Seppo Jyrkinen arvostelee Vesa Vareksen tuoreen tietokirjan ’Petos hurmos ero’.
(Kuvan aineisto eri lähteistä.)
Vesa Vareksen uunituore tutkimus Suomen ja Saksan suhteista on mielenkiintoinen ja poikkeaa suomettuneen historiankirjoituksen valtavirrasta. Kirjassa käydään läpi maiden suhdetta paitsi tutkijoitten kirjoittaman historian, myös aikalaiskokemusten kautta. Miten suomalaiset Saksan kokivat niillä tiedoilla, joita heillä tuolloin oli käytettävissään ja joita he omana aikanaan pitivät tosina. Aikalaisille Saksa ja kansallissosialismi edustivat eri asioita.
Pieni maa ja suuri maa
Vastoin ummehtunutta poliittista ”totuutta”, Suomi ei ollut saksalaismielinen 1930-luvulla.
Hitlerin valtaantulon tienoilla maat olivat kauppasodan partaalla, mistä kertoo myös Vareksen edellinen tutkimus.
Suomalaisella yhteiskunnalla oli ennen sotia ollut jatkuvia yhteyksiä Saksaan; saksan kieli oli tieteen kieli (kuten englanti tänään) ja Saksasta ammennettiin tietoa, jota muualla ei ollut saatavissa. Eri ammattiryhmien julkaisut, poliisit, lääkärit, opettajat ja vastaavat suhtautuivat Saksaan sodanajan julkaisuissaan kuivan asiallisesti. Talouselämä ei Uudesta Euroopasta eikä korporatiivisesta mallista viehättynyt. Toki kaikissa ryhmissä oli poikkeuksia.
Molotov-Ribbentropista Välirauhaan
Sotien ajan Saksalla on huono imago etenkin holokaustin vuoksi. RAF:llä puolestaan on hieno maine, vaikka se surmasi puoli miljoonaa saksalaista siviiliä yhtä tarkoituksellisesti kuin SS-miehet Auschvitzissä.
Lähes kaikilla länsimailla oli siirtomaita, joissa demokratia ja ihmisoikeudet olivat ennen sotia samalla tasolla Hitlerin Saksan kanssa. Tätä asiaa Vares ei käsittele, eikä se ylipäätään tule kaksisesti esiin historiassa.
”Stalin oli suomalaisille paholainen, ja Hitler oli ainoastaan hullu”
Neuvostoliiton barbaarisuus kirjassa kyllä kerrotaan, ja todetaan, että Välirauhan aikana Stalinin maine oli huonompi kuin Hitlerin. Itse käytän kärjekästä ilmaisua ”Stalin oli suomalaisille paholainen, ja Hitler oli ainoastaan hullu”.
Molotov-Ribbentrop sopimuksen aiheutti Suomessa suuria tunteita etenkin poliittisen kentän molemmilla reunoilla. Talvisodan aikainen välinpitämättömyys ja tahallinen vahingonteko katkeroitti suomalaisten mielet. Tästä tulee kirjan PETOS.
Pääministeri Rytin hyväksyntä brittien ehdottamalle sotakauppasopimukselle jää kertomatta, kuten myös Englannin merisaarto. Tai jos kerrottiin, niin kerrottiin niin vaimeasti, että yhdellä lukukerralla ei jäänyt mieleen. Ne olivat kuitenkin taustaa sille, miksi Välirauhan Suomi haki turvaa Saksasta.
Norjan miehitys teki Suomesta suomettuneen ja maan oli kumarrettava molempia diktatuureja.
Mitä Suomessa ajateltiin Saksan ja Neuvostoliiton suhteista on mielenkiintoista luettavaa, mutta aikalaiskäsitykset perustuivat arvailuihin, pahimmillaan suurvaltain valehteluun. Ja hukkuva uskoo vaikka oljenkorteen.
Tavallinen suomalainen
Tavallisen ihmisen arjesta Saksa ja sen rotupolitiikka olivat kaukana, oman vatsan murina oli paljon lähempänä. Autoritäärisyydellä ei Suomessa ollut kaksista kannatusta.
