Kirja-arvostelu: Suomi maailmansodassa, -miten selvisimme

Uutispeili aloittaa mielenkiintoisten kirjojen esittelyn ja arvostelun Timo Vihavaisen analyysilla Pekka Visurin, Pasi Kesselin ja Carl-Fredrik Geustin tänä vuonna ilmestyneestä kirjasta ’Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta’. 

(Kuvalähde: Docendo.)

Pekka Visuri, Pasi Kesseli & Carl-Fredrik Geust. Suomen sodat 1939-1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024, 544 s.

Näkymätön elefantti

Neuvostoliiton romahdettua saatiin tutkijoiden käyttöön paljon uutta arkistomateriaalia aina huipputasoa myöten. Jo se on pätevä syy päivittää käsityksemme viime sotien kaltaisesta kansakunnan kohtalontarinasta ja kirjoittaa uusi yleisesitys.

Monessa asiassa tietomme ovat olennaisesti tarkentuneet ja spekulaatioille on yhä vähemmän tilaa. Valtava määrä alatason minuuttihistoriaa on myös tehnyt sodan arkipäivän entistä tutummaksi. Ympäripyöreiden fraasien sijasta tiedämme, millaista elämää eri yhteiskuntaryhmät joutuivat viettämään.
Korkeimmalla tasolla koko sota on hahmotettu imperiumien keskinäiseksi taisteluksi. Tässä kirjassa on haluttu piirtää kokonaiskuvaa näytelmästä, jossa Suomella oli oma roolinsa ja jonka ymmärtäminen edellyttää asioiden hahmottamista jo ennen taisteluiden puhkeamista.

Tällaisina esitetään kirjan tavoitteet ja monesta ne saattavat näyttää petollisen yksinkertaisilta. Myös totalitaariset valtiot ovat suuressa pelissä pelaajia muden joukossa ja niiden resursseja pyrkivät myös muut valtiot kilvan hyödyntämään, länsiliittoutuneet omalla tavallaan, Neuvostoliitto ja Suomi omallaan.
Ei totaalisen sodan logiikka sen kummempaa ole. Oleellista siinä on pyrkimys omaan menestymiseen keinolla millä tahansa. Pienellä valtiolla päämäärä sisältää ainakin eloonjäämisen ja suurvalloilla usein paljon enemmän. Imperiumitkin taistelivat paitsi herruudesta, myös olemassaolostaan.

Olen lukenut tästä kirjasta vasta talvisotaa käsittelevän osuuden. Ennen kuin aloitan sen ruotimisen, haluan huomauttaa, että kirjalla on suuria ansioita ja että se näyttää hyvinkin täyttävän sen tehtävän, jonka se on itselleen asettanut, eli saavutetun lopputuloksen selittämisen. Ainakin asia koskee sotilaallisen ja poliittisen kehityksen kuvausta.

Usein kirjoja moititaan paitsi siitä, mitä ne esittävät, myös siitä, mitä ne jättävät pois. Jälkimmäistä ainesta on sinänsä loputtomasti ja kohtuullista onkin kiinnittää huomiota vain siihen, millä voidaan aikoinaan katsoa olleen kyllin suuri merkitys.

Koska jokainen normaali historiateos on jonkinlainen narratiivi, joka muotoutuu sen mukaan, mitä asioita siinä huomioidaan, tarkoittaa valinta myös tärkeää ratkaisua, jossa tuo narratiivi syntyy. Sota näkyy, tuntuu ja haisee eri tavoin riippuen siitä, miten sitä pöyhitään.

Sodan historia on aloitettava jo ennen sen syttymistä, kuten kirjassa todetaan. Talvisodan ohella sitä edelsivät Neuvostoliiton sotilaalliset operaatiot sekä Puolassa, että paljon suuremmat taistelut japanilaisia vastaan Siperiassa (Hasanin järvellä ja Halhin Golissa).

