Kun Neuvostoliitossa oli toisen viisivuotissuunnitelman (1933-1937) aikana likvidoitu riistäjäluokat ja lopetettu ihmisen toiseen ihmiseen kohdistama riisto, voitiin todeta sosialistisen yhteiskunnan muuttuneet todellisuudeksi.
(Kuvan aineisto eri lähteistä.)
Tämä keskeinen asia huomioitiin vuoden 1936 lopulla hyväksytyssä uudessa perustuslaissa, joka oli maailman demokraattisin. Vuosi 1937 oli sosialistisen yhteiskunnan ensimmäinen vuosi koko maailmassa, uuden yhteiskunnan sisäänajo.
Tässä ei ole tilaa esitellä tarkemmin kaikkea sitä uutta, mitä Neuvostoliitossa nyt, eli siis vuonna 1937 oli. Jokainen venäläinen ymmärtää tuon vuoden symbolisen merkityksen. Erittäin tärkeää joka tapauksessa oli, että nyt oli syntynyt uusi sosialistinen neuvostoihminen, joka toimi ja ajatteli uudella tavalla.
Vanhan yhteiskunnan jäänteet oli nyt sen sijaan lakaistava kokonaan pois ja tuotava niiden tilalle uudet, sosialistiset arvot ja normit, jotka olivat uuden yhteiskunnallisen järjestelmän mukaisia. Yhtenä esimerkkinä olivat kansallisuuksien väliset suhteet.
Ennen sosialismin toteutumista oli myös Neuvostoliitossa ollut kansakuntien välisiä jännitteitä. Oli sekä paikallista nationalismia että venäläistä suurvaltasovinismia. Asioiden sujumiseksi oli silloin ollut välttämätöntä ottaa huomioon ihmisten herkät tunteet ja kansalliset ennakkoluulot. Tämä ilmeni suoranaisena vähemmistökansojen suosimisena venäläisten kustannuksella, korenizatsija-politiikkana.
Nyt, sosialismin toteuduttua sellainen politiikka olisi ollut taantumuksellista ja kaikin tavoin sopimatonta, jopa rikollista. Itse asiassa siitä rangaistiinkin nyt myös menneiden vuosien osalta takautuasti, vaikka se oli silloin ollut valtion omaa politiikkaa.
Vähemmistökansojen paikalliselle nationalismille enää ollut mitään pohjaa sosialismissa
Nyt joka tapauksessa ei vähemmistökansojen paikalliselle nationalismille enää ollut mitään pohjaa uudessa yhteiskunnassa, puhumattakaan sellaisen politiikan tarpeellisuudesta. Nyt tuollainen politiikka, joka merkitsi suuren Venäjän kansan syrjimistä ja kansallisuusvihan lietsomista, oli yksinkertaisesti rikos. Yksi pahimmista.
Uudet standardit koko yhteiskunnassa otettiin käyttöön sangen jyrkillä otteilla. Vuoden 1937 arvojen ja normien valvojat eivät ymmärtäneet leikkiä ja se tehtiin kansalle tiettäväksi satojen tuhansien kuolemantuomioiden kautta. Julkinen sana täyttyikin nyt uusien normien ylistyksestä ja entisten kiroamisesta. Muutos oli nopea ja täydellinen.
Vanhasta buumerista tuntuu yhä useammin siltä, että elämme samanlaista uusien normien käyttöön ottamisen aikaa. Se, mikä aikoinaan ja vielä hetki sitten oli normaalia arkipäivää, saatetaan nyt leimata itse asiassa rikollisuudeksi ja oikeusistuimet todella käsittelevät aivan uudenlaisia, vasta vastikään maailmaan ilmaantuneita rikoksia ja langettavat niistä tuomioita.
Luinpa vastikään arvossapidetystä Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa muuan äiti sangen ankarasti tuomiten kertoi siitä, millaista kohtelua hän itse oli Suomessa saanut tumman ihonsa ja afrikkalaisen nimensä takia. Tälle kohtelulle olivat ominaisia rasismi ja toiseuttaminen, molemmat nykyään ilmeisesti jonkinlaisia rikollisuuden ilmentymiä.
Nämä asiat olivat ilmenneet muun muassa siten, että hoitaja päiväkodissa oli silittänyt hänen lapsensa päätä ja huokaissut ”Ihanat hiukset… siis aivan ihanat kikkarat…”
Kirjoittajan mielestä sana kikkara muistutti sanaa koirankikkare ja hän tunsi olonsa ”epämukavaksi, hämmentyneeksi ja nöyryytettyksi” -vaikka se ei tietenkään ollut hoitajan tarkoitus…
Toinen esimerkki samasta asiasta oli afrikkalaisten nimien sekoittaminen toisiinsa. Tämäkin oli kunnioituksen puutetta: ”Ilmeisesti valkoihoiset suomalaiset eivät pysty kohtaamaan edes perustason kunnioittavasti ketään, jonka nimi ei ole Anna tai Pekka, paheksuu kirjoittaja.
