Kirja-arvostelu.
Mati Graf, Heikki Roiko-Jokela. Vaarallinen Suomi. Suomi Eestin kommunistisen puolueen ja Neuvosto-Viron KGB:n silmin. Minerva 2004, 257 s.
Nykyään on vaikea ajatella, miten tiiviisti ulkomaiselta informaatiolta suljettu maa Neuvostoliitto oli. Sensuuri, kirjastojen suljetut osastot ja radiohäirintä eristivät tehokkaasti ulkomaailmalta ja matkustusrajoitukset, tulli, puoluejärjestöt ja massiivinen vastapropaganda tekivät osansa työstä.
Kun tähän vielä lisätään se, että merkittävä osa neuvostokansaa otti virallisen propagandan täysin tai ainakin lähes tosissaan, ja osallistui maanmiestensä ideologisen puhtauden valvontaan tavalla tai toisella, alkoi kenttä ollakin valmis tehokkaalle aivopesulle. Joillakin seuduilla ja joskus se ilmeisesti onnistui aika hyvin.
Neuvostoaikana ehkä merkittävin heikkous tällä alalla oli, että ihmiset kyllä huomasivat, että heiltä salataan asioita ja omilla aivoillaan ajattelevat -heitä on aina muutama siellä täällä- eivät malttaneet lopettaa epäilemistä, vaikka heille kyllä selitettiin miksi moinen ylenmääräinen ”suojautuminen” oli välttämätöntä.
Viro oli itse asiassa ainutlaatuinen reikä informaatiomuurissa. Missään muualla eivät suuret ihmisjoukot päässeet päivittäin seuraamaan kapitalistisen maailman tiedonvälitystä sen sisällön jopa ymmärtäen. Tiettyä kielen opiskeluahan se vaati, mutta sitä myös tapahtui.
Kyseessä oli tietenkin Suomen TV, jonka lähetyksiä ei voitu häiritäkään, koska häirintä olisi sattunut omaankin nilkkaan, ja vieläpä vaarantanut pyhistä pyhimmän eli sotilaallisen valvonnan.
On väitetty, että korkean suurtehomaston rakentamisen takana olisi muuan YLE:n yli-insinööri, jolla oli todellakin Viro mielessään, kun suunnitelmaa tehtiin.
Niinpä Virossa oli pakko yrittää alivoimatilanteessa taistella vahingollista vaikutusta vastaan kilpailevilla kotimaisilla lähetyksillä, antennien suuntaukseen kohdistuvilla ratsioilla, monistuskoneiden tehostetulla tarkkailulla Suomen TV:n ohjelmatietojen monistamisen estämiseksi ja vastaavilla suhteellisen tehottomilla toimilla.
Myös liikennettä lahden yli, jonka Kekkosen kuuluisa Tarton-vierailu vuonna 1964 oli pannut alulle, yritettiin eri tavoin rajoittaa ja se seurauksi paikata, mutta mahtava KGB oli näissä asioissa auttamatta altavastaajan asemassa.
Yritykset vaikuttaa itse Suomen TV:hen olivat osin mahdottomia, kun lähetykset liittyivät normaaliin päivittäiseen elämään ja sen kuvaamiseen. Osittain ne muuten vain epäonnistuivat, joskus katastrofaalisesti, kuten kuuluisan” Sodan ja rauhan miehet”-ohjelmasarjan kohdalla.
Siinäkin kyseessä oli tiuasti dokumentteihin perustuva ohjelma, jonka faktat oli tarkastettu ja se, joka vaatii, ettei tosiasioita saa esittää, saattaa itsensä kiusalliseen asemaan. Sen kansa hyvin ymmärsi selittämättäkin.
Virolaiset ovat suomalaisille kielellisesti ja maantieteellisesti aika läheinen sukulaiskansa, joka toimi myös elävänä esimerkkinä siitä, miten huonosti olisi meillekin voinut käydä.
Toisinpäin tarjosi taas Suomi esimerkin siitä, millainen Virokin olisi voinut olla. Näiden tosiasioiden rinnalla kaikki propaganda oli pelkkää kärpäsen surinaa. Se tehosi vain lähinnä muutamaan akateemista koulutusta nauttineeseen.
Käsillä oleva kirja perustuu niiden relevanttien arkistojen käyttöön, joita ”elimet” jättivät Viroon. Sekä Puolueen että KGB:n arkistoja myös vietiin pois ja tuhottiin. Lisäksi on käytettävissä ollut runsaasti haastatteluja, kaikkihan oli vielä aivan tuoretta historiaa.
