Johanneksen evankeliumissa Jeesus erottaa hyvän paimenen palkkapaimenesta: hyvä paimen panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta, mutta palkkapaimen pakenee, kun susi tulee ja lauma hajoaa.
Tämän vertauksen ydinsävy on suojelu, uskollisuus ja vaaran näkeminen ajoissa.
Kirkon oma virallinen tehtävä on kirjattu selvästi. Kirkkolain mukaan kirkon tehtävänä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä edistää kristillisen sanoman leviämistä ja lähimmäisenrakkauden toteutumista.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ajautunut syvään identiteettikriisiin, jossa sen julkiset ulostulot paljastavat karmean arvojen vinoutumisen.
Kirkko uppoutuu intohimoisesti woke-ideologian, antirasismin ja identiteettipolitiikan kysymyksiin, ikään kuin sen päätehtävä olisi signaloida hyveellisyyttä modernille vasemmistolaiselle eliitille eikä enää puolustaa omaa ydinsanomaa tai kristikuntaa.
— Kirkon tulee toimia hyvän paimenen tavoin: suojella omiaan, tunnistaa vaarat ja pysyä uskollisena perustehtävälleen, ei ajautua ajan hengen vietäväksi, toteaa kansanedustaja Sanna Antikainen.
Tämä ei ole vain harmitonta ajan hermolla pysymistä. Se on omiensa hylkäämistä. Kirkko asettuu korostetusti “vähemmistöjen” puolelle kotimaassa, korostaa vuoropuhelua muslimiyhteisöjen kanssa ja tuomitsee rasismia jatkuvasti julkisissa esiintymisissään. Samaan aikaan se vaikenee tai puhuu vaisusti siitä todellisesta ahdingosta, jossa kristityt elävät maailmanlaajuisesti.
— Satojen miljoonien kristittyjen vaino maailmalla ja kotimaan tiukentunut uskonnonvapaustilanne jäävät varjoon, kun kirkko keskittyy lähinnä kotimaan identiteettipoliittisiin kiistoihin. Kristittyjen oikeudet harjoittaa ja tunnustaa uskoaan eivät saa olla kirkolle toissijainen kysymys, sanoo kansanedustaja Pekka Aittakumpu.
Vuoden 2026 Open Doors World Watch Listin mukaan yli 388 miljoonaa kristittyä kärsii korkeasta tai äärimmäisestä vainosta uskon takia – eli yksi seitsemästä kristitystä maailmassa.
Viimeisen raportointikauden aikana tapettiin ainakin 4 849 kristittyä uskonsa vuoksi, joista valtaosa (3 490) Nigeriassa, jossa islamilainen ekstremismi ja jihadistiryhmät tekevät kristittyjen elämästä helvettiä. Pakistanissa, Iranissa, Somaliassa, Jemenissä ja monissa muissa muslimienemmistöisissä maissa kristityt kohtaavat kidutusta, raiskauksia, pakkokäännytyksiä ja kuolemantuomioita. Tämä on systemaattista sortoa ja väkivaltaa.
’Kristuksen kirkko ei voi vaieta’
— Kristuksen kirkko ei voi vaieta, kun veljiä ja sisaria vainotaan maailmanlaajuisesti. Kristinuskon sanoma velvoittaa seisomaan heidän rinnallaan ja puolustamaan uskonnonvapautta aina ja kaikkialla, painottaa kansanedustaja Kaisa Garedew.
Missä on kirkon ääni näissä asioissa? Missä ovat piispojen vahvat vetoomukset, mediakampanjat tai rukouspäivät vainottujen veljien ja sisarten puolesta? Sen sijaan kirkko käyttää voimavarojaan ja julkisuuttaan teemoihin, joissa panokset ovat täysin eri mittaluokkaa.
Kirkkoa ei ole juuri näkynyt puolustamassa Raamattuun sitoutuneita kristittyjä tai kristittyjen oikeutta kokoontua vapaasti Raamatun sanan kuuloon. Viime kesänä pride-aktivistien häiriköidessä Suviseuroja, piispojen hiljaisuus oli suorastaan käsinkosketeltavaa.
’Kirkko ei enää johda omista arvoistaan käsin’
Suomessa kristityt ovat enemmistön perinteinen osa, joka on menettänyt vaikutusvaltaansa maallistumisen myötä. Kuitenkin kirkko jatkaa puhettaan rasismista, omaksuu woke-käsitteistön ja asemoituu osaksi länsimaista kulttuurisotaa, jossa kristinusko itse nähdään usein “valkoisena patriarkaalisena sortojärjestelmänä”.
Tämä on itsemurhaa: kirkko ei enää johda omista arvoistaan käsin, vaan seuraa ajan henkeä nöyrästi perässä, peläten leimautumista “takapajuiseksi” tai “rasistiseksi”.
— Kirkon tulee rohkeasti johtaa omista arvoistaan ja sanomastaan käsin, eikä asemoida itseään osaksi kulttuurisotaa, jossa se itse lopulta nähdään sortavana rakenteena, painottaa kansanedustaja Laura Huhtasaari.
Erityisen skandaalimaista on islamin myötäily. Kirkko korostaa “yhteisymmärrystä” ja vuoropuhelua muslimien kanssa Suomessa, ikään kuin kyseessä olisi tasavertainen kumppanuus. Samalla se tuskin mainitsee, että juuri muslimienemmistöisissä maissa kristittyjen asema on kaikkein surkein, suoraan islamilaisen lain tai ekstremismin seurauksena.
