Venäläiset suurvaltachauvinistit viittasivat aikoinaan ahkerasti siihen, että tietyt alueet oli Venäjään liitetty väkivalloin, jolloin hyökkääjä oli valitettavasti menettänyt monta sotilasta. Ilmaus, jota käytettiin oli, että tuollainen alue oli ”venäläisellä verellä ostettu”.
Sivumennen sanoen, sellainen alue oli myös Suomi. Oikein ajatteleva venäläinen patriootti ei mitenkään voinut suostua edes ajattelemaan sitä, että niin kalliilla valutalla hankittua aluetta voitaisiin antaa pois, tai edes päästää liian omapäiseksi.
No tietenkin tuossa sotaisessa transaktiossa oli verta jouduttu luovuttamaan molemmin puolin, mutta sitä ei jostakin syystä haluttu ollenkaan huomioida. Esimerkiksi edistyksellisen yhteiskuntajärjestelmän tuominen toiselle valtiolle oli sellaisenaan hyvä asia ja sen vastustaminen paha.
Myös tsaarinaikaiset sodat todettiin Stalinin aikana edistyksellisiksi, se vaati vain hieman vaatimatonta älyllistä työskentelyä dogmien kehittelijöiltä.
Ulkoministeri ja kansankomisaarien neuvoston puheenjohtaja V.M. Molotov selitti 80 vuotta talvisodan päättymisen johdosta sitten pitämässään puheessa, ettei syksyn 1939 neuvotteluissa vaadittuihin rajoihin enää ”tietenkään” voitu palata, koska paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä.
Kuka kumma nyt olikaan usuttanut suomalaiset noihin mielettömiin murhatöihin? Jostain syystä Molotov jätti jopa mainitsematta senkin valtavan tärkeä asian, että sotaan ryhtyneille suomalaisille oli sitä paitsi jo lahjoitettu Itä-Karjala eli perustettu Suur-Suomi, minkä sukulaisansojen vuosisataiset pyrkimykset oikeuttivat.
Yhtä kaikki, veri on neste verraton. Das Blut ist ein ganz besonderer Saft, lausahti Mefistofeles Faustille. Sitä se todella on tänäkin päivänä.
Nyt on verta vuotanut Ukrainassa jo hekatombeittain, ja se on mitä todennäköisimmin tapahtunut ilman Venäjän ja sen suuren johtajan tahtoa. Siitä voimme lähteä. Hän tahtoi saada haluamansa näppärällä erikoisoperaatiolla, erikoismies kun oli. Hän ei kuitenkaan ollut eikä ole sotilas, vaan noita miekan ja kilven miehiä, jotka ovat yhtä häikäilemättömiä kuin taitavia ainakin periaatteessa. Eiväthän massamurhat ole heidän alaansa.
Joku teki tyhjäksi Kremlin jaloimmat pyrkimykset
Joku petti nyt suunnitelmat ja teki tyhjäksi Kremlin jaloimmat pyrkimykset. Miksi ruvettiin vuodattamaan verta? Kuka siitä hyötyi? Eikö olisi ollut kaikkien kannalta parempi hyväksyä Venäjän legitiimit tarpeet? No, joka tapauksessa verellä on nyt maksettu valtava hinta jostakin. Mitä sen voidaan laskea merkitsevän esimerkiksi pinta-alayksikköä kohti, on vaikea kysymys, mutta paljon sen täytyy jo olla.
Kuten aina, ongelmana on, että myös toisella puolella on verta menetetty ja maksettu hirvittävää hintaa omasta vapaudesta ja isänmaasta.
Normaali aritmetiikka ei sovellu näitä uhreja punnitsemaan, mittaamaan ja suhteuttamaan. Kyseessä ovat toisenlaiset arvot, joiden yhteen sovittaminen on mahdotonta. Mutta eihän sotaakaan voida loputtomasti jatkaa.
Solženitsyn, jonka merkitystä typerykset eivät ymmärrä, puhui siitä, että Venäjän olisi tehtävä kaksi asiaa, jotka olivat katumus ja itserajoitus. Tämä ei kuulu reaalipolitiikan sanastoon, mutta on tuskin sen vähemmän totta.
Ohessa mahdollisen kiinnostuksen vuoksi blogi ajalta, jolloin verta oli vuodatettu vasta vähän:
perjantai 30. marraskuuta 2018
Euroopan konsertti II
Joissakin spekulaatioissa parinkymmenen vuoden takaa pohdiskeltiin sitä, että EU:n kannattaisi liittoutua Venäjän kanssa. Venäjähän oli nyt tarpeeksi pieni ollakseen muodostumatta liian mahtavaksi ja sitä paitsi liian riippuvainen EU:n kanssa käytävästä kaupasta käydäkseen kovin hankalaksi…
Siihen aikaan oli paljonkin puhetta myös ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista”, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin. Venäjän puolella asiaan oli selvää kiinnostusta. Eurooppa oli siihen aikaan siellä kova sana.
Siinä kodissapa olisikin riittänyt lääniä eurooppalaiselle yritteliäisyydelle, joka nykyään taitaa kainostella investointeja Venäjälle. Niinhän sen maan omatkin uusrikkaatkin tekevät.
Mutta nyt Venäjästä näyttää enemmän tai vähemmän tulleen eurooppalaisen politiikan musta pekka tai -kuten ennen sanottiin- bête noire. Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuus oletetaan nyt suorastaan vakioksi.
Eihän tässä toki paljoakaan uutta ole. Venäjän-vastaisuus nousi Euroopassa aina silloin tällöin myös 1800-luvulla. 1900-luvulla ns. reaalisosialismi jähmetti Venäjän politiikan. Ei ideologia toki estänyt liittoa Hitlerin kanssa ja kommunistien väliset ristiriidathan ne vasta jyrkkiä olivat, kuten saatiin huomata Kiinan irtautuessa Moskovan liekanarusta.
Mutta Venäjän ja Länsi-Euroopan välinen vastakohtaisuus pysyi joka tapauksessa selviönä. Useimmat lienevät kuvitelleet, että kyseessä oli kommunismin ja kapitalismin ristiriita, joka loppuisi sitten, kun toinen noista ismeistä häviäisi keskinäisessä kilpailussa.
Näinhän ei sitten käynytkään.
”Eurooppa on turmeltunut, Venäjä ei ole”
Mikä sitten tällä hetkellä on se perimmäinen syy, joka taas erottaa Venäjän Euroopasta? Izborskin klubin lunatic fringe on kaivanut esille sekä geopolitiikan nimellä tunnetun pseudotieteen että slavofiilisen obskurantismin saavutukset, todistellessaan syyn olevan siinä, että Eurooppa on turmeltunut, kun taas Venäjä ei ole. Tuosta mätäpesäkkeestä irti pysymistä vaatii jo oman maan terveys ja kunnia. Sitä paitsi kyseessä on maan turvallisuus.
Mutta tämä ei vakuuta. Mikäli Venäjä pysyy sille vuonna 1991 jääneissä rajoissaan, ei sitä voi uhata mikään hyökkäys. Tämä ymmärretään siellä varmasti.
Suurvaltaisuus, державность, on kuitenkin paha tauti. Kysymys ei ole vain siitä, että venäläistä nationalismia on loukattu tuossa geopoliittisessa katastrofissa, Venäjä on yhä myös imperiumi ja aikoo sellaisena pysyäkin.
Mutta imperiumin palauttaminen ei enää ole vapaaehtoisesti mahdollista, kun henki on kerran päästetty pullosta. Jos sen tekee väkisin, se tuskin toimii.
On hyviä syitä päätellä, että ukrainalainen nationalismi olisi vielä ennen Neuvostoliiton hajoamista ollut yleensä valmis hyväksymään valtioliiton Venäjän kanssa. Sehän olisi jopa ollut radikaali parannus vallitsevaan tilanteeseen. Nyt sellainen olisi hyvin vaikea tehtävä, sillä ajat ovat muuttuneet.
Muistan, venäläisten kollegojen kanssa keskustellessani joskus 2000-luvun alussa ottaneeni esille sellaisenkin mahdollisuuden kuin Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Reaktiona oli yleinen naurunpurkaus ja hieman alentuvaa selittelyä siitä, millainen on Venäjän ja Ukrainan suhde. Niiden välillä ei ole mitään selkeätä eroa. Ja kuinkas nyt valtio voisi itseään vastaan taistella?
Mutta onhan näitä sisällissotiakin ollut, luoja paratkoon. Venäläisten taitamaton toiminta Krimin asiassa ja sisällissodan pönkittäjänä on nyt tehnyt sellaisen haavan veljeskansojen suhteisiin, ettei se ihan helpolla parane. Nyt niiden historiakin alkaa näyttää sovittamattoman vihamieliseltä…
Mutta tuskinpa muutos tulevaisuudessa mahdoton lienee. Koskaan eivät poliittiset konstellaatiot ole loputtomiin kestäneet. Kaikista vanhoista kaunoista huolimatta Venäjä kelpasi 1800-luvun lopulta taas aivan mainiosti ranskalaisille ystäväksi ja suhtautuminen Saksaan alkoi puolestaan siellä tulla yhä nuivemmaksi, vaikka maiden välillä ei ollut sinänsä mitään ristiriitoja. Uusi, kuuma ystävyys Ranskaan teki tehtävänsä.