Suomi oli tunnetusti Neuvostoliiton naapurina paradoksi: kapitalistinen maa, jossa olivat voimassa kaikki länsimaisen yhteiskunnan oikeudet ja vapaudet, mutta samaan aikaan poliittinen näyteikkuna, jolla oli läheiset suhteet Neuvostoliittoon.
Kansalaistasolla kanssakäyminen kutenkin oli Suomenlahden etelärannalla erittäin tarkan valvonnan alaista. Suomeen vierailulle pyrkivistä virolaisista torjuttiin usein jopa ylivoimaisesti suurin osa. Seula oli tiukka ja moniportainen. Kaikki saattoi joskus olla jo matkaa varten valmista, kunnes tuli kielto, jota ei selitelty.
Toinen erikoisuus oli, että viisumi piti yleensä käydä hakemassa Moskovasta, joten matka lahden yli muuttuikin pitkäksi. Suomen sillalla liikenne oli yksisuuntaista.
1970-1980-luvulla elettiin Neuvostoliitossa virallisen tulkinnan mukaan niin sanotun ”kehittyneen” eli ”kypsän” sosialismin aikaa.
Tämä tila edusti ihmiskunnan kehityksessä korkeinta saavutettua tasoa ja sille oli ominaista uuden ihmisyhteisön, ”yhtenäisen neuvostokansan” syntyminen: enää ei oma kansallisuus ollut tärkeä, vaan keskeinen yhdistävä identiteettitekijä oli yhteinen taistelu kommunismin rakentamiseksi.
Kehittyneessä eli kypsässä sosialismissa oli myös kehittynyt uusi elämänmuoto: neuvostoelämä (sovetski obraz žizni), joka oli kaikille kansoille yhteinen. Kansojen välisen kommunikaation kieli oli venäjä, jota kaikki hallitsivat.
Tässäkin kirjassa mainitaan A. Petrovin salanimellä vuonna 1984 ilmestynyt venäjäksi kirjoitettu teos Dva berega -dva obraza žizni. En tiedä, oliko sitä koskaan kehdattu kääntää viroksi tai suomeksi. Itse luin sen tuoreeltaan ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonnekin.
Joka tapauksessa kyseessä oli erittäin naiivi teos, joka vilisi asiavirheitä, mutta KGB:n miehethän olivatkin siinä onnettomassa asemassa, etteivät he yleensä itsekään päässeet tutustumaan siihen kiellettyyn hedelmään, jota he vartioivat.
Muistelen, ett kirjassa kerrottiin laveasti siitä, miten Suomessa vallitseva maan yksityisomistus esti ihmisiä vapaasti kulkemasta oikeastaan missään maanteitä lukuun ottamatta. Kaikki rannat olivat yksityisille pohatoille varattuja ja metsät myös. Mistäpä hankit marjoja ja sieniäkään?
Joskus vähän myöhemmin olin Petroskoin lähellä sikäläisten ystävien kanssa ajelulla ympäröivässä luonnossa. Siellä sitten pysäytettiin auto sopivaan paikkaan ja alettiin kaivella piknik-tarpeita, jotka asetettiin maahan.
Kun siinä oli avattu vodkapullo ja mukavasti odoteltiin teeveden kiehumista, kysyi yksi tovereista, olikohan Suomessa mahdollista tällainen vapaa ja pidäkkeetön liikkuminen, ja selvästikin kuvitteli, ettei se ole.
Sattumalta juuri silloin tuli paikalla metsänvartija, joka kohteliaasti, mutta määrätietoisesti ajoi meidät pois tuosta paikasta. En nyt muista, missä sitten saimme teet keitettyä ja makkarat syötyä, taisi olla jossakin Äänisen rannalla. Paikka toki sentään löytyi.
Minusta tämä oli parhain mahdollinen konkreettinen esimerkki siitä, millainen ero oli suomalaisella elämänmuodolla ja tuolla niin sanotusti maailman kehittyneimmällä neuvostoliittolaisella elämänmuodolla.
Tämä käsillä oleva kirja tarjoaa paljon tietoa siitä, miten sitkeästi Suomen muodostamaan ideologiseen vaaraan juututtiin naapurissa ja miten hullujakin ratkaisuja esitettiin korkealla tasolla: koko laivaliikenteen katkaisemiseen saakka.
Kaiken takana oli kuitenkin itse kiusallinen todellisuus, jota ei voinut muuksi muuttaa. Fakty -delo upornoje. Tosiasiat ovat itsepäisiä toistelivat myös venäläiset disinformaatiomiehet yrittäessään tehdä silmänkääntötemppuja osoittaakseen oman kantansa oikeaksi.
Se nyt vain ei onnistunut Viron tapauksessa, eikä Suomenkaan, tunnettua poikkeusta lukuun ottamatta.
Timo Vihavainen
Pekka Kemppainen