Timo Vihavainen: ’Näin naapurissa’

Anu Kuistiala, Arja Paananen, Kiehtova, katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo 2024, 367 s.

Kukapa olisi uskonut, että itänaapuristamme, jonka kanssa meillä suomalaisilla olivat jo syntyneet erinomaiset välit, kehkeytyisi muutamassa vuodessa fasismin tunnusmerkit täyttävä roistovaltio, jonka kansakin päälle päätteeksi kannattaa innokkaasti häikäilemätöntä diktaattoriaan.

No, monihan väittää asian aina tienneensä ja tuomitsi Ukrainan sodan sytyttyä ankarasti ne, jotka olivat jotakin muuta kuvitelleet. Ainahan meillä on keskuudessamme noita jälkiviisaita, joille ei muuten taida monessa kielessä ollakaan osuvaa nimitystä. Suomessahan se on, mutta on myös venäjässä: zadnim umom krepok -takajärjeltä väkevä.

Kun Putinin uusi luomus, uusfasistinen valtio. lähti avoimen väkivaltapolitiikan tielle, olivat kuitenkin luultavasti myös kaikki sitä hyvin tuntevat hämmästyneitä:

Putinista ja kumppaneista uskottiin ja tiedettiin monia asioita, mutta ei heitä sentään noin tyhminä pidetty. Näin sanoo myös Arja Paananen.

Nikolai Leskov antaa eräässä 1800-luvun jälkipuoliskon novellissaan kahden venäläisen pohtia sitä, miten kävisi, jos Venäjä joutuisi sotaan Saksan kanssa: Saksalaisillahan oli rautainen tahto ja järkikin paikallaan. -Venäjä pärjäisi sillä, että tekisi jonkin aivan älyttömän tempun, jota saksalainen ei mitenkään osaisi odottaa, arveli toinen (ks. Vihavainen: Haun leskov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, niinhän siinä sitten kävi. Jälkikäteen moni selittää, että Venäjää rohkaistiin ymmärtelemällä sen temppuja aivan viimeiseen saakka. Vaikka Venäjä teki törkeyksiä, ei länsi tehnyt mitään.

Tämähän ei muuten suinkaan pidä paikkaansa. Taloudelliset ja diplomaattiset sanktiot aloitettiin heti Krimin liittämisen jälkeen ja niiden uskottiin olevan hyvinkin tehokkaita. Läntiset maat kärsivät niistä itse, mutta Venäjän kuviteltiin kärsivän vielä paljon enemmän. Sotilaitako olisi pitänyt lähettää vai peräti uhata ydinaseella?

Ainahan ei käy, kuten haaveillaan ja on osoittautunut, että Venäjä onkin kaikesta huolimatta sangen hyvin kestänyt nuo, jopa tunnetussa historiassa ennenkuulumattoman kovat pakotteet. Syy siihen löytyy suurpolitiikasta ja maailman voimasuhteiden uudesta kehitysvaiheesta. Ei lännen hyvää yritystä kannata leimata lepsuudeksi.

Totta on, että lännestä on puuttunut ja puuttuu yhä se fasismille ominainen usko aseiden voimaan, joka Venäjällä on päässyt valtaan yhtä jalkaa uuden militarismin ja totalitaaristen rakenteiden kehittymisen kanssa.

Täytyy muistaa, että nuo asiat, jotka toki ovat jo kauan kuuluneet venäläiseen traditioon, kuitenkin romahtivat Neuvostoliiton myötä ja ovat saavuttaneet nykyisen tasonsa vasta aivan hiljattain. Ukrainan sota ja vastakkainasettelu lännen kanssa ovat olleet tässä voimakkaita tekijöitä.

Vielä puolustusministeri Serdjukovin aikana (2007-2012) Venäjän armeijasta haluttiin kehittää vain paikallisesti toimiva kriisinhallintaväline. Vasta sen jälkeen kaikki muuttui.

Mutta olihan noita hiljaisia signaaleja, sanotaan. Tästä tuleekin mieleeni Stalinin esiintyminen NKP:n keskuskomitean plenumissa maaliskuussa 1937. ”Signaaleja oli”, hän totesi ja vakuuttavalla logiikallaan osoitti, että juuri rikollisen leväperäisyyden takia kansanviholliset oli päästetty leviämään kaikkialle. Leväperäisyys ja pehmeys olivat siis itse asiassa olleet rikoksista suurimpia.

No, Arja Paanasta ei voi syyttää siitä, että hän olisi laiminlyönyt tuollaisten signaalien julki tuomisen. Se on ilman muuta hänen ansionsa.