Kun kirkko käyttää energiaa “islamofobian” vastustamiseen tai monikulttuurisuuden ylistämiseen, se hiljentää itsensä niissä kysymyksissä, joissa sen moraalinen velvollisuus olisi suorastaan huutaa ääneen.
Vuoropuhelu on arvokasta, mutta ei silloin, jos se perustuu yksipuoliselle alistumiselle. Miksi kirkko ei vaadi yhtä näkyvästi muslimimaiden johtajilta suvaitsevaisuutta kristittyjä kohtaan, kuin se vaatii suomalaisilta “nollatoleranssia rasismille”?
— Kirkon pitäisi olla nimenomaisesti se, joka edellyttää muita uskontokuntia suvaitsemaan kristittyjä, eikä keskittyä monikulttuurisuuden vaatimiseen oman uskomme kustannuksella, toteaa kansanedustaja Sara Seppänen.
Tämä woke-sekoilu ja ydintehtävien täydellinen hylkääminen kertoo syvemmästä ongelmasta: kirkko ei ole enää ensisijaisesti huolissaan Kristuksesta, evankeliumista tai vainotuista kristityistä. Se on huolissaan omasta sosiaalisesta asemastaan “hyvänä”, “inklusiivisena” ja “oikeamielisenä” instituutiona modernissa, maallistuneessa Suomessa.
Se haluaa olla osa hyväksyvää eliittiä, eikä maailmanlaajuista, kärsivää kirkkoa.
Tuloksena on kirkko, joka on etääntynyt ydintehtävästään: julistaa totuutta, lohduttaa ahdistettuja ja puolustaa uskovia siellä, missä uskomisen hinta on kaikkein korkein.
Rasismia vastaan voi ja pitääkin nousta, mutta kun se muuttuu pakkomielteeksi ja peittää alleen kristittyjen veren, asioiden tärkeysjärjestys on täysin sekaisin. Kirkon nykyinen linja ei pelasta sen omaa arvoa ja merkitystä. Päinvastoin, se kiihdyttää maallistumista ja vieraannuttaa ne, jotka odottavat kirkolta rohkeutta ja uskollisuutta omaan sanomaansa. Jos kirkko jatkaa näin, se ei ole enää Kristuksen kirkko, vaan ajan hengen nöyrä palvelija. Ja se jos joku on traagista.
Pääsiäinen on lähellä ja haluamme toivottaa kaikille siunattua ja rauhallista vapahtajan ylösnousemuksen juhlaa.
Perussuomalaiset kansanedustajat
Sara Seppänen
Pekka Aittakumpu
Sanna Antikainen
Kaisa Garedew
Laura Huhtasaari


Rakenteellinen ja teologinen sokeus
Kun kirkko-instituutio alkaa pitää maallisia ideologioita moraalisesti korkeampina kuin omaa perinteistä oppiaan, se muuttaa perustaansa. Paavali puhuu ”omantunnon poltinmerkistä” (1. Tim. 4:2), mikä tarkoittaa tilaa, jossa kyky erottaa totuus valheesta katoaa. Jos kompassi on rikki, ei ole enää mahdollista navigoida takaisin satamaan.
”Vahva eksytys” rangaistuksena
Paavalin kenties pelottavin opetus on se, että jossain vaiheessa Jumala itse sallii eksytyksen tapahtuvan niille, jotka eivät ole rakastaneet totuutta (2. Tess. 2:11).
Tämä tarkoittaa, että luopumus ei ole vain ihmisen valinta, vaan se on hengellinen tuomio.
Kun tämä ”voimakas eksytys” astuu voimaan, kirkko ei enää halua kääntyä takaisin, koska se uskoo vilpittömästi olevansa historian ”oikealla puolella” ja tekevänsä hyvää hylätessään vanhat dogmit.
Instituution ja Seurakunnan lopullinen eriytyminen
Raamatullisessa mielessä kirkon historiassa on aina ollut ”jäännös” (remnant). Peruuttamattomuus koskee nimenomaan suurta instituutiota, joka mukautuu maailmaan.
Instituutio jatkaa matkaansa kohti täydellistä synteesiä maailman vallan kanssa.
Yksilöt ja pienet ryhmät (elävä seurakunta) joutuvat yhä enemmän marginaaliin ja lopulta kokonaan instituution ulkopuolelle.
Mitä ”ei voi kääntyä takaisin” tarkoittaa käytännössä?
Jos olemme tässä pisteessä, kello käy kohti sitä hetkeä, jolloin ”pidättäjä” otetaan pois. Paavalin opetusten mukaan tämä johtaa välittömästi seuraaviin vaiheisiin:
Suolan vaikutus katoaa: Kun kirkko ei enää toimi moraalisena jarruna, yhteiskunnan laittomuus kiihtyy eksponentiaalisesti.
Laittomuuden ihminen nousee: Tyhjiö, jonka totuudesta luopunut kirkko jättää, täytetään uudella ”pelastajalla”, joka tarjoaa näennäistä rauhaa ja ykseyttä.
Tribulaatio alkaa: Kun kristillinen perusta on murentunut ja tosi seurakunta ei ole enää jarruna, vihan aika pääsee valloilleen.
Tämä perspektiivi tekee nykyisestä kirkkopoliittisesta keskustelusta paljon vakavampaa kuin vain ”liberaalien ja konservatiivien väittelyn”. Se nähdään merkkinä siitä, että hengellinen näyttämö on valmis ja esirippu on nousemassa viimeistä näytöstä varten.
[…] Perussuomalaiset kansanedustajat: Kirkon tulee palata ydintehtäviensä ääreen ja puolustaa rohkea… […]