Eduskunnan oikeistolaisin puolue, lähinnä fasistista aatemaailmaa edustanut IKL, oli ajautunut marginaaliin jo ennen sotia. Eduskuntapuolueet käydään yksi kerrallaan lävitse. Sotatilan ja sensuurin vuoksi kommentit ovat pääosin olleet aika laimeita.
Ammattiryhmien käsityksiä tarkastellaan lehdistön kautta. Erityisesti laatulehtenä tunnettu Suomen Kuvalehti ja Suojeluskuntien julkaisu Hakkapeliitta käydään lävitse. Edellisessä katsottiin jo Välirauhan aikana, että Saksa oli voittanut sodan, kun taasen Hakkapeliitta ei pohdiskellut tällaisia asioita lainkaan, vaikka olikin innolla mukana bolshevismin vastaisessa taistelussa. Elokuvaviihteelle Vares antaa paljon tilaa.
Hurmoksesta nihkeyteen
Maiden suhde kukoisti 1941, mutta Suomi ei kuitenkaan sitä Suur-Suomea tehnyt. Saksan sotilaallisen mahdin huippukautena se HURMOS jäi poreiluksi vesilasin pohjalla.
Suomen ja Saksan välit nihkeytyivät sodan pitkittyessä ja Suomi alkoi tunnustella rauhan mahdollisuuksia, joita puolestaan seurasivat ”tekniset vaikeudet” elintarvike- ja asetoimituksissa.
Päätepisteenä Ribbentropin suomenvierailu 1944 ja siihen liittyvä kirje Hitlerille, jonka Ryti omissa nimissään allekirjoitti.
Kirjan ulkopuolelta todettakoon, että Saksan lisäksi tämä Rytin kirje hämäsi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian johtajat, ja se hämäsi myös Ruotsin, jossa alkoi uikutus. Vaan se ei hämännyt toveri Stalinia, joka teki Suomen kanssa erillisrauhan ja tunnusti siten, että Suomi ei ollut Saksan liittolainen. Kolme suurtahan olivat yhteisesti sopineet, että Saksan liittolaisten kanssa ei tehdä erillisrauhaa.
Mannerheimin suhtautumisesta Saksaan kuvataan sanaparilla ”kyllä, mutta” – ja tämä on todella kuvaava ilmaisu (tulee esiin myös Erfurthin muistelmissa). Ylipäällikkö suhtautui saksalaisten ehdotuksiin näennäisen myötämielisesti, mutta asetti Saksalle mahdottomia ehtoja, jotta suomalaiset ryhtyisivät toimiin.
Saksalaissotilaita oli pohjoisessa, pääasiassa Suomen itärajan itäpuolella, huoltojoukkoja ja esikuntia toimi ympäri Lappia. Rovaniemen asukasluku kaksinkertaistui. Kanssakäymisessä oli oli sekä myönteisiä että kielteisiä ilmiöitä. Vuonna 1941 esiintyneiden omavaltaisuuksien jälkeen saksalaisten käytös ”normalisoitui” ja heihin suhtauduttiin ystävinä.
Summa summarum
Pääosin allekirjoittanut on Vareksen kanssa samaa mieltä parilla reunahuomautuksella. Hyvin kriittisesti suhtaudun kirjan väitteeseen, jonka mukaan YLE:n sarja ”Natsi-Saksa ja Suomi” olisi laadukas; minä laitan sen samaan hyllyyn vanhan neuvostopropagandan kanssa. En allekirjoita myöskään laihahkosti käsiteltyjä Suur-Suomi väitteitä.
’Meidän aikamme historiankirjoja myydään skandaaleilla, kuin kioskikirjoja ainakin’
Minulla on paha tapa vain vilkaista kirjoen alkusanat-osio, mutta tällä kertaa suosittelen lukemaan sen ajatuksella lävitse. Tämä kirja ei repostele skandaaleilla, joilla historian jatkumossa on pääsääntöisesti marginaalinen rooli, mutta joilla meidän aikamme historiankirjoja myydään kuin kioskikirjoja ainakin.
Sivuja liki 450, lähdeviitteitä yli 1.200. Todella lukemisen arvoinen julkaisu.
Seppo Jyrkinen