Suomalaisuuden näkeminen neutraalina ja normaalina täällä Suomessa on suuri epäkohta
Se, että suomalaisuus nähdään neutraalina ja normaalina täällä Suomessa on kirjoittajan mielestä suuri epäkohta. Jopa ihmisten oletetaan olevan valkoisia, joita monet eivät enää ole, vaikka vielä hiljattain olivat.
Suuri epäkohta on, että uusi hallitus on leikannut yhdenvertaisuuskasvatuksen rahoituksesta, eikä antirasismi enää ole varhaiskasvatuksen opettajilla tärkeyslistan kärjessä.
Tämän vuodatuksen lukenut ymmärtää, että kirjoittaja paheksuu syvästi niitä suomalaisia, jotka eivät aktiivisesti pyri tai pysty omaksumaan uudenlaisia normeja, Afrikan tähti-pelin kieltämisestä cowboy ja inkkari-leikkien kieltämiseen. Hän myöntää myös tuntevansa kateutta ja katkeruutta valkoisia vanhempia kohtaan.
Epäselväksi jää, kuinka paljon artikkelin kirjoittaja itse asiassa on kärsinyt sellaisestakin ”mikroaggressiosta” kuin lapsensa hiusten kehumisesta. Kadehtiminen ja katkeruus kantasuomalaisia kohtaan on ainakin hänen mielestään näköjään oikeutettua. Tuon ”kantasuomalaiset”- sanan käyttö ei sen sijaan ole.
Ilmeisenä johtopäätöksenä on, että jos ulkonäöltään erilainen, musta henkilö nähdään täällä Suomessa erilaisena, mikä tuntuu hankalalta, olisi tässä syy muuttaa nimenomaan kaikkien valkoisten suomalaisten (entiset kantasuomalaiset) käytös sellaiseksi, ettei uusi vähemmistö tuntisi oloaan epämukavaksi.
Onhan tämä melkoinen vaatimus, jollaista olisi maassamme aiemmin vallinneen normiston mukaan ollut pakko kutsua uskomattomaksi röyhkeydeksi. Millä oikeudella tänne muuttanut parin prosentin vähemmistö asettaa vaatimuksia koko maan kantakansallisuudelle?
Vastauksen tiedämmekin: se tekee niin siksi, että Amerikassa sellainen kuuluu asiaan. Siellä oletetaan lähtökohtaisesti, että ns. afroamerikkalaiset ovat siinä maassa olleet sorrettu ryhmä, jonka huosta menestyksestä valkoinen enemmistö on vastuussa ja myös kunniavelassa aiemmin harjoittamastaan sorrosta sorrettujen jälkeläisille.
Vanha ajattelu on pyöräytetty dialektisesti päälaelleen
Meillä ei mitään vastaavaa ole tietenkään ollut, mutta tässä uudessa kulttuurivallankumouksessa on myös meidän arvojamme ja normejamme haluttu muuttaa aivan samaan amerikkalaiseen muottiin, jossa vanha ajattelu on pyöräytetty dialektisesti päälaelleen, kuten vuonna 1937 Venäjällä: oleellinen seikka kaikkien kannalta ovat nyt vähemmistöt ja heidän tuntemuksensa, eivät sen sijaan enää enemmistöt, jotka aikoinaan olivat demokratioissa määräävinä.
Immanuel Kant esitti aikoinaan pari pääkysymystä, joista toinen oli mitä voimme tietää ja toinen mitä saamme toivoa.
Nyt olemme tilanteessa, jossa emme voi tietää edes sitä, millaisia kärsimyksiä uhripääomalla ratsastava vähemmistön edustaja voikärsiä lapsensa tukan kehumisesta. Asia on omaksuttava ilmoituksella. Ehkä tuo asia hyvinkin on niin tärkeä, että suuren enemmistön on sen takia muutettava sekä käyttäytymistään että ajatteluaan?
Entä mitä saamme toivoa? Voisimmeko toivoa vaikkapa sitä, että vähemmistöjäkin edustavat ruikuttajat otettaisiin yhteiskunnassa huomioon vain samalla tavalla kuin vastaavat enemmistön edustajat, eli siis ilman mitään erityiskohtelua?
En tiedä vastauksen perusteluja, mutta ymmärrän, että kun nyt olemme siirtyneet monokulttuurista monikulttuuriin, on tapahtunut peruuntumaton prosessi, joka on vain hyväksyttävä. Sen toivominen, että multikulturalismin ideologiasta päästäisiin eroon ei taida uusien normien mukaa n olla edes sallittua.
Vielä pari vuosikymmentä sitten useampikin johtava eurooppalainen valtiomies totesi multikulturalismin olleen virhe. Se virhe oli kuitenkin peruuntumaton eikä enää liene mahdollista esittää toiveita siitä, että se sittemmin voitaisiin muuksi muuttaa.
Nyt olemme tilanteessa, jossa toistaiseksi aivan pienetkin vähemmistöt esittävät äänekkäästi vaatimuksiaan enemmistön normien muuttamisesta.
Timo Vihavainen 14.08. 2024