Torstaina Ylen aamussa kansanedustajat SDP:n Nasima Razmyar, PS:n Joakim Vigelius ja kokoomuksen Heikki Autto keskustelivat valtiovarainministeri Purran esittämästä miljardin säästölistasta.
(Katso Yle:llä: https://areena.yle.fi/1-75849308)
Voimakkaimmin yhteen ottivat puolueidensa varapuheenjohtajat Razmyar ja Joakim Vigelius, jotka olivat hyvin eri linjoilla säästöjen kohdennuksesta.
– Lisäleikkauksia kehitysapuun, muun muassa kuntien ja hyvinvointialueiden kotouttamiskorvauksiin, pakolaiskiintiön nollaamista ja muita hyvin perussuomalaisia teemoja, Vigelius nimesi Purran esittämiä säästöjä.
– Haluaisin uskoa, että myös muissa keskustaoikeistolaisissa puolueissa, kokoomuksessakin, löytyisi halukkuutta leikata tällaisista suomalaisten kannalta hyvin toissijaisista menoista, Vigelius jatkoi.
SDP:n varapuheenjohtaja Nasima Razmyar oli eri linjoilla.
- – Mitä tulee kehitysyhteistyöhön, vaikka se kokonaan lakkautettaisiin, niin se ei pelasta Suomen julkista taloutta, Razmyar toteaa.
- – Se kannattaisi silti tehdä, Vigelius kommentoi väliin.
- – Sen sijaan se kertoo paljon valitettavasti tämän hallituksen arvomaailmasta, Razmyar jatkoi.
- Vigelius vastasi ”Tässäkään haastattelussa emme kuulleet SDP:n vaihtoehtoa”
Keskustelussa kansanedustajat ottivat kantaa myös muihin säästöesityksiin koskien muun muassa yritystukia, järjestötukia sekä valtionosuuksia.
Razmyar arvosteli useimpia Purran esittämiä säästöjä siitä, että ne osuisivat kulttuuriin, järjestöihin ja nuoriin.
– Ovathan nämä todella kylmiä ja kylmääviä, Razmyar kuvaili.
Vigelius puolestaan vaati sosialidemokraatteja esittämään omia vaihtoehtojaan julkisen talouden tasapinottamiseksi. Hänen mukaansa säästöjä on edessä seuraavallakin hallituskaudella eikä niitä päästä karkuun ”eitä hokemalla”.
– Tässäkään haastattelussa emme kuulleet SDP:n vaihtoehtoa, Vigelius totesi keskustelun loppuun. 
(Uutispeili ei ole muokannut artikkelin sisältöä.)
Seppo Huhta
Ja yksi kuluerä joka on budjetissa vuodesta toiseen on ”kirkon ulkomaan apu”, miksi? Instituutio jolla on verotusoikeus, miksi sen ulkomaan apu maksatetaan ihmisten tuloveroista?
Pois vaan. Ihan niinkuin puolueiden suorat ja epäsuorat tuet. Valtuustopaikoista tulee jokaisen kunnan kokouksista niin paljon verotonta rahaa pääkaupunkiseudulle että kyllä puolueet sillä rahalla pärjäävät.
”Ja yksi kuluerä joka on budjetissa vuodesta toiseen on ”kirkon ulkomaan apu”, miksi? Instituutio jolla on verotusoikeus, miksi sen ulkomaan apu maksatetaan ihmisten tuloveroista?”
Kysyit: Miksi? Instituutio jolla on verotusoikeus, miksi sen ulkomaanapu maksatetaan ihmisten tuloveroista?”
Voisiko vastaus kysymykseesi löytyä kirkon politisoitumisesta – aikajana 1969 -2025? Politisoituminen oli heijastus suomalaisen kirkon identiteettikriisistä. Kun kristillinen sanoma kohtasi stalinistisen ideologian ja vasemmistokulttuurin, syntyi ainutlaatuinen – ja ristiriitainen – luku Suomen hengellisessä historiassa.
Tuo kysymyksesi iskee kahteen suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tuttuun hermoon:
1. Pakkokollektiivisuus – Kun kirkolla on verotusoikeus (eli jäsenet maksavat kirkollisveroa tuloveroprosentin kautta) ja se käyttää osan varoista ulkomaanapuun, maksaminen ei ole vapaaehtoista kuten lahjoitusjärjestöille. Tämä muistuttaa stalinistisessa talousmallissa käytettyä logiikkaa: keskitetty taho päättää, mihin yhteisön varat käytetään, ilman yksilön suoraa valinnanvapautta.
2. Keskussuunnittelu ja “ideologinen ohjaus” – Stalinistisessa ajattelussa oli/on tyypillistä, että valtio (tai valtion kaltainen instituutio) ei ainoastaan hallinnut rahavirtoja, vaan myös määritti, mikä on “oikea” ja “moraalisesti ylevä” tapa käyttää niitä. Tässä rinnastus voi syntyä siitä, että kirkko näkee ulkomaanavun osana hengellistä ja eettistä tehtäväänsä, ja käyttää siihen varoja, vaikka kaikki maksajat eivät olisi samaa mieltä.
Eli se, mikä tässä “haiskahtaa” stalinistiselta ei ole niinkään itse ulkomaanapu, vaan mekanismi: pakollinen osallistuminen, ylhäältäpäin ohjattu varojen kohdennus, ja oletus yhteisestä arvopohjasta — nämä kaikki ovat piirteitä, joita Suomessa on totuttu näkemään sekä historiallisessa stalinismissa, että kotimaisessa poliittisessa byrokratiassa.
✝️ Kirkko ja kommunismi: epätodennäköinen liitto
Vaikka evankelis-luterilainen kirkko ei virallisesti hyväksynyt sosialistista politiikkaa, useat nuoret papit ja työntekijät myötäilivät sitä:
– osa koki, että kristinusko ja sosialismi molemmat ajavat sorrettujen asiaa,
– toiset näkivät Neuvostoliiton rauhanprojektin _ekumeenisena_ yhteistyömahdollisuutena,
– ja joillekin radikalismi oli vastalause kirkon porvarilliselle ja hierarkkiselle perinteelle.
#Mustasaari toimi symbolisena rajapintana, jossa nämä virrat kohtasivat: hartaus ja manifesti, virsi ja vallankumous.
Jos ilmiötä haluaa tulkita Raamatun kielellä, ”luopumus” (ἀποστασία) viittaa perinteisesti pois kääntymiseen Jumalan ilmoittamasta uskosta — esimerkiksi 2. Tess. 2:3 kuvaa sitä osana ”lopun ajan” merkkejä. Tällöin Mustasaaren 1960–70-lukujen kirkollis-radikaalia toimintaa voisi konservatiivisesta näkökulmasta kuvata luopumuksena siinä mielessä, että:
Opillinen perusta vaihtui poliittiseen ohjelmaan – Kristuksen evankeliumin ensisijaisuus hämärtyi, ja tilalle tuli yhteiskunnallinen vapautusideologia.
Rauhan ja oikeudenmukaisuuden raamatulliset teemat tulkittiin marxilais-leninistisen viitekehyksen kautta, jolloin kristilliset käsitteet saivat uuden, poliittisen sisällön.
Kirkon identiteetti sekoittui ideologiseen liittolaisuuteen Neuvostoliiton ja vasemmistolaisen liikehdinnän kanssa, mikä näyttäytyi monille ”toisen herran” palvelemisena (vrt. Matt. 6:24).
Mutta on tärkeää huomata, että aikalaiset eivät yleensä nähneet itseään ”luopuneina” vaan uudistajina — he uskoivat toteuttavansa kristinuskon ydintä sorrettujen puolustamisessa, vain eri poliittisin välinein. Näin sama tapahtuma voi teologisesti tulkittuna olla yhdelle luopumus, toiselle profeetallinen herätys.