Aivan sodan edellä Neuvostoliiton julistettiin myös siirtyneen sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään, mikä muutti koko kansalaisten psyykkistä ja jopa fyysistäkin olemusta Uusi sosialistinen ihminen ylsi joukkomitassa käsittämättömiin sankaritekoihin, jotka ennen olisivat olleet mahdottomia, kertoi propaganda päivittäin.

’Propaganda vatkasi myös herkeämättä loistavan, voittamattoman puna-armeijan mahtia’

Propaganda vatkasi myös herkeämättä loistavan, voittamattoman puna-armeijan mahtia ja uusia aseita. Tuleva sota käytäisiin vihollisen alueella ja voitettaisiin hämmästyttävän vähällä verellä. Sosialismi edusti paitsi rajatonta riemua myös sellaista kykyä, jota ihmiskunta ei koskaan ollut nähnyt (vrt. Vihavainen: Haun huomenna on sitten sota tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Juuri ennen sotaa oli myös ollut niin sanotun suuren terrorin aika, johon paitsi armeijan upseeriston desimointia, liittyi raja-alueiden vähemmistöjen kansanmurha. Kymmentuhannen suomalaisen tappamisen lisäksi myös koko suomen kielen käyttö lakkautettiin. Kokonaisten kansojen siirroista tuli arkipäivää.

Muuan keskeisen tärkeä sotaa edeltävän historian elementti oli myös Suomen vuoden 1918 sota, jonka muisto oli yhä tuoreena ihmisten mielessä. Sen voitiin arvioida pitävän yhä hengissä toisaalta kostonhalua ja revanssihenkeä ja toisaalta pelkoa ankarasta tilityksestä, joka sen jälkeen odottaisi.

Asian merkitystä ei kannata vähätellä sillä perusteella, että Suomessa elintaso oli noussut ja entiset punaiset integroituneet uuteen yhteiskuntaan. Talvisota aloitetiin molemmin puolin julistamalla, että vuoden 1918 sota vietäisiin nyt loppuun. Näin teki SKP julistuksessaan ja samalla tavalla vastasi Mannerheim omassaan.

Mannerheimin viittausta vuoteen 1918 on syystäkin pidetty harkitsemattomana. Hän ei kuitenkaan ollut asiassa aloitteentekijä. Kuusisen kaltaiset tappamatta jääneet vuoden 1918 punaisten johtajat, joita yhä muutamia löytyi, olivat ensimmäisinä asialla.

Ymmärrettävästi SKP:n julistuksessa (ks. Vihavainen: Haun skp tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) rehvasteltiin sillä, että kun Venäjä vuonna 1918 oli ollut heikkouden tilassa ja Suomen vallankumous siksi kukistunut, oli Neuvostoliitto nyt kaikkein vahvin mahti maailmassa ja vallankumouksen voitto oli varma.

Kuusisen hallitus oli Suomen uudelle, Neuvostoliiton sanelemalle historialliselle kehitysaiheelle luotu elin

Kuusisen hallitus ei ollut mikään pelkkä propagandainstituutio, vaikka sen nimittäminen myös varjohallitukseksi tai nukkehallitukseksi osuisi harhaan. Kyseessä oli Suomen uudelle, Neuvostoliiton sanelemalle historialliselle kehitysaiheelle luotu elin, joka toimi koko skenaarion napana.

Neuvostoliitto solmi sopimuksen Kuusisen hallituksen kanssa eikä siis enää tunnustanut Helsingin hallitusta, jonka väitettiinkin häipyneen tuntemattomaan paikkaan, kunnes osoittautui, että se oli yhä olemassa. Rauhan solmiminen Neuvostoliiton kanssa ei nyt kuitenkaan ollut vain vaikeata, kuten kirjassa esitetään, vaan mahdotonta.

Toki, kuten sanotaan, kovassa paikasa koiraskin poikii ja sellainenhan Stalinillekin sitten tuli.

