Ainakin yksi Hitlerin raivokohtaus liittyy tähän aiheeseen.
-Ja Saksa lopetti pari kertaa elintarviketoimitukset Suomeen reaktiona Mannerheimin ja Rytin politiikkaan em. asioissa. Niinhän ei tehdä, jos Suomi olisi ollut Saksan liittolainen?
Otapa pää pois pensaasta, ja tutustu tosiasioihin.