Jouko Heyno arvostelee Pekka Virkin tietokirjan ’Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus’ (Docendo 2026,)
(Kuvan aineisto mm. Docendo.)
Virkin teos on ihmiselle, joka on elänyt Kekkosen aikana, oikeastaan pelkkää kertausta, vaikkakin mielenkiintoista sellaista, aina Koiviston kruunajaisiin saakka 1982. Sen jälkeen alkaa todella tapahtua, -tai ainakin vauhti kiihtyä.
Lopulta Neuvostoliitolta saa rahaa niin äärivasemmisto kuin äärioikeistokin (jos Suomessa nyt sellaisesta voi puhua). Jaakko ”Jakke” Laakson, Ilkka Suomisen ja Ilkka Kanervan yhteistyö paljastuu kerralla, ja ennen kaikkea, näytön valossa.
-Eihän siinäkään varsinaisesti uutta ole, mutta nyt päästään huhuista asiaan
Valitettavasti suurin osa niistä, joista Virkki kirjoittaa, on jo siirtynyt autuaammille politiikan kentille, joten siinä suhteessa ”paljastuksilla” ei ole merkitystä. Sen sijaan niillä on suurikin merkitys siinä suhteessa, että, kuten Virkki osoittaa, jos kansa alkaa aidosti luottaa valitsemiinsa edustajiin, käy kuten hiirille, kun kissa on poissa – oma kukkaro täyttyy, ja muista viis.
Tämä näkyy ennen kaikkea idänkaupan hyödyntämisessä ja NL:n rahallisen tuen ”loppusijoituksissa”. Poliitikkoihin ei saa luottaa, poliitikkoja pitää valvoa.
Vaikka Virkin analyysi NL:sta ja sen toiminnasta on melko lailla oikeaan osunut, -paitsi siltä moralisointi-osioiltaan– NL oli valtio valtioiden joukossa, eikä valtioilla ole moraalia: Niillä on etuja ajettavanaan.
Mutta kun valtiovallan haltija, kansa, ei omia etujaan valvonut, ei niitä valvonut yhteisömme hyväksi kukaan muukaan. Ei siis mitään yllättävää poliitikkojen oman edun ajamisessa.
Ongelmaksi Virkillä nousee eräänlainen puolueellisuus, vaikkei hän sitä rautalangasta väännäkään. Toki on selvää, että rahan vastaanottaminen Neuvostoliiton vakoiluelimiltä, ennen kaikkea KGB:lta, oli maanpetoksellista toimintaa. Mutta se länsiraha, josta Virkki ohimennen muutaman kerran mainitsee, ei ollut yhtään sen vähempää maanpetoksellista. Siinä, kun NL:lla ei ole moraalia, ei sitä ole USA:llakaan, molemmilla vain etuja ajettavanaan.
Yhdysvallat ”hyviksenä” on johtanut siihen, että Virkki on tyytynyt USAn ulkopolitiikan kohdalla lähinnä yhdysvaltalaisen propagandakäsityksen toistamiseen ja vahvistamiseen.
Ottakaamme esimerkki, Kuuba. Fidel Castro ei ollut kommunisti kun hänen joukkonsa kaatoivat Batistan diktatuurin. CIA:n raportti kuitenkin jälkikäteen näin väittää. -Perusteenaan, että Castro oli ”tutustunut marxilaiseen kirjallisuuteen”.
No, sillä logiikalla jokainen politiikasta kiinnostunut ja lukutaitoinen on kommunisti.
Todellisuudessa homma meni toisin. Castro nousi valtaan 1959. Maassa järjestettiin maareformi jossa suurtilat jaettiin maatyöläisille. Jos se on kommunismia, Suomen torpparilaki oli tyypillistä kommunismia.
Silti USA ensimmäisten joukossa tunnusti Castron hallituksen. Kuitenkin, kun Kuuba osti halpaa öljyä NL:sta ja Shell ja Texaco kieltäytyivät jalostamasta sitä, paikalliset jalostamot kansallistettiin. Tästä syysttä Eisenhower asetti Kuuban osittaiseen kauppasaartoon.
Kuuban tärkein vientituote kohtasi pääasiakkaan tullirajalla ylittämättömän muurin. Mutta se oli vielä pientä. Kun vuoden 1961-62 vaihteessa Castro kansallisti Havannassa sijaitsevat New Yorkin mafian omistamat ja hallinnoimat kasinohotellit, ja kielsi prostituution, uusi presidentti J.F. Kennedy määräsi lähes täydellisen kauppasaarron.
Castrolle jäi vain yksi mahdollisuus: Hrusthsev. Ja niin USA teki Kuubasta kommunistisen.
Aivan samoin kävi Venezuelassa, Guatemalassa, Boliviassa ja Chilessa jne. Niisä voisi kirjoittaa paljonkin, mutta se ei liity Virkin kirjaan, paitsi siltä osin, että Virkin kirjan maailma on musta-valkoinen; USA hyvä, Neukkula paha.
Joka tapauksessa kirja on ehdottomasti kannattavaa luettavaa ja uskon, että jokainen lukija löytää sieltä yllätyksiä.
Jouko Heyno
Otsikkokuvassa (ylhäällä):
Alte Kameraden – vanhat valokuvaajat, Ilkka Suominen, Jakke Laakso ja Ilkka Kanerva.
Kylmän sodan ajan tarkastelu jää Suomessa usein liian Eurooppa-keskeiseksi. Neuvostoliiton toiminta ei rajoittunut Itä-Eurooppaan tai Suomen lähialueisiin, vaan sen tärkeimpiä vaikutusalueita olivat myös Lähi-itä ja Afrikka.
Lähi-idässä Moskova tuki, rahoitti -ja aseisti vuosikymmenten ajan Israelia vastaan toimineita arabivaltioita ja erilaisia palestiinalaisjärjestöjä, joista osa käytti terrorismia poliittisena työkalunaan. Afrikassa taas Neuvostoliitto ruokki valtataisteluita aseavulla, sotilasneuvonantajilla ja ideologisella tuella, mikä syvensi monien maiden konflikteja vuosikymmeniksi.
Näiden toimien tavoitteena ei ollut hyväntekeväisyys eikä kansojen vapauttaminen, vaan lännen vaikutusvallan patoaminen ja NL:n oman geopoliittisen aseman vahvistaminen. Samalla on syytä muistaa, ettei kylmä sota ollut yksisuuntainen ilmiö. Siinä missä Lähi-itä ja monet Afrikan konfliktit muodostuivat Neuvostoliiton vaikutusalueiksi, Etelä-Amerikka oli pitkälti Yhdysvaltojen omaa takapihaa. Washington tuki alueella sille myötämielisiä hallituksia ja puuttui useissa tapauksissa maiden sisäiseen kehitykseen estääkseen vasemmistolaisten tai Neuvostoliittoon kytkeytyvien liikkeiden nousun valtaan.
Suurvallat käyttivät eri puolilla maailmaa paikallisia konflikteja omien strategisten etujensa välineinä, usein paikallisten kansojen kustannuksella.
Tämä näkökulma unohtuu usein eurooppalaisissa Nato-maissa käydyissä poliittisissa keskustelussa helposti, kun kylmä sota nähdään lähinnä Euroopan jakautumisena. Todellisuudessa kyse oli maailmanlaajuisesta valtakamppailusta, jonka vaikutukset ulottuivat kaikille mantereille.
Venäjän hybridivaikuttaminen on suoraa jatkumoa Neuvostoliiton kehittämille menetelmille, joita kutsuttiin tuolloin ”aktiivisiksi toimenpiteiksi” (aktivnyje meroprijatija).
Kylmän sodan aikana KGB ja Neuvostoliiton johto loivat sen pelikirjan, jota Kreml käyttää nykyään. Vaikka tavoitteet (ennen kommunismin levittäminen, nykyisin länsimaiden yhtenäisyyden murentaminen) ja teknologia ovat muuttuneet, peruslogiikka on pysynyt täysin samana.
