Alkuaan tämä piti mennä Etymologia ryhmään, jossa keskustelua kävin Ante Aikion ja Johanna Laakson kanssa. En saa enää tuota sivustoa auki, joten julkaisen omalla seinälläni.
’Pelkällä kielihistorialla voidaan osoittaa oikeastaan mitä tahansa’
Toivottavasti kiinnostusta löytyy. Aiheena oli, että autonomisesti pelkällä kielihistorialla voidaan osoittaa oikeastaan mikä tahansa (ihmis)kieli minkä tahansa toisen sukulaiseksi.
Valitettavasti esitykseen tulee sen verran taas mittaa, että julkaisen osissa.
Edellisellä kerralla osoitin, puhtaasti ja autonomisesti kielitieteen metodein, että suomen ”vauva” ja ketšuan ”vauva” ovat samaa sanuetta, laina suomessa.
”Tieteessä voi olla vain yhdet säännöt”
Ainoa vasta-argumentti oli, että yksi sana ei riitä, vaan että pitää olla ryhmä sanoja, jotka osoittavat samaa lainasuuntaa. Tämä argumentti kaatui sanan ”sauna” lainautumiseen IE-kieliin (ja moniin muihinkin), koska sillekään ei mitään ”ryhmää sanoja” voida esittää, ja tieteessä voi olla vain yhdet säännöt.
Tietysti mahdollisuus on, että lainasuhde on virhetulos, mutta silloin se koskee molempia. Myös äänteellinen ”sattuma”, ”laina vauvakielestä”, kaatuu siihen, ettei vastaavaa sanaa muissa eurooppalaisissa kielissä löydy, vaikka tiettävästi vauvoja on, ja on ollut, vähän joka puolella.
Toki lie ilmeistä, että sana _ei_ ole lainaa ketšuasta, mutta sen osoittaminen edellyttää muiden tieteenalojen kuin vain kielitieteen huomioimista, kulttuurin tutkimista kokonaisuutena.
Tällä kertaa Ante Aikion esittämänä haasteena on osoittaa, taas autonomisesti, pelkillä kielitieteen metodeilla, että japani on suomen sukukieli.
Jättämällä huomiotta suomen todennetut sukukielet ja esittämällä vain suora suomi-japani yhteys homma menee liian helpoksi, joten lähden oletuksesta, että suhde on ikivanha, ja tarkastelen lähtökohtana kummankin kielen vanhimpia kielitieteellisiä lähteitä, säilyneitä kirjallisia dokumentteja.
Suomen kohdalla kirjallisissa lähteissä päästään 1500-luvun alkuun, jolta ajalta on säilynyt tuon ajan itämerensuomea olevia tekstejä, mm. Uppsalan teksti ja ruotsalaisia tuomiokirjoja (tänkeböcker). Japanin osalta vanhimmat tekstit löytyvät 700-luvulta j.Kr, Nara-kaudelta. Molemmat kielenmuistomerkkiryhmät ovat niin vakiintuneelta näyttävää materiaalia, että ilmeisesti vanhempaa on ollut, mutta valitettavasti ei ole säilynyt.
Kun kieliä jaetaan ”kieliperheisiin” tai ”kielikuntiin”, on huomioitava kolme kielen tasoa, jos muuta materiaalia ja metodia ei käytetä kuin autonomista kielitieteellistä:
- Sanasto ja sen historiallinen foneettinen teoreettinen kehitys ennen varhaisimpia kirjallisia lähteitä,,
- kielen syntaktinen mallinnus, ja
- kielen taivutusmuotojen historiallinen rekonstruktio (sekä nominien että verbien osalta).
Tässä esityksessä käytän sitä uralilaisten kielten perinteistä mallia, jota kutsutaan ”sukupuumalliksi”. Tämä siksi, että uudempi esitys nk. kampamallista ja uralilaisten kielten ajoituksen varhentamisesta ei kestä tieteellistä tarkastelua.
En kuitenkaan puutu siihen tässä tarkemmin, koska se menee asian sivuun. Japanin osalta valitettavasti varhaisimmaksi jää tuo Nara-kauden muinaisjapani (Old Japanese, Altjaponisch), koska japania pidetään kieli-isolaattina, ja sen vanhempi rekonstruktio perustuu kielensisäisen rakenteen ja fonetiikan analyysiin ja siis periaatteessa täysin kuvitteelliseen malliin kielten universaaleista kehitystendensseistä.
Tosiasia kuitenkin on, että kielille ei voida osoittaa oikeastaan minkäänlaisia aitoja universaaleja, vain tilastollisia todennäköisyyksiä mallia ”suuri osa…”
Näin siis yhtäläisyydet, joiden perusteella japani voidaan lukea esiuralilaisen murrekompleksin osaksi, voidaan esittää seuraavasti (pohjakriteeriksi olen ottanut eri ryhmissä indoeurooppalaiselle kantakielelle osoitettujen yhtäläisyyksien tason eli riittävät kriteerit heetin osoittamiseksi indoeurooppalaiskieleksi).
Jotta asialle saataisiin pohjaa, esitän aluksi uralilaisen kantakielen perinteisen mallin mukaisen fonologian, ja saman japanista niin varhaisena kuin se voidaan esittää (japanissa malleja on useita, joten tässä vain yksi, ettei mene ihan väitöskirjaksi):
Uralilaiset vokaali- ja konsonanttifoneemit:
Ensitavu: / Jälkitavu: a, e ja ä
Konsonantit:
’Voidaan osoittaa mitä tahansa’
Kaaviot Wikipediasta, valitettavasti Aikion mallin sekoittamana. Aikion ”uudennos” on helposti osoitettavissa virheelliseksi huomioimalla kielenulkoiset tekijät.
Kuten tässä osoitan, jättämällä ne huomiotta, voidaan osoittaa mitä tahansa, kuten Aikio on tehnyt.
En tässä analysoi hänen taustamotiivejaan. Paras esitys aiheesta edelleen: Sammallahti, Pekka. 1988. ”Historical phonology of the Uralic languages, with special reference to Samoyed, Ugric, and Permic.” In The Uralic Languages: Description, History and Foreign Influences, edited by Denis Sinor, 478–554. Leiden: Brill.
Jouko Heyno 06.11. 2020
(Uutispeili ei ole muokannut artikkelin sisältöä.)
Muinaisjapanin fonologia
Linkkejä:
(Molempien lauluesitysten kieli on suomi, -tai jotain sinne päin.)
- ’Ievan polkka’ (levan polka), by Miko Hatsune (Youtube-video, avautuu uuteen välilerhteen.)
- Miku Hatsune ja ’Ievan polkka’ vielä kerran! (Tiedän että haluatte!)
Uutisia muista aiheista:
07.05. 2026:
Auringonjumalan alkuperäisin hahmo löytyy Obin-ugrilaisilta, -ja ’Auringon Temppeli’ napapiiriltä.
01.05. 2026:
09.04. 2026:
27.02. 2026:
21.07. 2025:
Heinäveden muinaisviikko yhdistää musiikkia, yhdessäoloa ja menneisyyttä
23.02. 2025:
Keramiikan itäinen alkuperä, Japanista ja Manchuriasta Suomeen asti
Seppo Huhta 
Pekka Kemppainen