Turkin puoli-islamistisen presidentin syyrialaiset proxyt, -joukossa mm. entisiä ”islamilaisen valtion” IS:n (”ISIS:n”) terroristeja- ovat jo aloittaneet perjantaina valtaamallaan alueella Syyriassa etnisen puhdistuksen ja perinteisen naisten sieppaamisen ’sotasaaliiksi’.
Syyrialainen somettaja kirjoittaa:
Hemdad Mehristani 01-.12. 2024:
Sama ideologia, sama viha, sama barbaarisuus. Jihadistit pahoinpitelivät ja orjuuttavat kurdinaista. 1. joulukuuta 2024. Jihadistit pahoinpitelivät ja orjuuttavat juutalaista naista. 7. lokakuuta 2023.
(Kuvakooste: Hemdad Mehristani.)
Oikeanpuoleinen kuva liittyy terroristijärjestö Hamasin yllätyshyökkäykseen Israeliin 7. lokakuuta 2023, vasemmanpuoleinen on otettu perjantaina tai lauantaina (30.11. / 01.12.) Aleppon maakunnassa Syyriassa, Turkin tukemien SNA-miliisien itsensä toimesta.
Ihmisoikeuksien polkeminen ei ole mikään uutuus maailmassa, -eikä se oli mihinkään katoamassa. Toki, me kaikki olemme ihmisoikeuksien puolesta, jopa valmiina protestoimaan, ja ottamaan kantaa. Turvallisinta on kuitenkin vilkuilla sivuille: Miten ’suuret aktivistit’, ”solidaarisuustyypit”, -siis tavanomaiset kantaaottavat- reagoivat: Onko aihe ”tärkeä”? Onko uhri poliittisesti sopiva? -Olenko oikeassa korrektissa seurassa, jos reagoin?
Eihän kukaan meistä ajattele noin, kysyä itseltään noita kysymyksiä? –Eihän?
Palautan mieleen 2000-luvun ensimmäiset vuodet: (Edellinen) Kylmä Sota oli päättynyt, eikä suurvaltojen yhteentörmäystä ollut tiedossa, -vähään aikaan. En nyt puutuu siihen, että tämä rauhan aika jäikin paljon lyhyemmäksi, kuin kukaan meistä osasi odottaa vuosituhannen vaihteessa. Uhkakuvamme liittyivät silloin paikallisiin kriiseihin, ja niissä tapahtuviin asioihin.
Kyllä, nekin saattoivat olla kansanmurhia, ja sanoimme senkin ääneen. Voi, kuinka hienoa on olla valveutunut, tuomita pahat teot, ja olla hyvällä asialla. -Ja kuinka kepeää se on. Srebrenica, Ruanda, Darfur, -mitä niitä oli? Pahuus oli siellä, ei meissä. Kävelimme kylttien alla ja olimme Hyvän puolella. Riittikö se?
YK:n silloinen pääsihteeri Kofi Annan vetosi puolustusliitto NATO:on, johon emme kuuluneet, ja Euroopan Unioniin, johon kuuluimme. Pääsihteerin viesti oli tämä: YK tarvitsee akuuttien ihmisoikeusloukkaus- ja kansanmurha-tapauksiin reagoimiseen jonkun tahon ylläpitämät nopean toiminnan kriisinhallintajoukot. EU otti toiveesta kopin.
1900-luvun loppupuolen kriiseissä YK näyttäytyi hampaattomana, koska lähes jokaisessa tapauksessa, johon humaanisuus-syistä olisi haluttu puuttua, mukana oli -tavalla tai toisella- joku YK:n turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä. -Se siitä YK:n puuttumisesta.
Suomessa väsättiin v.2004 lakia Suomen osallistumisesta kriisinhallintaan EU:n ’nopeantoiminnan joukko-osaston’ mukana. Keskustelu lain sisällöstä, -siis kriisinhallintaan osallistumisen reunamerkeistä- oli hyvin paljastavaa. Silloinen vasemmistopoliitikko Suvi-Anne Siimes avaa keskustelua Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kokouksessa (24.11. 2004) kirjassaan:
”… eduskuntaryhmä ei hyväksy Suomen osallistumista Euroopan unionin taistelujoukkoihin, jos joukot voivat toimia ilman YK:n (Turvallisuusneuvoston) mandaattia.” (Siimes, s.99)
Peliin kuului, että puolueen puheenjohtaja, Siimes, oli tarkoituksella jätetty ulkopuolelle kokousajan valinnalla. -Hänen tiedettiin kannattavan formulointia, että YK:n _Peruskirjan noudattaminen riittää. Siimes täsmentää:
”(Eduskuntaryhmän) kannan järjettömyyttä lisäsi se, että Euroopan Unioni oli hyväksynyt jo vuotta aikaisemmin … turvallisuusstrategian, jonka mukaan unioni ei sitonut itseään YK:n turvallisuusneuvoston mandaattiin, vaan ainoastaan YK:n peruskirjan periaatteisiin.” (Siimes, s.100.)
Niin missä ero? -Jotkut halusivat korostaa turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten valtaa, -nopean kriiseihin puuttumisen kustannuksella, -siis ihmisoikeuksien kustannuksella. Koomista tässä oli se, että juurikin meluisimmat ”rauhanpuolustajat” olivat salakavalasti läpiviedyn formuloinnin primusmoottorit.
Tässä törmäsivät kaksi aivan eri asennoitumista ihmisoikeuksiin ja ihmisten kärsimyksiin: Rauhasta jne. on hyvä huutaa ja julistaa. Sanoistaan ei joudu vastaamaan, kun osaa asettaa ne oikein. Sädekehä saa toki kiiltoa ja loistetta, joka kerta, kun sanoo ”rauha”,
Sopivasti asettamalla vaatimukset niin suuriksi, ettei niitä koskaan tavoiteta, säästyy sananvastuulta: Rauhasta voi jankuttaa maailman tappiin asti, -ja ’on tehtävä onneksi ikuinen’. Jankuttajan moraalia ja tosissaan-olemista ei kukaan tule tarkistaneeksi.
Toinen lähestymistapa yrittää vaikuttaa asioihin konkreettisesti: Pyrkiä vaikka edistämään kansainvälisen yhteisön keinoja puuttua reaaliajassa kansanmurhiin, etnisiin puhdistukseen etc., -näihin juttuihin joista luemme mediassa parin kuukauden välein. Silloin dogmaattinen purismi ja näkymättömiin jäävät valtapoliittiset edunvalvonnat on syytä jättää.
Muistan hyvin sen ajan, jolloin meillä oli eräs tietty YYA-sopimus, ja Suomessa vain kaksi TV-kanavaa (mustavalkoisia). Neuvostoliitto oli ’yshtävä’ -ainakaan muuta ei saanut julkiajatella- ja sen valtiollisen median tuotantoa näimme joskus kotivastaanottimissamme. Jos ’arkkipaha’ USA (on yhä joillekin arkkipaha) oli taas tehnyt jotain häröä jossakin, saatoimme joskus nähdä kuvaruudussa ansioituneen neuvostokirjailijan Konstantin Simonovin kertovan neuvostokansalle, mitä neuvostokansa ajattelee.
Vaikka emme olleet, -eikä meistä tullut edes v.1971- neuvostokansaa, meidänkin silmiin Simonovin moraliteetti joskus päätyi. (Kiitos, Eino S. tästäkin!). Niin mitä Simonov kertoi: Tuomittuaan asianmukaisesti ’imperialistit’ sun muut ravanomaiset, hän lopetti esityksensä -muuttuen silminnähden intensiivisemmäksi- katsoen kameran linssin läpi miljoonia seuraajiaan silmiin hyvin merkitsevällä katseella, ja toisti aina saman lauseen:
’Vierasta kärsimystä ei ole.”
Neuvostokommunismin historiaan perehtyneet tietävät, ettei Simonovin hankkimaan asemaan -diktaattori Stalinin suosikkikirjailijaksi ja palkituksi neuvosto-ikoniksi- päässyt ilman että sulki silmänsä ja korvansa kanssaihmisten kärsimyksiltä. Simonov pyysi anteeksi.
Kun 1950-luvun stalinistinen lihamylly imi sisäänsä silloisen Venäjän kulttuurin parhaimmistoa, myös suomalaisille vasemmistokirjailijoille jo tutuksi tulleita, kirjoitettiin Suomessa sanat: ”..lipuivat kuoleman virrassa saavuttamattomiin.” Se tunne: Henkilö katoaa, hänestä ei enää kuulla mitään, kysymyksiin ei vastata. He olivat niitä, joiden kärsimys oli ollut Simonoville vierasta.
’Turvallisuusneuvoston mandaatin’ vaatiminen, -suurvaltapelin pelaaminen- oli yksi, eikä ainoa, jäänne suomalaisen vasemmiston pimeästä puolesta, johon Siimes sitten törmäsi vuodenvaihteessa 2006/7. -Eivätkä ’viimeiset änkyrät’ osanneet pyydellä anteeksi, kuten Simonov.
Se heistä. -Mutta elääkö ’reaalipolitiikka’, ’objektiivinen todellisuus’ ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tavoittelu vielä jossakin? -Aloitin tuoreimmista vääryyksistä, -varsin julmista sellaisista. Kysyn:
Mitä olemme tehneet, etteivät ne toistu?
Onko sivistyneen maailman reagointikyky tänään paremmassa hoidossa, kuin Darfurin ja Srebrenican päivinä? Toki kauhistuminen, tuomitseminen ja nyyhkiminen ovat ennallaan. Vaikenemmeko, kuten esimerkissäni anteeksipyytelijä, ollaksemme mukana kivoissa porukoissa, julkisuudessa ja poliittisessa korrektiudessa.
Pekka Kemppainen
Pekka Kemppainen