Kirja-arvostelu
Serhii Plokhy, Historian paluu. Venäjän sota Ukrainassa. Suomentaneet Ilkka Rekiaro ja Tapio Kokko. Docendo 2024, 458 s.
Serhii Plokhy on Neuvostoliitossa syntynyt ja kasvanut ukrainalainen historioitsija, joka 1990-luvun alussa muutti länteen. Hänen tieteellinen työnsä on suuntautunut etenkin Ukrainan vanhempaan historiaan.
Tämän kirjan otsikko viittaa tietenkin siihen tunnettuun ajatukseen ”historian lopusta” eli liberaalien arvojen lopullisesta voitosta, josta Francis Fukuyama kirjoitti 1990-luvun alussa.
Ukrainan sota, yhdessä monien muiden ilmiöiden kanssa, on osoitus siitä, miten nuo arvot ovat nyt joutuneet yhä useampien tahojen hylkäämiksi ja jopa aseellisen taistelun kohteiksi.
Kirjoittaja esittää ensin lyhyen historiallisen katsauksen Venäjän kehitykseen ja Ukrainan sekä Ukrainan kysymyksen syntyyn, erityisesti Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa. Sen jälkeen kuvataan ukrainalais-venäläisen konfliktin syntyä ja syvenemistä ja lopulta varsin yksityiskohtaisesti sotatoimia ja yrityksiä rauhan saavuttamiseksi.
Euromaidanin ”arvokkuuden vallankumous”, Krimin kaappaaminen ja Itä-Ukrainassa masinoitu aseellinen konflikti selostetaan suhteellisen laajasti.
Monet asiathan jäävät yhä avoimiksi, kuten esimerkiksi Maidanin murhat, joissa tarkka-ampujien uhreina kuoli yli sata ihmistä. Tämän ”taivaallisen sotnian” merkitys Ukrainan henkiselle ilmastolle ei tule erityisemmin esiin, vaikka se epäilemättä oli. valtava.
Joka tapauksessa ukrainalais-venäläinen konflikti vuosikymmenen ajan eskaloituessaan muutti yhä rajummin myös kansojen välisiä suhteita, jotka mielipidetutkimusten mukaan olivat aikaisemmin sangen hyvät.
Venäjän aloittama hyökkäyssota ja ehkäpä erityisesti sen perusteluiden valheellisuus tekivät sitten Ukrainasta ennennäkemättömän yhtenäisen.
Suomessa on puhuttu talvisodan ihmeestä, ja kaikin mokomin voitaisiin myös puhua Ukrainan ihmeestä. Asiat, jotka monesta näyttivät itsestäänselvyyksiltä, osoittautuivatkin olevan jotakin aivan muuta. Nythän tuo uusi käsitys taas vuorostaan alkaa näyttää itsestäänselvyydeltä.
Talvisodan historiaa tuntevalle paralleeleja tulee vastaan jatkuvasti. Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ilmoitti aikoinaan, että puna-armeija tulee Suomeen sen kansan ystävänä ja vapauttajana eikä suinkaan vihollisena.
Suomi kuvattiin valkokaartilaiseksi helvetiksi
Propagandassa Suomi kuvattiin valkokaartilaiseksi helvetiksi, jossa työläiset ja köyhät talonpojat olivat armottoman sorron alaisina. Cajanderin punamultahallitusta kuvattiin länsiliittoutuneiden marionetiksi, joka tahallaan provosoi sodan isäntiensä iloksi.
Talvisodassa hyökkääjän argumentaation kivijalka oli Kuusisen hallitus, jonka selitettiin perustetun kapinaan nousseen kansan ja sotilasosastojen toimesta.
Tämä hallitus solmi sitten välittömästi avunanto- ja ystävyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja pyysi puna-armeijan apua entistä hallitusta kannattavien joukkioiden kukistamiseksi ja rauhan palauttamiseksi.
Suuren ystävyyden kunniaksi uuden hallituksen johtamalle Suomelle jopa lahjoitettiin koko kansallisesti karjalainen Itä-Karjala, joka oli alueeltaan 20 kertaa suurempi, kuin kannaksella Neuvostoliitolle luovutettu alue.
Ukrainassa ei vastaavaa nukkehallitusta perustettu Kiovaan, vaikka sellaisia oli kyllä vallatuilla alueilla. Myöskään vastaavaa huomenlahjaa ei annettu. Eihän sellaista ollut saatavissakaan.
