Timo Soinilla oli kaksi suurta unelmaa politiikan saralla: olla joskus ulkoministeri ja Espoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, ja ne molemmat hän saavutti.
En tiedä onko Riikka Purralla joitakin tiettyjä unelmia, mutta näkeehän sen nyt kun ”protestipuolueen” puheenjohtaja on valtiovarainministeri, niin nassuun tulee joka puolelta. Ei auta vaikka olisi kuinka hyvä suustaan. Kyllä mullakin on se kuva, etteipä Soini juurikaan maahanmuuttokriitikkona loistanut, enemmän sitä olivat toiset persut, ja Sinisethän oli -tai yritti olla- jonkinlainen ”pikkuKokoomus”, mutta miksipä ihmiset olisivat semmoisen valinneet, kun oli jo olemassa ihan oikeakin Kokoomus.
Pärjätäkseen politiikassa on oltava sitä jotakin, -ja sitä sanotaan karismaksi
Soini valitsi kruununperijäehdokkaaseen väärän tyypin. -Olkoonkin, että Sampo Terho asiallisesti on hyväkäytöksinen, sulavasanainen älykäs mies, niin kuitenkin häneltä puuttuu politiikassa aivan erityisen tarpeellinen ominaisuus eli karisma. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Timo Soinilla oli Perussuomalaisten tapaisen puolueen puoluejohtajalle oikeinkin käypää karismaa.
Puolueen puheenjohtajan täytyy muistuttaa puoluettaan, ja olla ainakin jollakin tavalla puolueen historian jatkumo. Vaikka esimerkiksi Riikka Purralla onkin ”protestipuolue” kontextissa väärä ministerinsalkku, niin karismaattinen nainen hän on.
Antti Lidtman ,vaikka onkin Väinö Tanneria liki main puoli metriä pidempi, niin kyllä hän on eräänlainen Tannerin reingarnaatio. -Tosin Antti hymyilee kuvissa ja luonnossa, kun taas Tannerin hymykuvat taitavat löytyä vain perhealbumista.
Antti Kaikkosesta taas huokuu, -vaikka onkin toimittaja siviiliammatiltaan- sellainen lupsakka isäntämiehen olemus. Hän on kuin olisi tuttu, vaikka et olisi häntä ikinä tavannutkaan. Sofia Virrassa taas on säpinää. Joskus tuntuu, että niinköhän tuo nainen itse pysyy itsensä perässä, mutta myös hän erottuu joukosta helposti, ja kaiken lisäksi hän on näyttävä nainen, josta ei todellakaan tule ensimmäiseksi villahousut kukkahameen alta vilkkuvan Elokapinan vannoutuneen Manskulla istujan prototyppi mieleen millään tavoin.
Vasemmistoliiton Minja Koskelan taas voisi kuvitella malliksi 2.0 versioon Louvressa olevan Eugene Delacroixin maalaukseen ”Vapaus johtaa kansaa”. Hän on hyvin tulinen nainen, eikä sitä peittele. Vaikuttaa paremminkin siltä, että hän antaa karismansa valua kanssaihmisten päälle saatteella: ”nauttikaa siitä”.
Sari Essayah -Niin, on oikeastaan vaikea sanoa kuka olisi enemmän puolueensa näköinen ja kuuloinen, kuin hän, ja varsinkin jos muistaa, että KD ei ole naulannut itseään ole yhteen, eikä edes muutamaankaan lahkoon, vaan kohtuu pienen porukan väki on kirjo uskovia ihmisiä.
No, totta on että Petteri Orpo on nimen omaan samanlainen kuin usein kliseiset mielikuvamme Kokoomuksesta, mutta voi sanoa, että hän on vielä kokoomuslaisempi kuin kukaan muu. Hänessä kokoomuslaisuus tiivistyy enemmän kuin muissa, ja siinä on paljon aihioita karismaan yhdelle miehelle.
Hjallis Harkimo on oman tiensä purjehtija, niin kuin puolueensakin, mutta koska Liike Nytista ei ota selvää,-ei se ole mitään ideologiaa- ei se oikeastaan tarkoita mitään, mutta kyllä se on Hjallis Harkimo. Puolueen nimikin voisi olla Hjallis Harkimo niin kuin Saksassa on uusimman vasemmistolaisen puolueen nimi Sahra Wagenknect-puolue siis puheenjohtajansa mukaan.
Mutta, vaikka Harkimo on yksi ja ainoa eduskunnassa, niin hän ei ole näkymätön eikä kuulumaton: jos joku sanoisi, että Harkimo ei ole karismaattinen, niin minä sanoisin, että sinä et ole näkökykyinen, eikä sulla toimi kuulokaan. Se mitä Hjallis puhuu tai ajaa, on aika lailla sivuseikka, koska hän on puoluettaan isompi ja ainakin monin verroin karismaattisempi.
Niin, että väitän meillä olevan itse asiassa niin sanotusti ”hyvä herraonni”, vaikka aina pitää myös muistaa, että ”terve herraviha on viisautta”. Ainakin siltä osin , että nuo ihmiset kyllä erottuvat kaikki omilla tavoillaan, ja heissä on kaikissa sitä paljon peräänkuulutettua karismaa. Se, että kuinka paljon kenestäkin olemme jotakin mieltä tai kannatamme heidän ajatuksiaan ja visioitaan, on oikeastaan aivan toinen juttu kuin se, että he eivät ole näkymättömiä -kukaan.
Seppo Huhta
Pekka Kemppainen