Euroedustaja Li Andersson (Vas) otti kantaa siihen, että joku perussuomalainen osallistuu johonkin:
Li Andersson @liandersson:
612-marssia on alun perin ollut perustamassa mm. oikeuden lakkauttama uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliike. Nyt Suomen valtiovarainministeri tukee tätä äärioikeistolaista marssia. 1/
Suojelupoliisin kertoman mukaan Li:n tarkoittama ’äärijärjestö’ osallistui 612-soihtukulkueeseen vuonna 2014, -jolloin se ei ollut vielä juridisten sanktioiden kohteena. Oikaisen Li:n tietoja myös siltä osin, että 612:n aloitteentekijä oli eräs vähän arrogantti kirjailija Timo Hännikäinen, -ei mikään ”uusnatsijärjestö”. -Toki, Hännikäinen esitti avoimen kutsun, eikä hän valikoinut väkeä.
En nyt puutu siihen, ketkä olivat Helsingin Jäähallissa 28.-29.04. 1990 perustamassa Vasemmistoliittoa, enkä tiedä oliko paikalla ”ääriaineksia”. -Miksei olisi ollut? (Olinhan siellä minäkin.)
Näkemykseni mukaan normaaliin politiikkaan osallistuvien puolueiden eräs tehtävä onkin vetää mariginaalista reaalisen poliittisen vaikuttamisen piiriin niitä henkilöitä, jotka muuten ovat lipumassa ’ääriryhmien varjomaailmaan’, jossa märehdityillä aiheilla ei ole kosketusta niihin todellisiin ongelmiin, joita politiikalla yritetään ratkoa.
Politiikkaa on se, mikä liittyy palkkoihin, hintoihin, veroihin, vuokriin, jne. -kysymyksiin joilla on merkitystä ihmisten arjessa ja toimeentulossa. Äärityhmät yleensä joko keskittyvät vastustamaan toisiaan -”natsit” vs. ”kommarit”- tai sitten ryhtyvät poliittisiksi mölytoosiksi, vastustaen kaikkea, maksimaalista ääntä pitäen.
Tälläinen ääriryhmätouhu on helppoa, tukee egotrippailua mutta ei asioiden konkreettista edistämistä. -Prestiisi ääriryhmiin nähden pitäisi siis olla helposti saavutettavissa?
Jos Vasemmistoliitto -tai Perussuomalaiset– onnistuu saamaan jonkun ääriajatteluun pudonneen kuiville, meidän pitäisi osoittaa suosiota, eikä moittia. Siksi pidänkin valitettavana trendiä, että (reaali)poliittisen kentän eri laidat moittivat toisiaan ’eksyneiden sielujen pelastamisesta’.
Klassinen esimerkki mainitusta, on Vasemmiston ja Persujen keskinäinen ikkunoidenkivitys toistensa muutamien henkilöiden radikalisoituneista vaiheista, -joskus vuonna läppäri ja tarra.
Ansioitunut tutkija, Heikki Ylikangas on jossakin yhteydessä tokaissut: ’Kommunistit eivät lopu Pohjanmaalta.’ -Siellähän heitä on vähemmän, kuin muualla, mutta kriteerit ehkä löysemmät. Ymmärräthän, Lissu, Ylikankaan ajatuksen? -Älä maksimoi poliittista vastapuolta omilla toimillasi, leimakirvestä heiluttamalla. Eivät persut natseja ole, eivätkä näiden kavereitakaan.
Eräs viime vuosisadan poliittinen toimija, jonka löydät kentän vasemmalta reunalta jos etsit, lainasi erästä ikivanhaa manuaalia, ohjeeksi alaisilleen puolueessa, jonka rinnakkaisilmiö löytyy muuten oman puolueesi esihistoriasta. Neuvo kuului näin:
Puolustakaa niin monia, kuin mahdollista. Vastustakaa niin harvoja, kuin mahdollista. Kohdatkaa vihollisenne yksi kerrallaan (Älkää niputtako/kerätkö heitä yhteen).
Nämä ohjeet ovat reaalipolitiikkaa. Pilkkuerotiikka esm. siitä, kuka on ääri- sitä tai tätä, ei palvele politiikan tekemistä. -Jätämmehän persuille työrauhan suhtautua puolueensa oikealle puolelle ilmaantuneeseen aluskasvillisuuteen kuten parhaaksi katsovat?
Näin on kaikille parasta, -ja Vasemmistokin voi keskittyä omaan rikkaruoho-sarkaansa kaikessa rauhassa. (-Tekemistä riittänee?)
Pekka Kemppainen
Asian vierestä muissa julkaisuissa:
Seppo Huhta
Mainio kirjoitus. Fakta on aina faktaa. Ja minun mielestäni se kannattaa tuoda aina esiin vaikka siitä tulisi p***kamyrsky. Silloin tietää ketkä eivät ymmärrä asioita ja ketkä eivät osaa ajatella.
Vai mitä Lii