Muuten tarinassa on tavattomasti yhteisiä piirteitä. Yksi niistä oli, ettei hyökkäystä saanut kutsua sodaksi. Kyseessähän oli vain sotilaallinen erikoisoperaatio, jolla oli rajoitettu kohde ja tavoite: se oli maan hallitus ja sen muodostama sotilaallinen uhka. Ukrainan kansan oletettiin kannattavan erikoisoperaatiota ainakin venäläisenemmistöisillä alueilla ja asevoimien halua ja kykyä turhaan vastarintaan epäiltiin.
Selvänä joka tapauksessa pidettiin, ettei Ukrainasta ollut hyökkäystä vastustamaan. Näin uskottiin myös lännessä ja varauduttiin sissisotaan, jota olisi voitu käydä maan miehittämisen jälkeen.
Hyökkäys oli tarkoitettu lamauttavaksi iskuksi, joka samaan aikaan tulisi monelta suunnalta. Sellaisen torjumiseen ei vähäväkisellä vastustajalla arvioitu olevan mitään edellytyksiä enempää Suomessa vuonna 1939 kuin Ukrainassa vuonna 2022.
Toisin kävi. Kirjoittaja ei pysähdy miettimään, mikä viime kädessä sai ihmeen aikaan. Tosiasia joka tapauksessa on, ettei mistään kansannoususta tai hyökkääjän tukemisesta ollut merkkiäkään enempää talvisodassa kuin Ukrainan sodassa.
”Totuus oli puolustajan puolella”
Luulen, että presidentti Volodymyr Zelenski osui asian ytimeen korostaessaan eräässä puheessaan, että totuus oli puolustajan puolella. Hyökkääjän selitykset sille, mitä se oli tekemässä, poikkesivat siinä määrin jokaisen näkemästä totuudesta, ettei se voinut olla raivostuttamatta sen uhreja.
Ukraina oli ollut poliittisesti jakaantunut maa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuitenkin myös itäosissa tunnettiin huomattavan suurta solidaarisuutta Kiovan hallitukselle siitäkin huolimatta, että se typerästi julisti ukrainan maan ainoaksi viralliseksi kieleksi, mikä loukkasi monimiljoonaisen venäjänkielisen väestön oikeuksia.
Konflikti Venäjän kanssa ja aivan erityisesti sen aloittama sota hitsasivat hajanaisen väestön yhteen, kuten sodissa yleensäkin tapahtuu. Ei tosin ole vielä tiedossa, miten kauan tämä ilmiö kestää sodan jälkeen, onhan sotienkin joskus päätyttävä.
Miksi pyrkimykset sopimukseen ovat kerta toisensa jälkeen epäonnistuneet, on kysymys, joka herättää intohimoja ja villejä teorioita ulkomaillakin. Plokhy tulkitsee asiaa ukrainalaisesta näkökulmasta ja viittaa niihin vaaroihin, joita maan federalisointi toisi tullessaan.
Ne voi ottaa vakavasti, sen sijaan kieltäytyminen neuvottelujen jatkamisesta Butšan julmuuksiin viitaten ei ole vakuuttavaa. Sodissa tapahtuu raakuuksia, jotka saattavat täyttää jopa kansanmurhan tunnusmerkit.
Niitä ei voi pyyhkiä olemattomiin korottamalla tekijät kaartinjoukkojen sotilaiksi, kuten Putin Butšassa teki, mutta niiden käyttäminen rauhanneuvottelujen keskeyttämisen perusteena on liian naiivia vakuuttaakseen ketään.
Talvisodan yksimielisyys ei ollut ikuista
Kaikki kestää aikansa. Talvisodan yksimielisyys ei ollut ikuista. Jatkosodan jälkeen sillä oli yhä vaikutusta, mutta se oli jo 1940-luvulla saanut valtakunnallisessa politiikassa pahan särön. Stalinin ja Molotovin valheet nieli kuitenkin sitten suomalainen älymystö vielä niin myöhään kuin1970-luvulla. Tragedia oli saanut jälkinäytökseksi farssin.
Plokhyn kirja on kirjoitettu sodan yhä kestäessä. Se tarjoaa yhä ajanmukaisen katsauksen siihen, mitä Ukrainassa tapahtui ja sen perusteella voi ymmärtää myös nykyisyyttä.
Tulee olemaan kiinnostavaa, miten Ukraina kehittyy sodan jälkeen. Joka tapauksessa voimme olla varmoja siitä, että se jää suureksi kansalliseksi tarinaksi, jonka merkitystä ei voida yksipuolisilla julistuksilla tai edes sotilasmahdilla hävittää. Kilpailevia tulkintoja toki tulee riittämään.
Timo Vihavainen