Kuusisen hallitukselle ei luvattu alueita Itä-Karjalasta, vaan lahjoitettiin ne. Kyseessä oli valtiosopimus, joka tuli voimaan välittömästi, joskin sen ratifiointi tapahtuisi myöhemmin ja mahdollisimman pian Helsingissä, kuten sopimustekstissä todettiin.

Puna-armeijan rooli oli sopimuksen jälkeen auttajan rooli eikä suinkaan aggressorin. Kyseessä ei ollut taistelu mitään valtiota vastaan, vaan erään valtion uuden, demokraattisen hallituksen puolesta.
Aluelahjoitus oli siis tapahtunut tosiasia ja uusi Suur-Suomi käsitti koko Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaisen osan, mukaan lukien Uhtua ja Aunus. Tämä aluejärjestely toteutti Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatasen unelman ja oli luonnollisesti myös oikeutettu, kuten nyt Neuvostoliito koko arvovallalla todettiin.

Tämän maailmanhistoriallisen uutuuden (aluelahjoitus) voitiin laskea käännyttävän myös porvarillisia piirejä Kuusisen hallituksen puolelle. Toivottoman taistelun sijaan oli tarjolla suuren kansallisen laajenemisohjelman toteutus.

Tarjolla oli kosto vuoden 1918 hirmutöistä

Tarjolla oli myös kosto vuoden 1918 hirmutöistä, jota ei unohdettu ottaa esille. Suomi tosin säilyi sopimuksen mukaan suvereenina valtiona, joka itse valitsisi uuden hallituksen mahdollisimman demokraattiselta pohjalta. Sen liittäminen Neuvostoliittoon ei ollut päiväjärjestyksessä vielä. Jokainen kuitenkin käsitti, että jokaisella päivällä oli oma agendansa.

Miten vuoden 1918 lahtarien rankaiseminen olisi tapahtunut, ja keitä se olisi koskenut? Periaatteet olisivat tietenkin olleet aikakauden käytännön mukaiset ja Puolan ja Baltian maiden esimerkistä tiedämme, millaiset.

Vastarintaliike erityisesti suojeluskuntalaisten organisoimana olisi varmasti noussut ainakin liettualaiselle tasolle ja puna-armeijan virka-apu olisi ollut välttämätön. Niinpä rintamalla voitiin valita suorana seisomisen ja Suomen Demokraattisessa Tasavallassa tapahtuvan, niskalaukausta helpottavan polvistumisen välillä.

Tulevaisuudestahan ei kukaan Neuvostoliitossakaan voinut mitään varmaa sanoa, lukuun ottamatta nyt sitä, että Eurooppaan oli juuri syntynyt uusi sosialistista tyyppiä oleva itsenäinen valtio, jonka lyhyt historiakin voitiin jo lukea joistakin hakuteoksista.

Suomen uusia rajoja hehkutettiin valtavalla kampanjalla, muun muassa Pravdan monimiljoonaisessa painoksessa kokonaisen sivun kartalla. Kuusisen hallituksen tukijoita löytyi kautta maailman, aina Tanskaa, Ruotsia ja Englantia myöten, Amerikasta puhumatta ja he olivat hyvin äänekkäitä pyhällä asiallaan Suomen kansan puolesta.

Tässä kirjassa uskotaan, että Stalinille oli sitten helppoa luopua Kuusisesta, josta ennen pitkää tuli taakka koko Neuvostoliiton uskottavuudelle. Uskokoon ken tahtoo. Kuusisesta luopuminen ja hänen kanssaan solmitun valtiosopimuksen hylkääminen oli hirvittävä nolaus Stalinille ja luultavasti hänen elämänsä suurin.

