Haikala, Topias: Kielet ennen meitä; SKS Helsinki, 2025. 482 s.
(Kuvaan on käytetty kirjan kansikuva, ja venäläinen rekonstruktio kampakeraamisen kulttuurin henkilöstä, -joka ihmettelee, mitä ’tiede’ hänestä tietää.)
Suomen historian harrastajat -(facebook)ryhmässä käydyn keskustelun pohjalta innostuin lukemaan yhden tuoreimmista yleisesityksistä Suomen varhaishistoriasta. Innokkaasti odotin että siinä joko selitetään nykyisen uuden paradigman, Petri Kallio -paradigman, perusteet, tai ainakin kerrotaan tarkasti mihin tuo paradigma nojaa ja mitä vikaa perinteisessä on/oli. Pettymys oli murskaava.
’Uusi paradigma ei kestä minkäänlaista kritiikkiä’
Kirja perustuu lhes kokonaan Riho Grünthalin, Sampsa Holopaisen, Jaakko Häkkisen, Santeri Junttilan, Ante Aikion ja Janne Saarikiven haastatteluihin, ja heidän kanssaan käytyihin keskusteluihin. Lopputulos oli, taas, että uusi paradigma ei, ainakaan sellaisena, kuin se on tässä kirjassa esitetty, kestä minkäänlaista kritiikkiä.
Tässä korostan, että ongelmana EI OLE Topias Haikala, joka on kokenut toimittaja ja VM, koska hän jo heti kirjan alussa toteaa, ettei ole kielentutkija.
Haikalan ainoa virhe, tosin ymmärrettävä nykyisessä tilanteessa, on ollut luottaa auktoriteetteihin, lähes kritiikittömästi – Suomeen kun ei mahdu kuin yksi ”totuus” kerrallaan. Valitettavasti.
Akateemista keskustelua ei oikeastaan ole, on vain akateemista hymistelyä ja kaveripiirin selkääntaputtelua.
Kirjan ongelma on, että se tavallaan ei ala mistään. Haikala toteaa kuitenkin aivan oikein, että usein tutkijat voivat osoittaa, mistä kielestä jokin sana on saatu, mutta eivät oikeastaan, ainakaan kovin tarkkaan, missä tuo lainaaminen on tapahtunut, eikä pelkän autonomisen kielentutkimuksen keinoin milloin se on tapahtunut.
Autonominen kielentutkimus voi antaa vain suhteellisia ajoituksia, X ennen Y:tä ja Z:n jälkeen jne. Sitä, miksi muutoksia on tapahtunut, ei oikeastaan edes yritetä selvittää, vaikka se olisi mielenkiintoista, ja ennen kaikkea välttämätöntä kokonaiskuvan oikeellisuuden kannalta.
Kirjan sisällön läpikäyminen tässä veisi liikaa tilaa joten joudun tyytymään vain muutamiin esimerkkeihin. Ensimmäinen iso kämmi löytyy jo sivulta 15, kun Professorii Riho Grünthal kertoo, että pohjoissaamen oikeinkirjoituksen muutamat kummallisuudet johtuisivat siitä, että saamelaiset sitä halusivat. No ei todellakaan.
Mikään saamen murteiden oikeinkirjoittusjärjestelmistä ei ole saamelaisten itsensä laatima, vaan sen on jo kielle murteelle tehnyt joku lantalainen tutkija tai pappi.
Seuraava moka on jo sivulla 17, jossa kerrotaan, että -ti>-si -muutos on tapahtunut siksi, että ”sanat on silloin vaivattomampi lausua”. Kertomatta jää, miksi kieleen on ylipäätään kehittynyt tuo -ti, jos sen lausuminen on hankalaa. Ja ennen kaikkea, miksi se ei ole ollut hankalaa kaikille, ainoastaan itämerenuomalaisille.
”Tuntematon kieli X”
Sitten pääsemme vakavampiin ongelmiin. Lainaselitysten vakio, ”tuntematon kieli X”, jonka jo vuonna 2000 osoitin opinnäytetyössäni olleen kantaturkki. Tämä on nykyisten tutkijoiden metodinen virhe. Jaakko Häkkinen esitti verkkokirjoituksessaan, että ”monitieteelllinen” tutkimus on sitä, että otetaan kahden eri autonomisen tutkimuksen tulokset ja ”lätkäistään ne yhteen”. Noin ei todellakaan ole.
Se ei ole monitieteellistä tutkimusta, vaan monitieteellistä sovittelua, enemmän tai vähemmän väkisin.
Juuri tällaista ”äksää” ovat haastatellut tarjonneet sanan ”äiti” alkuperäksi, sekä germaanikielissä että itämerensuomalaisissa kielissä. Sana on kuitenkin tosiaan alkujaan kantaturkkia, ja tarkoittanut päällikön puolisoa. Näitä kantaturkkilaisia lainoja on noin kolmannes nykysaksan sanastoa, ja meilläkin niitä on pilvin pimein.
Toinen vakava ongelma on ”lainauspaikan” osoittaminen. Haastatellut pitävät melko lailla yhtä siinä käsityksessä, että kanta-uralin ajoitus voidaan sijoittaa indo-iranilaisten kansojen kontaktipinnalle, jonnekin Venäjän metsäseuduille.