Saksassa yritettiin kyllä lämmitellä välejä Venäjään, mutta kahden kauppa oli silloinkin kolmannen korvapuusti. Sitä paitsi Schlieffenin suunnitelmassa moni näki isänmaan ainoan toivon. Ehkäisysota oli Bismarckin ajan politiikassa normaalina pidetty vaihtoehto.
Milloin ensimmäinen maailmansota kävi välttämättömäksi? Ehkäpä jo silloin, kun Ranskan ja Venäjän liitto 1890-luvulla jämähdytti eurooppalaisen politiikan takalukkoon? Vai vasta silloin, kun Entente cordiale eli kaikkien vanhojen perivihollisten sydämellinen yhteisymmärrys todettiin vuonna 1907?
Ihmiset eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä. Sitähän voi pitää jonkinlaisena puolusteluna, mutta ei siitä ainakaan vielä täällä maan päällä pidä synninpäästöä kiirehtiä antamaan.
Eurooppalainen politiikka ja suurpolitiikka vähän laajemminkin näyttävät taas jämähtäneen paikalleen. Tuntuu siltä, että diplomatian kankeus ja kyvyttömyys on meidän aikanamme saavuttanut aivan uuden ulottuvuuden. Jonkinlaista Pyhää liittoa yritetään jatkaa, vaikka selvästi nähdään, ettei se toimi.
Mutta mitäpä voisi odottaa siltä kummajaiselta, jonka johdossa ovat niin sanotut EU-poliitikot… He ovat määräajaksi valittuja poliitikkoja, sikäli kuin eivät ole virkamiehiä, jotka tekevät virkamiestyötä kuukausipalkalla. Ei tässä pellossa mitään bismarckeja kasva.
Tiettyä innovatiivisuutta toki osoittaa esimerkiksi nationalismi-termin käyttäminen EU- piireissä haukkumasanana. Olisi kuitenkin rohkeata kuvitella, että tämä merkitsisi muunlaista luovuutta kuin kykyä tuottaa fraaseja.
No mutta mitäs sen Venäjän kanssa pitäisi tehdä? Krimin asiassa se ei peräänny eikä sitä voida siihen pakottaa.
Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen
On totta, että porsas tekee itselleen vahingon, kun kaukalonsa kaataa. Ratkaisuksi ei kuitenkaan kelpaa sen jättäminen nälkiintymään, kyllä asiat pitää saada normaaliin uomaansa ja gordionin solmu avattua.
Venäjän palkitseminen sen törkeyksistä tuskin tulee kysymykseen, mutta siitä huolimatta olisi kukaties mahdollista yrittää myös myönteisiä vaikuttamiskeinoja. Ne muut on jo taidettu käyttää. Paluuta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen yksinapaiseen maailmaan ei enää ole.
Mikäli härkäpäisesti yritetään ylläpitää nykyistä tilannetta, status quota, saattavat tulevaisuuden ihmiset joutua toteamaan, että kyseessä oli status quo ante bellum, eli siis tilanne, joka vallitsi ennen sotaa…
Venäjän ja Putinin suuri haave on Euraasian liitto, joka ilman Ukrainaa on yhtä tyhjän kanssa. Koko Ukrainan kriisi syntyi siitä, että tämän liiton vastustajat olivat niukasti voitolla sen kannattajiin nähden ja hakeutuivat kohti EU:ta.
EU:lle Ukraina alkaa merkitä taloudellista katastrofia ja Ukrainan kansalle pyrkimys EU:hun ei suinkaan ole merkinnyt askelta pois korruptiosta ja kohti hyvinvointia, päinvastoin.
Ukrainan kriisin ratkaiseminen sotilaallisesti olisi absurdia. Sen sijaan koko EU-Ukraina-Euraasian liitto-kuvio kannattaisi ottaa uudelleen esille koko laajuudessaan.
Siinä ovat kaikkien asianosaisten kannalta kyseessä sen verran suuret arvot ja pitkän tähtäimen päämäärät, että selväpäisten poliitikkojen pitäisi kyetä näkemään tie ratkaisuun, joka kunnioittaisi kaikkien osapuolten intressejä.
Vain maaniset izborskilaiset friikit voivat nähdä tulevaisuutta sellaisella Euroopalla, jossa pyssymiehet ryömivät pitkin ojia liejussa ja ammuskelevat sokeasti linjan vastapuolella olevia kollegoitaan.
Onhan se tapa ylläpitää ja kärjistää Venäjän ja Euroopan vastakohtaisuutta, mutta koko tuo vastakohtaisuus on lopultakin tarpeeton ja kurja vaihtoehto normaalille, hyvinvoivalle elämälle.
Timo Vihavainen