Tapahtuneen maskeeraamiseksi hänen piti sitten välittömästi perustaa uusi, muiden kanssa ”tasa-arvoinen” Karjalais-Suomalainen Sosialistien Neuvostotasavalta, eli muuttaa koko Neuvostoliiton koostumusta sen vaakunaa myöten, vaikka uusien alueiden liittäminen ei mitenkään täyttänyt perustuslaissa annettuja neuvostotasavallan kriteerejä. Myös suomen kielen ylösnousemus ja tappamatta jääneiden uskollisten kommunstien sijoittamien sen johtoon olivat pakollisia tehtäviä. (vt. Vihavainen: Haun karjalais-suomalainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En nyt viivy pitempään tässä teemassa, mutta totean, ettei näin keskeistä asiaa maamme ja sen Venäjän-suhteiden historiassa ei kerta kaikkiaan saa jättää pois yleisesityksestä, jonka tarkoituksena on auttaa lukijaa ymmärtämään viime sotien todellisuutta.

Kirjoittajat näyttävät yksinkertaisesti luottaneen Stephen Kotkiniin, joka epäilemättä on perusteellisesti kaivellut Stalinin vaiheita. Talvisodan kohdalla hän valitettavasti kuitenkin on jäänyt Suomen kannalta vain ulkopuoliseksi maallikoksi, jolle asioiden merkitys ei ole lainkaan auennut.

Olen lukenut kirjaa vasta välirauhaan saakka ja siihen on syytä vielä palata, joten kokonaisarvio tulee myöhemmin. Toivon, ettei tämä kritiikki loukkaa kirjoittajia, jotka tiedän sinänsä alallaan päteviksi ja tunnollisiksi.

Joskus vain näyttää sattuvan, että kun kohdistetaan katse lopputulokseen (Suomen selviytyminen) saattavat aikoinaan oleellisetkin asiat jäädä jopa huomaamatta.
Amicus Plato, magis amica veritas.

Toiseen sotaan

Niin sanottu jatkosota oli itse asiassa vain talvisodan jatkoa ja Suomenkin sota-ajan voidaan katsoa jatkuneen vuodesta 1939 vuoteen 1945, kuten tämänkin kirjan tekijät toteavat.

Jo Moskovan rauhaa solmittaessa Risto Ryti oli sanonut, että tällainen rauha voi olla vain välirauha. Suursotahan päättyisi vielä kerran ja rauhankongressissa piirrettäisiin uudet rajat, ajatteli kai jokainen.

Rauha oli erittäin ankara. Sen määräyksiä, jotka suuresti ylittivät syksyllä vaaditut alueluovutukset, motivoi Molotov rauhan johdosta pitämässään puheessa sillä, että sen jälkeen, kun paljon verta oli vuotanut ”ilman meidän syytämme”, ei tietenkään voitu palata syksyllä ilmoitettuihin vaatimuksiin.

Bolševistisen logiikan mukaan syypää väkivaltaan oli se, joka kehtasi asettua historian etenevää kehitystä vastaan

Eihän neuvostojohto tosiaankaan ollut tavoitellut sotaa, jossa sille koituisi pitkälti yli sadan tuhannen miehen tappiot pelkästään kaatuneina. Bolševistisen logiikan mukaan syypää väkivaltaan oli yleensäkin aina se, joka kehtasi asettua historian etenevää kehitystä vastaan.

Suurvallat eivät olleet tottuneet siihen, että niitä vastustettiin, joten Suomen syyllisyys oli sitäkin räikeämpi. Toki Molotov mainitsi, ettei Suomesta ollut tarkoitus tehdä pelkkää Baltian (Itämeren piirin) maata, joten sille palautettiin Petsamo. Kaiken kaikkiaan uudet rajat tarjosivat hänen vakuutuksensa mukaan hyvän pohjan ystävällisille naapurisuhteille.

Ainakin ne tarjosivat varsin täydellistä riippuvuutta Neuvostoliitosta, mikäli ei sitten haluttu turvautua Saksaan. Sen jälkeen, kun Saksa oli heti talvisodan jälkeen valloittanut Tanskan ja Norjan, oli Suomi lukittu Itämeren piiriin, jossa vain joku suurvalta tai molemmat yhdessä saattoivat pelastaa sen nälkäkuolemalta ja taloudelliselta katastrofilta.