Tässä paljastuu taas tuo ”lätkäisy” ja sen ongelma: Miksi nimenomaan ratsastajakansa, joka on liikkunut vaunukolonnina, olisi muuttanut metsään? Ja sitten myöhemmin metsästä Intiaan? Mitään selitystä tälle ei anneta.
Juuri indo-iranilaisten kohdalla koko rakenne kääntyy päälaelleen, ja tutkijat vain ihmettelevät tulosta.
”Orja” -sanue
Kyse on meille kaikille tutusta ”orja” -sanueesta. Se tarkoittaa kaikissa uralilaisissa kielissä, joissa se on, nk. paskaduuneja tekevää palkkalaista, paitsi Suomessa, jossa se on skandinaavisen kulttuurivaikutuksen myötä muuttunut tarkoittamaa juuri sitä, mitä se nytkin tarkoittaa.
Uralilaisilla kansoilla kun ei antiikin auktorien mukaan ollut ”ostettuja palvelijoita”, ts. orjia.
Tutkijat ihmettelevät siksi, että tämä nimenomaan tarkoittaisi suomalais–ugrilaisen kantaväestön olleen vauraampaa ja sotilaallisesti voimakkaampaa, kuin mitä nuo indo-iranilaiset olivat. Ja se taas sotkee koko sen kulttuurisen mallin, jota ”autonominen kielitiede” on ollut luomassa.
Ihmettelylle ei kuitenkaan ole perusteita. Tuollaiset laajalle levinneet ja semantiikkansa säilyttäneet kulttuurisanat kertovat juuri ja nimenomaan kulttuurisuhteista. Ja tällainen suhde pakottaa miettimään uudelleen suuren joukon sanoja etymologiat, yhtenä esimerkkinä ”mesi” ja ”mehiläinen”. Aineisto viittaa siihen, että lainasuuntaa pitää vaihtaa.
Arkeologisen aineiston ja kielen suhde: ”Ei ruukunpalasesta näe, mitä kieltä on käytetty”
Samanlainen ongelma syntyy arkeologisen aineiston ja kielen suhteista. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ei ruukunpalasesta näe, mitä kieltä on käytetty”. No ei näekään. Mutta jos sama aineellinen kulttuuri on vallinnut tietyllä alueella, -sanokaamme, tuhat vuotta- on selvää, että yhteinen kieli on pakostakin ollut olemassa.
Samoin, kun jonkin kulttuurialueen sisällä tapahtuu materiaalisen kulttuurin selvä muutos, täytyy kyseessä olla kultttuurin muutos/kehittyminen.
Näin esimerkiksi, kun kuoppa-kampakeraamisen kulttuurialueen sisällä syntyy uusi käytänne, nuorakeramiikka, on sen pakostakin oltava aiemman kulttuurin jatkumo.
Ja kun kuoppa-kampakeraaminen kulttuuri ilmeisimmin on ollut uralilaista, ”pronssitonta”, samoin kuin nuorakeraaminen, on se kaiken sen kanssa ristiriidassa, mitä ihmisen toiminnasta tiedämme.
Miksi indoeurooppaliset olisivat puolikkassa aluettaan luopuneet pronssista ja vain jäljitellyt sitä kivityökaluin (sotakirveet)?
Keramiikkakulttuurien kronologia — kielellisen aluejaon kronologia
Ja tässä näemme jälleen sen ”lätkäisemisen” ongelman. Aito monitieteellinen tutkimus selvittäisi keskiajasta tai jopa kansainvaellusajasta lähtien systemaattisesti ajassa taaksepäin keramiikkakulttuurien kronologian, ja lähtisi siitä, että se kielellinen aluejako, joka kansainvaellusajan alussa vallitsi, jatkuu ajassa taaksepäin aivan samalla kronologialla kuin ”ruukunpalat”: Ja vasta _sitten_ voidaan alkaa miettiä kieliä, niiden levinneisyyttä ja itse kulttuurimaisemaa.
Valitettavasti on todettava, että Haikala on tehnyt suurtyön kootessaan tämän teoksen ja kirjoittaessaan kielentutkijoiden lausuntoja auki. Työ on kuitenkin mennyt siinä suhteessa hukkaan, että siinä esitetyt kielihistorialliset näkemykset eivät vastaa todellisuutta.
(Muuten, se kirjassa mainittu eräiden tunturien päätesuffiksi, /-ir/, on myös kanttaturkkia).
Tosiasia on kuitenkin, että kirja kannattaa lukea, siinä on niin paljon hyödyllistä äänteenmuutosten osalta, että harrastajalle se käy hyvin äännelakeihin tutustumisen perustana, ilman liikaa tiedeterminologiaa. Mutta tarkkaan ja kriittisesti lukien!
Jouko Heyno
Muita uutisia:
20.06. 2026:
Jouko Heyno: Japani – esiuralilaisen kielikunnan jäsen, autonomisesti kielitieteen metodein OSA 1
29.05. 2026:
09.06. 2026:
Lundin, Charles Leonard: ’Suomi toisessa maailmansodassa’ -Hieno pettymys
27.02. 2026:
07.05. 2026:
Auringonjumalan alkuperäisin hahmo löytyy Obin-ugrilaisilta, -ja ’Auringon Temppeli’ napapiiriltä.
14.07. 2026:
09.04. 2026:
01.05. 2026:
23.02. 2025:
Keramiikan itäinen alkuperä, Japanista ja Manchuriasta Suomeen asti
23.08. 2025: