Jouko Heyno arvostelee Pekka Virkin tietokirjan ’Suomalaisen kommunismin ruumiinavaus’ (Docendo 2026,)
(Kuvan aineisto mm. Docendo.)
Virkin teos on ihmiselle, joka on elänyt Kekkosen aikana, oikeastaan pelkkää kertausta, vaikkakin mielenkiintoista sellaista, aina Koiviston kruunajaisiin saakka 1982. Sen jälkeen alkaa todella tapahtua, -tai ainakin vauhti kiihtyä.
Lopulta Neuvostoliitolta saa rahaa niin äärivasemmisto kuin äärioikeistokin (jos Suomessa nyt sellaisesta voi puhua). Jaakko ”Jakke” Laakson, Ilkka Suomisen ja Ilkka Kanervan yhteistyö paljastuu kerralla, ja ennen kaikkea, näytön valossa.
-Eihän siinäkään varsinaisesti uutta ole, mutta nyt päästään huhuista asiaan
Valitettavasti suurin osa niistä, joista Virkki kirjoittaa, on jo siirtynyt autuaammille politiikan kentille, joten siinä suhteessa ”paljastuksilla” ei ole merkitystä. Sen sijaan niillä on suurikin merkitys siinä suhteessa, että, kuten Virkki osoittaa, jos kansa alkaa aidosti luottaa valitsemiinsa edustajiin, käy kuten hiirille, kun kissa on poissa – oma kukkaro täyttyy, ja muista viis.
Tämä näkyy ennen kaikkea idänkaupan hyödyntämisessä ja NL:n rahallisen tuen ”loppusijoituksissa”. Poliitikkoihin ei saa luottaa, poliitikkoja pitää valvoa.
Vaikka Virkin analyysi NL:sta ja sen toiminnasta on melko lailla oikeaan osunut, -paitsi siltä moralisointi-osioiltaan– NL oli valtio valtioiden joukossa, eikä valtioilla ole moraalia: Niillä on etuja ajettavanaan.
Mutta kun valtiovallan haltija, kansa, ei omia etujaan valvonut, ei niitä valvonut yhteisömme hyväksi kukaan muukaan. Ei siis mitään yllättävää poliitikkojen oman edun ajamisessa.
Ongelmaksi Virkillä nousee eräänlainen puolueellisuus, vaikkei hän sitä rautalangasta väännäkään. Toki on selvää, että rahan vastaanottaminen Neuvostoliiton vakoiluelimiltä, ennen kaikkea KGB:lta, oli maanpetoksellista toimintaa. Mutta se länsiraha, josta Virkki ohimennen muutaman kerran mainitsee, ei ollut yhtään sen vähempää maanpetoksellista. Siinä, kun NL:lla ei ole moraalia, ei sitä ole USA:llakaan, molemmilla vain etuja ajettavanaan.
Yhdysvallat ”hyviksenä” on johtanut siihen, että Virkki on tyytynyt USAn ulkopolitiikan kohdalla lähinnä yhdysvaltalaisen propagandakäsityksen toistamiseen ja vahvistamiseen.
Ottakaamme esimerkki, Kuuba. Fidel Castro ei ollut kommunisti kun hänen joukkonsa kaatoivat Batistan diktatuurin. CIA:n raportti kuitenkin jälkikäteen näin väittää. -Perusteenaan, että Castro oli ”tutustunut marxilaiseen kirjallisuuteen”.
No, sillä logiikalla jokainen politiikasta kiinnostunut ja lukutaitoinen on kommunisti.
Todellisuudessa homma meni toisin. Castro nousi valtaan 1959. Maassa järjestettiin maareformi jossa suurtilat jaettiin maatyöläisille. Jos se on kommunismia, Suomen torpparilaki oli tyypillistä kommunismia.
Silti USA ensimmäisten joukossa tunnusti Castron hallituksen. Kuitenkin, kun Kuuba osti halpaa öljyä NL:sta ja Shell ja Texaco kieltäytyivät jalostamasta sitä, paikalliset jalostamot kansallistettiin. Tästä syysttä Eisenhower asetti Kuuban osittaiseen kauppasaartoon.
Kuuban tärkein vientituote kohtasi pääasiakkaan tullirajalla ylittämättömän muurin. Mutta se oli vielä pientä. Kun vuoden 1961-62 vaihteessa Castro kansallisti Havannassa sijaitsevat New Yorkin mafian omistamat ja hallinnoimat kasinohotellit, ja kielsi prostituution, uusi presidentti J.F. Kennedy määräsi lähes täydellisen kauppasaarron.
Castrolle jäi vain yksi mahdollisuus: Hrusthsev. Ja niin USA teki Kuubasta kommunistisen.
Aivan samoin kävi Venezuelassa, Guatemalassa, Boliviassa ja Chilessa jne. Niisä voisi kirjoittaa paljonkin, mutta se ei liity Virkin kirjaan, paitsi siltä osin, että Virkin kirjan maailma on musta-valkoinen; USA hyvä, Neukkula paha.
Joka tapauksessa kirja on ehdottomasti kannattavaa luettavaa ja uskon, että jokainen lukija löytää sieltä yllätyksiä.
Jouko Heyno
Otsikkokuvassa (ylhäällä):
Alte Kameraden – vanhat valokuvaajat, Ilkka Suominen, Jakke Laakso ja Ilkka Kanerva.