’Venäläisten lasten pakkosuomalaistaminen, kansanmurha’

Muun muassa juuri hän vasta nosti tikun nokkaan sen tunnetun dosentin, jonka saattoi todeta levittelevän Venäjällä täysin mielipuolisia juttuja Suomesta ja sen aggressiivisista suunnitelmista ja raakalaismaisista käytännöistä. Niihin kuului jopa venäläisten lasten pakkosuomalaistaminen, joka ei itse asiassa ollut sen vähempää kuin kansanmurha.

Samaisen henkilön vihanpurkauksista, uhkauksista ja viranomaisille tehdyistä kanteluista sain minäkin nauttia jo kymmenen vuotta aikaisemmin ja yritin viestittää myös Suomen virallisille edustajille, että heidän velvollisuutensa oli reagoida tuon herran maanpetokselliseen toimintaan, edes nootilla, mikä on diplomatian normaali menetelmä.

Mitään ei ainakaan näyttänyt tapahtuvan ennen kuin Paananen ”paljasti” tuon sylttytehtaan, jonka luonteesta ei toki kenelläkään sitä tuntevalla voinut olla harhakäsityksiä.

Onko myös Venäjällä deep state

Mutta kuka tai mikä oikein johti Venäjän uudelle tielle? Putin tietysti, mutta hänkin lähti sille vasta liberaalin kautensa jälkeen. Onko myös Venäjällä deep state, joka tosiasiassa hallitsee, olipa vallassa nimellisesti kuka tahansa?

Paananen näyttää olevan tätä mieltä. Putin kyllä määrää, se on selvä ja hänellä on turvanaan jopa oma kaartinsa. Häntä tukevat ihan oikeasti vaaleissa niin sanotut budjettilaiset eli valtion varoista elatuksensa saavat sekä silovikit, turvallisuuskoneiston monimiljoonainen verkosto.

Toki Suomessakin moni saa palkkansa valtion varoista, mutta valtio ei meillä toimi aktiivisena yhteiskunnan määrääjänä. Demokratiassa suhde on päinvastainen. Meillä ei voisi edes kuvitella, että vaaleissa käytettäisiin niin sanottua hallinnollista resurssia.

Etatismi, valtiokeskeisyys ja jopa valtion palvonta ovat ne asiat, jotka ennen muuta erottavat Venäjän tavallisesta länsimaasta. Sitä oppia onkin Putin saarnannut hyvin avoimesti ja painokkaasti. Ei valtio ole ihmisiä palvelemassa, vaan ihminen valtiota. Siinä on asian ydin, joka myös läpäisi voimakkaasti koko neuvostoajan yhteiskuntaa.

Kysymys on herruudesta, joka ei neuvottele, vaan vaatii ja pakottaa. Se kiehtoo sellaista ihmistä, jonka persoonallisuus on sadomasokistinen, kertovat ilmiötä tutkineet psykologit. Siihen voi venäläisessä byrokratiassa törmätä yhä uudelleen, mistä myös Paananen kertoo. Kuka tahansa byrokraatti voi lähes aina simputtaa hallintoalamaista ja myös tekee sen.

’On ilmestynyt tyyppejä, jotka nauttivat saadessaan ainakin kuvitelmissaan tulla osaksi suurvallan voimaa’

Nyt, Ukrainan sodan ollessa meneillään, on meilläkin yhä enemmän ilmestynyt tyyppejä, jotka tuon erään kuuluisan dosentin tavoin nauttivat saadessaan ainakin kuvitelmissaan tulla osaksi suurvallan voimaa ja sen murskaavaa koneistoa.

Paljonpuhuva on tuon dosentin maininta siitä, että länsi on pystyttänyt Venäjän rajalle pseudovaltioita. Eivät ne mitään oikeita valtioita ole, eikä niillä edes ole eikä voi olla omaa historiaa. Sellainen voi olla vain suurvalloilla, kuten Venäjä. Dosentti itse on ilmoittanut kuuluvansa venäläisten maanmiehiin (sootetšestvennik), koskapa on Venäjään joskus kuuluneen valtion kansalainen…

Suurvallan voiman rajoittamattomuus näkyy myös siinä, että se voi määrätä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Jos määrätään, että suomalaiset perustivat sodan aikana tuhoamisleirejä Karjalaan ja harjoittivat kansanmurhaa, niin ne myös tekivät niin. Todisteet tehdään.

Jos sanotaan, että Sandarmohin haudat ovat täynnä etupäässä suomalaisten teloittamia venäläisiä, niin asia sitten kyllä on niin. Tosialamainen uskoo tämän, vaikka todisteet puhuisivatkin muuta. Se on hänen velvollisuutensa.

