Venäjän valtakunnassa erottuivat suomalaiset 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien suurella sivistyneisyydellään. Lukutaito oli lähes jokaisella ja kansakoulua käytiin jo yleisesti, vaikka se ei vielä kaikkia tavoittanutkaan.
(Kuvaan on käytetty mm. Opetushallituksen aineistoa.)
Uskonnollisilla perinteillä oli suuri merkitys oppimisvalmiudelle. Luther oli ymmärtänyt, että jokaisen piti kyetä itse tutustumaan pyhiin teksteihin. Käytännössä rippikoulun kurssi jätti lievästi sanoen vielä aukkoja sivistykseen ja vasta kansakoulussa lapset dresseerattiin uudenaikaiseen, loogiseen ajatteluun ja opetettiin myös kirjoittamaan ja laskemaan.
Kuitenkin kansakoulu oli sinänsä selvää materiaalista hyötyä tuottamaton eli tarpeeton laitos, kuten vanhoillinen talonpoikaistokin ymmärsi. Siihen uhratut varat, jotka paisuivat ajan oloissa valtaviksi, eivät sellaisenaan tuottaneet mitään. Kyseessä oli ennen muuta kulttuuritahdon ilmaus.
Suomen kansan aika suuriin tekoihin on, kun se näkee nälkää
Itseihailun vallassa sanottiinkin, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on, kun se näkee nälkää. Kansakouluasetus annettiin juuri silloin, vuonna 1866, kun tappavat katovuodet olivat jo alkamassa. Samana vuonna kiellettiin viljan säästämiseksi viinan kotipoltto.
Suomalaisten suurta sivistyneisyyttä kadehdittiin muualla Venäjän valtakunnassa ja toisaalta se nostettiin esille malliksi muillekin. Vihaiset Suomi-syöjät väittivät mustasotnialaisen Nikolai Markovin tapaan, että hänen Kurskin kuvernementissaan saataisiin helposti aikaan yhtä korkea sivistystaso, mikäli sen ei tarvitsisi osallistua yleisvaltakunnallisiin menoihin. Niitähän sumalaiset eivät maksaneet.
Tai osallistuivathan suomalaisetkin omalla tavallaan. Meillä ylläpidettiin henkikaartin tarkk’ampujapataljoonaa ja alettiinpa reservipataljoonienkin koulutus. Mutta pientähän se oli, se oli vain sotajoukko, ”voisko” ja annos tykinruokaa, eikä armeija. Missä muka oli Suomen laivasto -vähäistä meriekipaasia lukuun ottamatta, missä tykistö, missä ratsuväki? Halvalla pääsivät…
Kun ratsuväki sitten rakuunoiden muodossa perustettiin, älähtivät patriootit taas: perinteisesti kieroille suomalaisille, jotka asuivat aivan Pietarin naapureina ja olivat aikoinaan pettäneet valansa Ruotsin kuninkaalle, ennettiin oikeus perustaa iskukykyinen ja nopealiikkeinen osasto, oma ratsuväki! Tämähän oli valtakunnallinen vaara!
Mutta suomalaisten into perustaa kansakouluja sen kuin jatkui ja kun maalaisväestön elintaso kantohintojen ilmestyttyä maailmaan suuresti nousi, alettiin rahoja sijoittaa lasten koulutukseen peräti yliopistossa.
’Kaikille ei riittänytkään meheviä virkapaikkoja kalliista koulutuksesta huolimatta’
Ylioppilastulvahan siitä sitten ennen pitkää seurasi, kun kaikille ei riittänytkään meheviä virkapaikkoja kalliista koulutuksesta huolimatta. Mutta se oli vasta maailmansotien välisenä aikana.
Suomalaisen koulun historia on kunniakas ja kun kirjakielemmekin vielä onnistuttiin kehittämään kaikille heimoille sangen ymmärrettäväksi ja sen kirjoitusjärjestelmä aivan poikkeuksellisen loogiseksi, olivat edellytykset korkealle kansansivistykselle olemassa.
