Kansanedustaja Jouni Ovaska (Keskusta), ihmettelee yhdenvertaisuuslautakunnan linjausta, jossa se asetti Espoon kaupungille 10 000 euron uhkasakon.
(Arkistokuva: Jouni Ovaska, kuvalähde: Eduskunta.)
Yhdenvertaisuuslautakunta katsoo, että Espoo on toistuvasti altistanut oppilaan vakaumukseen perustuvalle syrjinnälle kevät- ja joulujuhlissa.
Yksittäisen virren laulaminen koulun juhlassa ei ole uskonnon harjoittamista
”Perustuslakivaliokunta on jo vuosia sitten linjannut, ettei yksittäisen virren laulaminen tee koulun juhlasta uskonnon harjoittamiseksi katsottavaa tilaisuutta. Mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää? Miksi me suomalaiset häpeämme itseämme ja perinteitämme? Muualla Euroopassa valtiot siirtävät historiaansa ylpeänä tuleville sukupolville, mutta me muutamme koko järjestelmää, jos yksi henkilö loukkaantuu”, Ovaska ihmettelee.
Ovaskan mukaan on naurettavaa, jos kulttuuriperinteiden siirtämisestä pitää raportoida etu- ja jälkikäteen.
Ei enää jokakeväistä Suvivirsi-riitaa
”Tällaista perustuslakivaliokunta ei varmastikaan ole tarkoittanut. Ja jos linjauksen tarkastuksen tarvetta on, valiokunnan on syytä se tehdä”, Ovaska jyrähtää.
Ovaska toivoo, että opetusministeri huolehtii, että Suomen kouluissa on yhteneväiset käytännöt eikä jokakeväistä Suvivirsi-riitaa tarvitse jatkossa enää käydä. 
(Uutispeili ei ole muokannut artikkelin sisältöä.)
Suoraan sanottuna tämä niin sanottu vieraskoreus on muuttunut pelkurimaiseksi ja selkärangattomaksi itsesensuuriksi, jossa kotonaan isäntänä olevat suomalaiset käyttäytyvät kuin pelokkaat vuokralaiset omalla maallaan.
Me olemme luoneet kummallisen ja täysin kieroutuneen valtasuhteen, jossa enemmistö pakotetaan alistumaan ja jatkuvasti pyytelemään anteeksi olemassaoloaan, kun taas vastapuolelta ei vaadita minkäänlaista joustavuutta, sopeutumista tai edes ALKEELLISTA VIERAANVARAISUUDEN KUNNIOITUSTA.
Se, mitä me kutsumme nykyään hienotunteisuudeksi, on todellisuudessa pelkkää halpaa konfliktipelkoa ja moraaliposeerausta, jossa omat perinteet, kulttuuri ja historia uhrataan hetkessä vain siksi, ettei kukaan missään nimessä pahoittaisi mieltään tai ettei ketään vain päästäisi leimaamaan suvaitsemattomaksi.
Tässä pelissä SÄÄNNÖT SANELEE aina se, joka loukkaantuu äänekkäimmin, ja meidän vastauksemme on heti rynnätä poistamaan virret, muuttamaan juhlat ja maksamaan kiltisti tuhansien eurojen uhkasakot. On inhorehellistä väittää tätä inklusiivisuudeksi tai sivistykseksi; se on henkistä kapitulointia, jossa me itse teemme omasta kulttuuristamme toisen luokan kansalaisen ja annamme ymmärtää, että meidän omalla historiallamme ei ole mitään itseisarvoa, jos se vähänkään sorahtaa jonkun korvaan.
Jos vieras ei pysty sietämään sitä, että isännän talossa lauletaan kerran vuodessa perinteinen kevätvirsi, ongelma ei ole siinä virressä tai isännässä, vaan siinä, että vieras on unohtanut paikkansa – ja isäntä on unohtanut, kuka talon omistaa.
PS. Alistuminen ”ylemmän moraalin” edessä
Tässä ei ole kyse häpeästä, vaan kyse on alistumisesta modernille, hyper-individualistiselle arvomaailmalle, jossa yksilön kokemus loukkaantumisesta ohittaa yhteisön ja historian merkityksen. Kun virkamiehet tai lautakunnat tekevät näitä linjauksia, he alistuttavat itse itsensä sille ajatukselle, että perinteet ovat jotain sellaista, joista pitää pystyä joustamaan heti, jos joku kokee ne ongelmallisiksi.
Isoviha (1713–1721) oli suuren pohjan sodan aikainen venäläismiehitys, joka toi Suomeen poikkeuksellisen raakaa väkivaltaa, tuhoa, nälänhätää ja terroria, jättäen syvät traumat kansakunnan muistiin.
Isonvihan kaltaiset kriisit opettivat, että esivaltaa vastaan kapinoiminen johtaa tuhoon – hengissä selvisi tottelemalla. Nykyhallinnossa tämä näemmä heijastuu liiallisena byrokratian ja annettujen sääntöjen palvontana. Virkamies saattaa asettaa pykälän kirjaimen terveen järjen tai kansalaisen edun edelle, koska järjestelmän kyseenalaistaminen tuntuu turvattomalta. Mikä arvosana pitäisi antaa ko. virkamiehille, jotka elävät ”epähurskaasti” maksamillamme maailmanennätys veroilla muiden puolesta?