Sivuennen sanoen, kun vuoden 1999 paikkeilla annoin Mauno Koivistolle projektimme kirjan ”V semje jedinoj”, jossa esitettiin monipuolisesti Neuvostoliiton kansallisen terrorin historiaa, Koivisto totesi, että hänkin oli näemmä palvellut ihan vastapäätä noita teloituspaikkoja, olisivatpa he silloin niistäkin tienneet!
Mutta uuden venäläisen totuuden mukaanhan he itse juuri olivatkin tuoneet tuhansittain venäläisiä vankeja tuonne rintaman viereen ja teloittaneet heidät siellä…

Mutta tuo nyt on vain yksi esimerkki. Venäläisessä mediassa, joka oli toiminut Suomen suuntaan aivan nuhteettomasti, tapahtui outo uutos vuonna 2009, kuten myös Paananen huomasi. Suomea, josta oli kehittynyt jonkinlainen venäläisten ihannemaa ja lemmikki (”maa, jota rakastetaan”), alettiin nyt järjestelmällisesti mustamaalata.

Tämä lienee ymmärrettävä jonkinlaiseksi moraaliseksi varustautumiseksi (vrt. MRA), joka liittyi Suomen lähentymiseen Natoon. Totalitarismia kohti etenevä Venäjä suoritti mielestään preventiivisen informaatiohyökkäyksen.

Sellaista tuskin voi kohdata missään muualla ja moni sivuutti sen epäolennaisena erikoispalveluiden sooloiluna. Itse asiassa se ulottui mitä selkeimmin viranomaistasolle ja presidentinhallintoon saakka.
Paanasen kirjassa on paljon sellaista ainesta, minkä kuka tahansa tuossa maassa asunut ja työskennellyt tunnistaa ja kirjoittaja ansaitsee ylipäänsä kiitoksen siitä, että on tuonut sen myös suuren yleisön ulottuville.

Kuitenkin kannattaisi suhtautua joskus vakavammin siihen, miten ne, joilla itsellään ei ole mitään, tai ehkäpä vain joitakin hajanaisia kosketuksia Venäjään, käsittävät lukemansa.

Tarkoitan esimerkiksi niitä kurjuuden kuvauksia, joita kirjassa esitetään pohjoisen öljykentiltä ja Kuriileilta. Ne ovat epäilemättä täysin realistisia, mutta lukija ei välttämättä ymmärrä, että niissä kuvataan 1990-lukua, joka oli miltei koko Venäjällä yhtä kaaosta ja kurjuutta.

Sen jälkeen ja nimenomaan Putinin kaudella hyvinvoinnista osallisiksi pääsi jopa suurin osa kansalaisista. Voitiin jo puhua laajasta ja hyvinvoivasta keskiluokasta.

Itse muistan, miten Suomen Pietarin instituuttiin, jossa työskentelin, tuli joskus vuonna 1999 muuan naisihminen, joka oli käynyt Tšuktšien niemimaalla ja nähnyt siellä vallitsevan kurjuuden ja toivottomuuden.

Hän kysyi, olisiko mahdollista perustaa stipendi, jolla vuosittain edes yksi tai kaksi nuorta pääsisi Pietariin, jossa ne näkisivät, että toisinkin voi elää. Muistettakoon, että tämä tapahtui pian syksyn 1998 ruplan romahduksen jälkeen, jolloin myös Pietarissa elintaso putosi rajusti.

Naapurissamme olevan leipätehtaan ovelle ilmestyivät jonot: sieltä sai ostaa leipää hiukkasen halvemmalla kuin kaupasta.

Moni Venäjän ystävä on moittinut Paanasta siitä, että tämän artikkelit Venäjältä antoivat aina negatiivisen kuvan kohteestaan. Niinpä se yleensä olikin, eivätkä lukijat, joiden tieto ja kokemus oli vähäinen, kyenneet asettamaan lukemaansa muuhun kuin siihen epärealistiseen kehykseen, joka helle oli syntynyt.
Mutta eihän peiliä pidä syyttää, jos naama on vino, sanoi jo aikanaan Nikolai Gogol. Vinouden saattoi toki kuitata pienenä tai jopa pikanttina kauneusvirheenä aina siihen saakka, kun se sikäläinen mahtivaltio väänsi kasvonsa sardoniseen irvistykseen.

Se kuuluu nykyajan tosiasioihin, mutta tuskin on syytä pitää sitä Venäjän ja semminkään venäläisten ikuisena ominaisuutena. Niin sanotun russofobian leviämistä se joka tapauksessa selittää mitä suurimmassa määrin.

Timo Vihavainen