Neuvostoliitto ei ainoastaan kehittänyt näitä keinoja kylmän sodan aikana, vaan sovelsi niitä erittäin laajasti juuri edellä mainituilla alueilla: Euroopassa, Lähi-idässä ja Afrikassa.
Miten ”aktiiviset toimenpiteet” näkyivät eri alueilla?
Eurooppa: Kiilojen ajaminen ja rauhanliikkeet=>
Euroopassa Neuvostoliiton päävaikuttaminen pyrki ajamaan kiilaa Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan väliin sekä heikentämään NATOa sisältäpäin.
Peitejärjestöt ja soluttautuminen: NL rahoitti ja ohjaili salaa erilaisia rauhanliikkeitä ja ydinasevastaisia ryhmittymiä (kuten Maailman rauhanneuvostoa). Tavoitteena oli synnyttää länsimaissa sisäistä painetta omaa puolustuspolitiikkaa vastaan.
Disinformaatio ja väärennökset: KGB tehtaili väärennettyjä Yhdysvaltojen hallituksen tai NATOn asiakirjoja, joilla pyrittiin suututtamaan eurooppalaiset liittolaiset (esimerkiksi väittämällä, että Yhdysvallat suunnittelee salaa ydinaseiskua Euroopan maaperältä).
Lähi-itä: Antisemitismi ja terrorismin tukeminen=>
Lähi-idässä Neuvostoliitto käytti hybridivaikuttamista horjuttaakseen lännen liittolaisia (erityisesti Israelia) ja sitoakseen Yhdysvaltojen resurssit alueelle.
Terrorismin ja sissiliikkeiden salainen tuki: NL koulutti ja aseisti palestiinalaisia ja muita alueellisia ryhmittymiä. Vaikka operaatiot tehtiin usein välikäsien kautta, tavoitteena oli luoda pysyvää epävakautta.
Salaliittoteoriat: KGB levitti arabimaailmassa voimakasta antiamerikkalaista ja antisemitististä propagandaa. Tunnetuin esimerkki on operaatio, jossa levitettiin väitettä, että yhdysvaltalaiset tutkijat olivat kehittäneet aids-viruksen laboratoriossa biologiseksi aseeksi (Operaatio Denver/Infektion). Tämä teoria puri erityisen tehokkaasti Lähi-idässä ja Afrikassa.
Afrikka: Siirtomaavallan purku ja ideologiset solut=>
Afrikassa kylmä sota oli kuumimmillaan, ja NL käytti hybridikeinoja ”kansallisten vapautusliikkeiden” tukemiseen ajaakseen länsimaat ulos maanosasta.
Vallankaappaukset ja nukkehallitukset: NL ja sen liittolainen Kuuba tukivat suoraan ja epäsuorasti marxilaisia sissiliikkeitä esimerkiksi Angolassa, Mosambikissa ja Etiopiassa.
Vaikuttaja-agenttien koulutus: Tuhansia afrikkalaisia opiskelijoita ja tulevia johtajia kutsuttiin Moskovaan (esim. Patrice Lumumban yliopistoon) koulutettavaksi. Heidät pyrittiin indoktrinoimaan neuvostomyönteisiksi, jotta he palatessaan veisivät maat osaksi itäblokkia.
PS. Tohditaanko aiheesta puhua vieläkään, kun osa suomalaisistakin poliittisista toimijoista on vielä hengissä, ja uudet poikueet sähläämässä kummallakin ”äärilaidalla”, eli poliittinen konsepti on päälaellaan? Siksi lustraatio!
Kokonainen sukupolvi suomalaisia median, kulttuurin ja politiikan vaikuttajia aloitteli uraansa oloissa, joissa ”KGB-sertifikaatti oli välttämätön urakehitykselle. -Koskee myös hallintoa, -ja aivan erityisesti Ulkoministeriötä.
Suomen puhdistaminen näistä vieraan isännän toimijoista on aivan välttämätöntä. –Samalla purkautuu hallintohimmelit.
absolutamente!