Kansallisteatterin Pohjantähti: Visuaalista ilotulitusta

Kansallisteatterissa nähtiin keskiviikkona Lauri Maijalan ohjaama Väinö Linnan trilogian ’Täällä Pohjantähden alla’- teatterisovitus. Esitys oli visuaalisesti kertakaikkisen hieno.

(Kuvat: Kansallisteatteri.)

Mutta Lauri Maijalan ohjauksessa oli outo soundi. Minä olen lukenut kyseisen romaanitrilogian kahdeksaan kertaa -on muuten taivahan tosi– ja katsonut siitä tehdyt elokuvaversiot kahteen kertaan.

Oli pakko kysellä itseltään, kun oli saanut mainiot paikat, että minkä painoksen Maijala oli lukenut. Ei minun mielestä ainakaan sellaista, mitä on ollut myynnissä kuusikymmentä vuotta.

Linnan Pohjantähti on oodi sosialidemokratialle, -ei kommunismille

Lauri Maijalan käsissä oli muotoutunut näytelmä, jossa vihjattiin koko ajan kommunisteihin, tosin juurikaan mainitsematta heitä. Linnan viesti lukijoilleen on, että on sosiaalidemokratian ansiota, lun Suomessa on ollut ja on edelleen demokratia. Ja että nimen omaan sosiaalidemokrattien ansiosta selvisimme hengissä niin kansalaissodasta kuin talvi- ja jatkosodasta, ja vaurastuimme.

Väino Linna korostaa liki main koko teoksen läpi katkeraa taistelua demarien ja kommunistien kesken. Mutta ”Kansiksen” näyttämölle tuota tosielämän ja kirjan todellisuutta ohjaaja ei ollut päästänyt.

On tietenkin selvää, että myös Maijala on Täällä Pohjantähden alla lukenut, -uskoisin usempaankin kertaam- eikä ole oletettavaa, etteikö hän olisi tuota totisesti punaista lankaa Linnan kirjoituksessa havainnut. Hän on siis tietoisesti poistanut yhden teoksen keskeisistä teemoista. -Kummallinen valinta.

”Hurmejuomaa särpiellä kanssa korppien”

Tämä riimi on eräästä työväenlauluista (Pieni Suomen kansa), ja tuli totisesti selväksi siis, että Maijalan porvarit ahmivat työläisten verta kuin korpit hurmelammikolla.

Ei Linnaltakaan jää epäselväksi, että ”kyllä porvarit on sitte kauheita”, niin kuin eräs Koskelan Elinan huudahdus kirjassa kuuluu. Maijalan porvareissa, saatikka valkoisissa, ei ollut ihmistä nimeksikään.

Teoksen kaksi pääperhettä ovat Urjalan ”Pentinkulman” kylässä asuva pappispariskunta Lauri Ja Ellen Salpakari ja Koskelan torppariperhe. Tarina alkaa 1800-luvun lopulta, ja päättyy kuvaaman 1940-luvun loppua.

Näytelmässä korostuu ruustinnan –Katariina Kaitueen– esittämä umpihullun oikeistolaisen äärimmäinen hahmo. On totta, että myös kirjassa ruustinnalla on tärkeä rooli, mutta Linnalle rovasti Lauri Salpakari oli tärkeämpi.

Väinö Linna kertoi minulle itse, kun oli vielä elossa, että hän kirjoitti niin paljon kyseessä olevasta perheestä, koska hänen äitinsä oli ollut ”salpakarien” sisäpiikana 30 vuotta. Linna kertoi myös, että kylässä oli eräs perhe, -ei nyt yks yhteen mutta kuitenkin- jonka elämänkohtalot olivat romaaniperheen koskeloiden esikuvana.

Silmään pisti myöskin se, että vaikka Linnalle Akseli Koskela oli keskeinen hahmo, mutta Maijala oli kutistanut hänet ansaitsemattoman pieneksi. Hänestä jäi, -vaikka Akselina Otto Rokka teki hyvää jälkeä- kuva, että hän oli vain ”muuan mies”.

Toinen romaanin keskeisistä henkilöistä, jotka olivat Linnalle tärkeitä, ei näemmä liikuttanut juurikaan ohjaaja Maijalaa, oli pienistä köyhistä oloista kansanedustajaksi noussut -kirjan henkilöistä älykkäin- eli Janne Kivivuoren hahmo, ja kolmas ojaan tyrkätty oli räätäli Halme, -kylään sosialismin tuonut Aadolf (Aatu) Halme.

Linna kertoi allekirjoittaneelle, että Halme oli tosielämässä kansakoulun opettaja, mutta joutui kirkonkylän ”kerman” eli suurviljelijän, sahanomistajan apteekkarin yms. vihaamaksi, kun teki ”luokkahypyn” alaspäin, eli rupesi sosiaalidemokraatiksi ja hylkäsi herraskaisen säätynsä.

