Näytelmä alkoi jo ennen kuin se alkoi, eli ”jänis” kulki ympäri ison näyttämön aulatiloja kuvaajan kanssa videoimassa ja haastattelemassa yleisöä jo varttia ennen kuin kello soivat.
(Kuva: Kansallisteatteri 2024.)
Itse olen kokenut vastaavaa yhden kerran tosin samassa teatterissa yli 40 vuotta sitten, kun esitettiin Tukkijoella näytelmää, ja näyttelijät tanssittivat teatteriin tulleita ala-aulassa, Minun kanssani tanssi valssia nyt jo 90 vuoden ikään ehtinyt Heidi Krohn, ja ikäni muistan ylpeänä, kun vielä olin hänen sanansa teinille: ”poika sinähän osaat tanssia”.
Niin, siis jo Jäniksen vuoden alku oli poikkeuksellinen, mutta niin oli jatkokin. -Mitäpä muuta ohjaaja Kristian Smedsiltä voi odottaakaan. Muistamme mm. hänen kansakuntaa kohauttaneen Tuntemattoman sotilaansa.
Kaukana kirjasta ja elokuvasta, mutta ei niiden hengestä
Smeds oli laittanut näyttelijänsä kaikella muotoa liikkeelle,m eli sattui ja tapahtui, ja myös teatterisalissa yleisö joutui/pääsi osittain osaksi näytelmää.
Niin varsinaista yhteyttä esimerkiksi satojen tuhansien katsojien Jäniksen vuosi elokuvaan ei juuri ollut, mutta sitä enemmän uutta tulkinta ja painotuksia. Kun Risto Jarvan elokuvassa ja Arto Paasilinnan kirjassa pääosassa oli itseensä ja maailmaan kyllästynyt toimittajan ketku Kaarlo Vatanen, niin Smedsin ohjauksessa enemmänkin pääosassa tai ainakin sen vei itse jänis. -Joksi muuten taisi ? muuttua Vatanenkin. Ilmeistä henkisellä tasolla eroottisestä virityksestä oli jäniksen ja miehen välillä, mutta ei ehdottomasti mistään rumasta.
Juonesta en sano muuta kuin, että kaikki alkaa siitä, kun tuo toimittaja Vatanen törmää autolla juttukeikalla jänikseen, ja loikkii sen perään metsään. Sitten tapahtuu yhtä ja toista, monen moista. Mutta ei juonesta enempää,-menkää katsomaan, kannattaa!
Ihmisyydestä tai jäniksellisyydestä on kysymys luontokuvaelmassa
Näinä aikoina olisi voinut ehkä odottaa jotain näyteltyä luontopamflettia, mutta Smeds on antanut tilaa yhtäältä tämän päivän kiireen ja steressin ahdistamalle ihmisparalle, ja toisaalta luontoon ja maailmaan iloisesti ja uteliaasti suhtautuvalle jänölle. Niin, tuo jänis on tietenkin tyttö. On muuten jotenkin vaikea kuvitella, että miespuolinen näyttelijä olisi taipunut samaan ehtymättömään ilonpitoon näyttelijä Marja Salon lailla.
Vatasta näyttelevä Tommi Korpela on taas ilmetty leipääntynyt toimittaja, joita on tämänkin maan toimitukset täynnä. Samaa olen nähnyt myös Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, eikä meille kyllä opiskeluaikoina mitään kyynisyyden tai hapannaamaisuuden luentoja pidetty. Ihan on ammattikunta sen toinen toisiltaan oppinut. Korpela on erinomainen näyttelijä, -tämäkin rooli osoitti sen, eikä vain jököttelijätoimittajan osio roolin sisällä, vaan myös humaanius joka-kuka tietää- on ihan aitoa Korpelaa.
Myös vähän pienempiä rooleja vetäneet Sari Puumalainen, Heikki Pitkänen ja Juha Varis jotka kaikki antavat tuhdin lisämausteen kokonaisuuteen.
Kati Lukan lavastus näyttää ensisilmäyksen huonosti järjestetyltä teatterin tarpeistolta, mutta eipä sittenkään, vaan on loppujen lopuksi kertakaikkisen riemastuttava.
Esimerkiksi Pohjois-Korealaisiin assosiaatioihin vievä järkyttävän kokoinen Kekkosen patsas on häkellyttävä. Muuten sopii ikein hyvin aikaan jolloin Arto Paasilinna Jäniksen vuoden kirjoitti, Sehän oli 1974-75, jolloin Suomessa järjestettiin ETYK eli Euroopan turvallisuus ja yhteistyökokous ja Kekkonen oli pakottanut melkein kaikki puolueet poikkeuslailla valitsemaan hänet jälleen kerran Tasavallan presidentiksi.
Jäniksen vuosi ei kerro Kekkosesta, ei oikeastaan edes hänen ajastaan, mutta viittaus on vahva ja aiheellinen, eli että ei koskaan enää, -vaikka huuto on humoristinen.
Kaikkinensa teatteri nautinto Jäniksen vuoden myötä oli suuri. Suosittelen.
Seppo Huhta
admin