Hyvät tulokset tunnetuissa Pisa-testeissä näyttivät sitten 2000-luvulla osoittavan, että maamme oli varsinainen opinkäynnin ihmemaa ja meikäläisen koulun metodeita alettiin oikein viedä muuallekin kuin parastakin innovaatiota.
Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Byrokraatia, tuo kaiken järjestäytyneen yhteiskunnan loiskasvannainen ja järjen vihollinen ajaa organisaatioita touhuamaan ja muuttamaan asioita silloinkin, kun ei pitäisi. Meilläkin alettiin suurella innolla korjata sitä, mikä toimi hyvin ja seurauksenahan tietenkin oli, että se alkoi toimia huonommin.
On outoa, että meillä suurena uutuutena otettiin käyttöön ns. ilmiökeskeinen oppiminen, joka 1920-luvulla oli käytössä Neuvostoliitossa, ja osoittautui katastrofiksi. Erittäin outoa on sekin, että lapsille ei enää anneta omaa turvallista huonetta ja paikkaa siinä, vaan pannaan heidät juoksemaan ympäri rakennuksia, kuten nuo kuuluisat aikamme nomadit ikään.
’Erittäin lyhyessä ajassa on tuhottu perustaitojen oppiminen’
En itse asiassa tiedä, mitä kaikkea kouluissa on oikein viime vuosina puuhattu, mutta ainakin tulokset kertovat jotakin. Erittäin lyhyessä ajassa on tuhottu perustaitojen oppiminen, minkä pitäisi olla alkeisopetuksen keskeinen sisältö.
Toinen merkillinen asia ovat lomat. Meillä mentiin suurella touhulla ja riemulla Eurooppaan, mutta huolehdittiin samalla siitä, että elämämme järjestettiin toimimaan aivan toiseen tahtiin.
Sen sijaan, että kesän kolme kuukautta vietettäisiin poissa koulun luokista, aloitetaankin koulut jo heti elokuun alussa, juuri samaan aikaan, kun keskisessä Euroopassa mennään kesälomalle. Nykyaikaisessa perheessä aikuiset järjestävät elämänsä lasten ehdoilla, ei päinvastoin.
Tuloksena on, että kun lomailevia eurooppalaisia olisi liikkeellä, on Suomi jo kiinni. Kesän lomasesonki alkaa meillä koulujen lomien myötä joskus kesäkuun puolivälissä ja loppuu elokuun alussa. Käytännössä sesonki kestää noin kaksi kuukautta ja sen huippu vain kuukauden, heinäkuun. Tienaapas nyt siinä ajassa vuoden tulot.
Mitähän korvaamatonta menetettäisiin, mikäli palattaisiin vanhaan, pitkään kesälomaan? Silloin voitaisiin syysloma eli entinen perunannostoloma jättää pois ja ostaa ne perunat kaupasta, kuten 99 prosenttia jo tekeekin.
Voitaisiin toki lyhentää muitakin lomia, mikäli siihen todella tarvetta on. Kesäkuukausina koululaisetkin ehtisivät paremmin perehtyä työelämään ja hankkia hieman omaa rahaa.
On turha sanoa, että nykyinen järjestelmä olisi juuri meidän oloissamme ainoa oikea ja toimiva. Se on nimenomaan koko yhteiskunnan kannalta väärä ja toimimaton.
Tilannetta voidaan verrata Ruotsiin, joka on monessa suhteessa ollut mallimaamme. Mikä, ettei sen esimerkki nyt kelpaa? Ettäkö koulun asioissa se on meistä jäljessä? Valitettavasti niin ei taida olla. Olemme menossa Ruotsin tietä, huonompaan suuntaan. Jotakin toimivaa sieltäkin sentään saattaa löytyä.
Timo Vihavainen