Ulkoministeri Elina Valtonen (Kok.) kertoi tänään eduskunnassa, että Suomi haluaa päästä YK:n turvaneuvoston vaihtuvan jäsenen pestiin vuosiksi 2028-2029. mutta taas on edessä tie kivinen, koska siitä on taisteltava. Monet muutkin valtiot ovat havittelemassa YK:n keskeisimmän elimen väliaikaista jäsenyyttä.
Turvaneuvoston pysyvät jäsenet ovat Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Iso-Britannia ja Ranska. Kahden vuoden välein vaihtuvia jäseniä on kymmenen.
Suomi on ollut aiemmin vaihtuvana jäsenenä vuosina 1969-70 ja vuosina 1989-90. Tämän lisäksi Suomi on yrittänyt -ainakin- kahteen kertaan: Ensimmäinen epäonnistuminen johtui monien arvioiden mukaan YK:n suurlähettilään Max Jakobsonin juutalaisesta taustasta, ja Neuvostoliiton johdon häntä kohtaan tuntemasta vastenmielisyydestä.
Toisen kerran ponnistelut kariutuivat Ruotsiin, joka halusi samaan aikaan turvaneuvostoon, ja suurvallat katsoivat diplomaatti lähteiden mukaan, että Ruotsi on YK:lle merkittävämpi valtio kuin Suomi.
Nobelista lohtua Suomelle
Mutta Ruotsi hyvitteli Suomea ja järjesti Norjan Nobel Komitean kautta Suomalaiselle Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnon.
Eihän se tietenkään valtiojohtoa tyydyttänyt, mutta Suomalaiset saivat kuvan, että oli voitettu ”kultamitali”. Ensimmäinen ”sääli Nobel” tuli talvisodan aikaan, kun kirjailija Frans Emil Sillanpää sai kirjallisuuden Nobel Palkinnon, sympatian osoituksena ”Daavidin taistelusta Goljattia vastaan”. Toinen vaihtoehto olisi ollut länsimailta konkreettinen aseellinen apu Suomella, mutta siihenhän niistä ei ollut.Ja sitä paitsi ei F.E.Sillanpää huono kirjailija ollut mutta olivatko hänen kirjansa Nobelin arvoisia -makuasia-.
Eduskunnan tänään tiistaina käymässä lähetekeskustelussa nousivat hallituksen puolelta esille ennen muuta tyytyväisyys Nato-jäsenyyteen ja se, että olemme lujasti osa Läntistä maailmaa. -Tätähän Sanna Marinin (SDP) hallituksen selonteossa ei mainittu sanallakaan- tuossa selonteossa melkeinpä tuoksahteli YYA-ajan henki.
Opposition puheissa taas –Keskustaa lukuunottamatta- keskiössä olivat palestiinalaiset ja ehkä aiheellinenkin kysymys siitä, että voiko olla mahdollista, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu rajoittuu sitä kautta, että Kokoomuksella on ulkopoliittinen ja puolustuspoliittinen värisuora eli presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri.
Keskustelun henki oli kaiken kaikkiaan sopuisa, vaikka tietenkin opposition on opponoitava ja hallituksen puolustettava linjaansa, mutta on niitä nähty ja kuultu monin kerroin riitaisampia täysistuntoja.
Voi tuon keskustelun perusteella sanoa, että isossa kuvassa eduskunnassa vallitsee verraten suuri yksimielisyys ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Seppo Huhta
Pekka Kemppainen