Mutta kartanon herran ja paronin Maijala oli nostanut näkyviin, ja tietysti hän olikin merkittävä mies-mm. yksi niistä 500:sta, jotka veivät Pietariin -kun maksoi itse matkansa- keisarille yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittaman vastalauseen ”Helmikuun manifestiin” (1899), jolla manifestilla siis aloitettiin ”ensimmäinen sortokausi” eli Suomen suuriruhtinaskunnan venäläistäminen.

Carl-Kristian Rundman oli mitä vaikuttavin paroni, ja myös lapualainen opettaja Rautajärvi. Täytyy sanoa, että Rautajärvena Rundman totisesti kuohui ja kiehui ajan henkeä: 20-30 lukujen ”punikkivihaa”. Mutta en ymmärtänyt, että miksi paronitarta esittänyt Paula Siimes puhui huonoa suomeaan venäläisellä aksentilla, kun hän kuitenkin oli kirjan mukaan syntyjään ruotsalainen. Jos se oli jokin Maijalan ”taiteellinen ratkaisu”, niin mitään lisäarvoa se ei tuonut.

”Moderni näytelmä moderneille ihmisille”

Näin Lauri Maijala kuvasi ohjaamaansa suurta ja pitkää näytelmää. -Kesti kaksine väliaikoineen 3 t 40 minuuttia, ei sillä -kyllä sen jaksoi ihan hyvin.

Modernia siinä oli esimerkiksi näyttämön taustalla liikkuvaa ja seisotettua kuvaa näyttänyt videoseinä joka ratkaisu tuki suurimmalta osin mallikkaasti näyttämön tapahtumia.

Täytyy sanoa, että -ilmeisesti- en kuitenkaan aivan ymmärtänyt tai niellyt sitä modernismia kokonaan, tai sitten en ole moderni ihminen. Niin, en kyllä asukkaan Helsingin Kallion kaupunginosassa, enkä ole suuri radikaali, koska minusta Maijalan Pohjantähti on tehty ensisijaisesti edellä kuvaamilleni minua puolta nuoremmille ihmisille.

Tällaiselle Pohjantähtifriikillekin se kelpaa oikein hyvin, koska on mahtavaa kokea miten joku voi nähdä samat asiat aivan toisin, ja pitää tärkeinä aivan toisia asioita, kuin toinen ja kumpikin on ”kirjansa lukenut”.

Modernia oli sekin, -ei nyt aivan uutta mutta kuitenkin poikkeuksellista- että yht’ äkkiä kesken näytelmän katsomossa istunut Maijala rupeaa ohjaamaan, ja harppoo näyttämön reunalle, ja rupeaa neuvomaan näyttelijää, eli Koskelan Almaa näytellyttä ja yksin keinutuolissa ”Täällä Pohjantähden alla” laulavaa Tiina Weckströmiä. (Tiedättehän: ”Täällä Pohjantähden alla on mun kotimaani mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme …”)

Kummallista- tuossa Maijalan ohjaaman näytelmän sisällä Maijalan näyttelemä Maijala- oli se, että tuota kohtausta ei sitten tullut esiin näytelmässä myöhemmin eli, että olisimme saaneet nähdä lopputuloksen, eikä ainakaan se miten joku asia muuttui tuon henkilöohjauksen seurauksena.

Ehkä se oli jonkun mielestä kiehtovaa jännää, minusta se varasti osan intensiteetistä, -vai oliko kysymys siitä, että Maijala on tyypillinen taiteilija: Pitää aina päästä esille- (sama vika vaivaa toimittajiakin).

Vieläkin yksi painotus: Kun Väinö Linnan kirjassa miehet ovat pääosissa-ainakin enemmän kuin naiset, Maijala on nostanut framille ennen muuta kaksi naista, eli tuon sekopäisen ruustinnan, ja toinen tärkeä hahmo hänelle on kylän huora, -joka muuten oli myös kylän köyhimmän perheen tytär. Erityisesti seuralaiseni kiinnitti tuohon valintaan huomiota.

Oliko tämä Helmi –Leena Nummelan railakkaasti esittämä liki main joka pojan huvi- sitten myös ”modernia” eli meidän aikaamme kuuluvaa seksin ylikorostumisen huomioimista, -siltä se ainakin vaikutti.

Jos minä saisin ohjata…

…Niin toisin esitykseen iloa. Maijala oli kyllä löytänyt ja tarjosi katsojille surua, kuolemaan, rääkkäystä ja pahaa mieltä, sekä köyhyyttä yllin kyllin. Ja totta on ,että aikamme tuntuu olevan sitä täynnään, mutta toisaalta on meillä sentään muutakin iloittavaa. kuin seksi, ja niin oli Pentinkulmallakin,  ja niin on Täällä Pohjantähden alla trilogiassakin. Väliin saa nauraa niin, että vatsaan sattuu, sekä lukiessaan tuota kirjaa ja tässä ihan ”modernissa” elämässä.

Summa summarum, onneksi elämme vapaassa, demokraattisessa Suomessa, jossa myös Maijalan Pohjantähdelle on tilaa.

Seppo Huhta