Kuten kirja kertoo, Suomi menetti toistakymmentä prosenttia peltoalastaan ja sai elätettäväkseen 12 prosenttia siirtoväkeä, joka oli aiemmin elättänyt itsensä luovutetun alueen maatiloilla. Sitä paitsi tuontilannoitteiden saanti, jonka merkitys sadolle oli suuri, oli nyt suurvalloista riippuvaista.
Luovutettujen alueiden merkitys Suomen taloudelle oli hyvin suuri ja se oli suuri myös niiden uusille omistajille. Leningradin ja sen alueen sähkötilanne parani niiden ansiosta olennaisesti ja samoin muun muassa räjähteisiin (pyroksyliini, ruuti) tarvitun selluloosan saatavuus.

Suurvaltojen mielisuosion hankkimista pyrittiin Suomessa edistämään muun muassa perustamalla yhdistys nimeltä Itämeren piiri, jonka tehtävänä oli välittää tietoa alueen suurvaltojen eli Saksan ja Neuvostoliiton oloista.

Mikään yllätys ei liene, että nimenomaan suhteita Saksaan haluttiin vahvistaa, vaikka tämä aluksi oli siihen aivan haluton.

Suhtautuminen sen sijaan siihen maahan, joka totaaliseen valheeseen perustuvan hyökkäyksen avulla oli aiheuttanut yli kahdenkymmenen tuhannen nuoren miehen kuoleman ja tuhansien vammautumisen, tuhonnut pommituksilla rauhallisten kansalaisten asuntoja ja ampunut konekivääreillä siviilejä, ei kaiketi voinut olla erityisen ystävällinen.

Neuvostoliiton epäiltiin aikovan tehdä Suomessa saman, minkä se oli tehnyt Baltiassa

Neuvostoliiton epäiltiin aikovan tehdä Suomessa saman, minkä se oli tehnyt Baltiassa. Juuri näin asia olikin. Itse asiassa Molotov esitti asian täsmälleen näin kohdatessaan Hitlerin marraskuussa 1940.
Jostakin syystä tämä kirja vaikenee kyseisestä sananvaihdosta ja esittää sen sijasta, että saksalaiset vääristelivät suomalaisille Molotovin puheita ja että itse asiassa Hitler oli jo kertaalleen luovuttanut Suomen Saksalle.

Tuo luovuttaminen tapahtui kuitenkin vain puheen tasolla, eikä pidä erehtyä luulemaan, että diktaattorien puheita olisi ollut uskottava. Tuskin he itsekään niin kuvittelivat, mutta jotakinhan sitä piti sanoa, kun suoraan kysyttiin.

Hitler puhui, mitä puhui, mutta teki mitä teki aivan siitä riippumatta. Tässä suhteessa Stalin oli samanlainen. Ei Saksa suinkaan vienyt lupauksensa mukaan joukkojaan pois Suomesta, vaan päin vastoi toi niitä sinne lisää.

Tässä teoksessa kuvataan ansiokkaasti sotilaalliselta kannalta sitä tilannetta, jossa suomalaiset joutuivat kyntämään kivääri selässä, kuten sanottiin, muta valitettavasti jätetään pohtimatta maan selviytymisen reunaehtoja.

Mitkä olivat välttämättömyyksiä ja mitä vaihtoehtoja oli sen jälkeen, kun Saksa oli vallannut Tanskan ja Norjan? Tätä olisi ainakin ollut syytä kysyä.

Vaihtoehdot olivat vähissä, eikä mikään ollut mieluinen. Suomen ja Saksan suhteet olivat maailmansotien välisenä aikana olleet useinkin aika jännitteiset ja Hitler henkilökohtaisesti oli loukkaantunut suomalaisen lehdistön kirjoittelusta. Taloudelliset ristiriidat olivat aidosti merkittäviä.

Talvisodan aikana Neuvostoliiton kanssa käytännössä liittoutunut Saksa sai osakseen suomalaisten avoimen vihan ja kun helmikuun suurhyökkäys Kannaksella edistyi, väitti sitkeä huhu saksalaisten olevan nyt siellä auttamassa venäläisiä.

Jo edellä mainittu Itämeren piiri otti tehtäväkseen saksalaisvastaisen mielialan liennyttämisen ja sellaista kehitystä jo vuonna 1940 todella tapahtui, kuten lähettiläs Blücher tämänkin kirjan mukaan totesi.
Tähän voidaan lisätä, että oli lähdettävä matalalta tasolta. Saksan ihailuakin punamullan Suomesta toki löytyi, mutta jopa IKL oli joutunut vuonna 1939 tunnustamaan Hitlerin röyhkeän politiikan ansaitsevan kritiikkiä. Muiden puolueiden lehdet olivat olleet sitäkin suorasanaisempia.

Nyt, talvisodan jälkeen, oltiin kuitenkin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä: joko suurimittaisen suomalaisten kansanmurhan suorittanut ja Suomen väkivalloin silponut Neuvostoliitto tai sitten Saksa, joka ainakin oli paljon kauempana.

Sitä paitsi Saksan sotilaallinen ylivoimaisuus ”meille tuttuun” (presidentti Ryti ilmaus puheessa jatkosodan alkaessa) puna-armeijaan verrattuna oli koko maailman silmissä selviö.

Suomi noudatti niin sanottua periaatepolitiikkaa talvisodan alkamiseen saakka

Suomi oli noudattanut niin sanottua periaatepolitiikkaa vielä aivan talvisodan alkamiseen saakka. Äärimmäisen rajulla tavalla se oli saanut oppia, ettei se toimi. Nyt oli reaalipolitiikan aika. Kuten nyt jälkikäteen tiedämme, sekään ei toiminut. Mikä aikanaan tuntui itsestäänselvyydeltä, ei ollutkaan reaalista.

Tämä päti niin SKP:n syksyllä 1939 julistamaan uskoon puna-armeijan mahdista ja sen roolista Suomen uudessa ”vallankumouksessa”, kuin Suomen presidentin vuonna 1941 julistamaan uskoon Saksan armeijan mahdista.

Tässä käsitelty teos kirjaa kiitettävästi sen kehityksen, mikä tapahtui sotilaallisella alalla. Sodatkin ovat kuitenkin vain politiikkaa tiettyjen keinojen avulla ja niiden ymmärtämiseksi on aina huomioitava politiikan muutkin perustekijät.

Suomi joutui nyt tekemään valinnan vastoin tahtoaan, mutta samanlaisessa tilanteessahan olivat omalla tavallaan olleet myös suurvallat, vaikka niillä toki li suurempi liikkumavara: Neuvostoliitto oli liittoutunut Saksan kanssa ja kun tilaisuus tuli, liittoutui USA Neuvostoliiton kanssa.

Suomen valinta vuonna 1941 on asia, joka olisi ansainnut tulla laajemmin perustelluksi tässäkin kirjassa.

Niinhän se sota meni

Kirjan kirjoittajat kysyvät sen alussa, miksi se on tehty ja mitä uutta siinä on. Vastaus on ajanmukaisen kokonaisesityksen tarve, tavoitteena tiivis poliittisen- ja sotahistorian yleisesitys, joka antaa pohjaa yksityiskohtaisemmalle opiskelulle ja tutkimiselle. Kirja liittyykin Sodan ja rauhan keskus Muistin hallinnoimaan oppimateriaaliprojektiin ja on siis avoin kehittämiselle.

Sotien historia on toki jo tarkoin ja tunnollisesti arkistoista pengottu, mutta historian luonteeseen kuuluu, että se koko ajan elää ja tarkentuu. Toinen asia on sitten se, että suuri yleisö käsittää sen erilaisina meemeinä, joihin usein latautuu yllättävän suuria intohimoja.

Luultavasti tässä enimmäkseen latentissa, mutta kiivaassa erimielisyydessä on muuan Suomen sotahistorian erikoisuus. Eri mieltä Suomen herrojen kanssa haluttaisiin olla, vaikka ei oikein tiedetä, mistä löytyisi hyvät perustelut.

Kirja perustuu siis itse asiassa valtavalle määrälle tutkimuksia, joihin se sinänsä tuo vain vähän uutta. Perusasiat pysyvät sellaisina kuin ne ovat eikä muuta varmasti voisikaan olettaa. Toki aina silloin tällöin on kirjassa kiinnostavia detaljeja, jotka olisivat tietyissä oloissa saattaneet muuttaa sodan kulun.

Yksi sellainen on suunniteltu, jo käsketty ja jopa aloitettu operaatio Viipurin suurpommitus kesällä 1944, joka olisi saattanut tehdä mahdottomaksi suuret joukkojen siirrot Itä-Karjalasta. Huono lentosää pakotti peruuttamaan valtavan keskityksen eikä siihen enää sittemmin ollut resursseja.

Miksi ja miten Suomi selviytyi

Kun etsitään vastausta siihen, miksi ja miten Suomi selviytyi, saadaan vanhat, tutut vastaukset. Yksi niistä on torjuntavoitto. Sivumennen sanoen, jo englantilaiset tiedottivat Suomesta syksyllä 1944 välirauhan jälkeen, että maassa, jossa mahtoi olla hyvin vähän aihetta juhlia itsenäisyyspäivää, puhuttiinkin jostakin torjuntavoitosta.

Toki oli mistä puhua. Kuten kirjassa todetaan (s. 394) Viipurin menetyksen jälkeen jokainen tiesi, että nyt taistellaan Suomen itsenäisyydestä. Tehtävä onnistui Viipurin takana. Talin-Ihantalan taistelu päättyi suomalaisten torjuntavoittoon (s. 399).

Mutta suurvallan resurssit olivat nyt valtavat, eikä vaara päättynyt siihen. Myös Aunuksen kannaksella ja Ilomantsissa oli vakavat paikat ja suomalaistenkin tykistökeskitykset olivat valtavia.

’Tiikerillä ratsastavan on tunnetusti vaarallista hypätä maahan’

Poliittisesti maa oli hankalassa välikädessä, kun puolustuksen tukijalka Saksa oli häviämässä sodan, mikä tiedettiin. Tiikerillä ratsastavan on tunnetusti vaarallista hypätä maahan ja sama ongelma oli Suomellakin. Saksa oli osoittautunut häikäilemättömäksi sen hylänneitä liittolaisia kohtaan. Sitä paitsi aselevon ehtona vaadittiin antautumista.

Demokraattisessa maassa, jollainen Suomi yhä oli, merkitsi paljon myös eduskunnan kanta, eikä se hevin suostunut ymmärtämään alueluovutusten välttämättömyyttä.

Tunnettu Rytin omissa nimissään tekemä sitoumus taistelun jatkamisesta Saksan kanssa on usein leimattu tarpeettomaksi ja sitä on myös nimitetty sopimukseksi, ikään kuin kyseessä olisi valtiosopimus, kuten Saksan ulkoministeri Ribbentrop kuvitteli. Tässä kirjassa ymmärretään hyvin se tilanne, joka pakotti tuohon toimeen, joka oli jo vähällä viedä Suomen Yhdysvaltojenkin viholliseksi.

Voidaan arvioida, että Rytin kirjeellä vältettiin poliittisesti epävakaan tilanteen syntymien ja vähennettiin myös jossain määrin sotilastappioita. Se varmisti jo noudatetun sotilaallisen yhteistyön jatkumisen häiriöittä, eikä siis merkinnyt uutta ulkopolitiikan linjausta tai muuten ratkaisevaa muutosta vallinneeseen tilanteeseen… (s 391).

Suomi selvisi sodasta raskain sotilastappioin, vaikka kokonaistappioiden määrä, 2,5 prosenttia väestöstä, onkin kansainvälisessä vertailussa alhainen. Se selittyy sillä, että siviiliuhrien määrä oli hyvin pieni.
Miehitetyissä ja taistelukentäksi joutuneissa maissa se oli aina Suomeen verrattuna moninkertainen ja suomalaista sotilaspukuun puettua nuorisoa on syytä mitä suurimmassa määrin kiittää selustan pelastamisesta ja pitää noiden sotien sijaiskärsijänä.

Onko kirjassa sitten sankaria? Itse asiassa koko kysymys on hieman outo kirjan luonteen huomioiden, mutta lukijalle nousee kyllä Mannerheim sodan eri vaiheissa hahmoksi, joka jättää kaikki muut varjoonsa. Mannerheimiahan on vuosikymmenet kiivaasti arvosteltu milloin mistäkin ja ehkä kaikkein eniten Kannaksen puolustusvalmiuden laiminlyönnistä vuonna 1944.

Sitä paitsi on viitattu hänen johtamistapansa vanhanaikaisuuteen ja tehottomuuteen ja jopa siihen, että häneltä oli jäänyt yleisesikuntaupseerin koulutus saamatta. Suurmiehen laakerit on haluttu repiä useamman kuin yhden tahon toimesta.

Tässä kirjassa tärkeimmäksi moitteeksi Mannerheimia vastaan jää kehno johtamisjärjestelmä. Kannaksen laiminlyöntiäkin ymmärretään huomattavan pitkälle, vaikka lukija toki ihmettelee, miksi Aunuksen kannasta oli niinkin paljon priorisoitu. Suuri virhehän se oli.

Miksi Suomi sitten selviytyi ja sai erikoiskohtelun verrattuna kaikkiin muihin Saksan ja Neuvostoliiton välialueen maihin?

Kirja esittää seuraavat tekijät:

• Torjuntataistelut 1944 pysäyttivät puna-armeijan yökkäyksen, mikä oli ehdoton edellytys rauhaan pääsemiseksi siedettävillä ehdoilla.
• Suomi jäi sivuun painopistealueilta.
• Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joita Suomi pystyi toimittamaan riittävän nopeasti.
• Suomen sisäpoliittinen tilanne vakautui verraten pian.
• Suomen valtiosääntö kesti kriisiaikojen paineet ilman mullistuksia.

Suomalainen sosialidemokratia varjeli maata kommunismilta

Suomalaisen yhteiskunnan luonne muuttui myös sotakokemuksen myötä. Sosiaalipolitiikalla tuli olemaan keskeinen rooli, todetaan kirjassa. Tässä voisi erityisesti mainita sen, miten suomalaisesta sosialidemokratiasta tuli se keskeinen tekijä, joka varjeli maata kommunismilta.

Rikollisen kansalaissodan aloittamisen jälkeen puolue oli nyt luonut nahkansa ja esiintyi tehokkaasti demokratian puolustajan roolissa vaikeissakin tilanteissa.

Muut maat, jotka taistelivat Saksan rinnalla, joutuivat miehitetyiksi ja niissä syntyi vastarintaliike, jonka johtoon kommunistit pääsivät. Suomessa tämä ei toteutunut ja suuri osa rintamiehistä sai Itä-Karjalassa rokotuksen kommunismia vastaan nähdessään omin silmin, miltä ylistetty uusi yhteiskunta näytti käytännössä.

Mutta tämä ei enää kuulu tuon kirjan aihepiiriin.

Lyhyesti sanoen tämä kirja on ajanmukainen yleisesitys, jonka lukemista voi kaikille suositella. Kritisoitavaa riittää, kuten luonnollista on, mutta olen ymmärtänyt, että jo periaatteessa tämä projekti on kritiikille avoin ja toivottaa asiallisen kritiikin tervetulleeksi, kuten hyvään tieteelliseen tapaan kuuluu.

Timo Vihavainen  07.08. 2024