Eduskunnan Ukraina-ryhmän puheenjohtajat Aleksi Jäntti ja Oras Tynkkynen kummeksuvat kansanedustaja Sara Seppäsen kannanottoa liputtamisesta.
Sara Seppäsen (ps.) kirjoitti Facebook-päivityksessään: ”en voi ymmärtää miksi meidän pääkaupungin päärautatieasemalla liputetaan Ukrainan lipuilla”. (Seppänen muokkasi myöhemmin päivitystään.)
’Ukraina puolustaa myös Suomea’
”Ukrainan puolesta liputetaan Helsingin päärautatieasemalla, koska Ukraina puolustaa myös Suomea, Eurooppaa ja vapautta. Jos Venäjän annetaan voittaa Ukrainassa, se muodostaa uhkan myös Suomelle ja muulle Euroopalle”, Oras Tynkkynen (vihr.) muistuttaa.
Seppänen peräänkuulutti päivityksessään tervettä kansallisylpeyttä ja itsetuntoa. Ukrainan puolesta liputtamisen ei tarvitse kuitenkaan olla sen kanssa ristiriidassa.
’Suomen lippu sopii ilman muuta liehumaan Ukrainan lipun rinnalle’
”Komea Suomen lippu sopii ilman muuta liehumaan Ukrainan lipun rinnalle. Terve kansallisylpeys ja itsetunto kestää kuitenkin sen, että osoitamme liputtamalla yksiselitteisen tukemme Ukrainalle. Tässä vaikeassa maailmanpolitiikan tilanteessa Ukrainan puolesta liputtaminen on isänmaallisuutta”, Aleksi Jäntti (kok.) kiteyttää.
Suomalaiset poliitikot ja puolueet ovat osoittaneet kiitettävää yhtenäisyyttä Ukrainan tukemisessa yli rajojen. Ukraina-ryhmän puheenjohtajat toivovat, että tuki ei ala rakoilla sodan pitkittyessäkään. 
(Uutispeili ei ole muokannut artikkelin sisältöä.)
no voihan, ukraina on maailman epädemokrattinen koruptoitu natsi juttu, mutta nyt siitä tehty ihmeellisen kummallisesta demokrattinen fiksu valtio. haloo kommarit kokkarit kuinka tyhmiä olette? likekaa historiaa, ettekä sionistien paska juttuja-
Jos vodaan liputtaa Ukrainan isänmaallisuudesta niin samoilla argumenteilla voidaan liputtaa Venäjän isänmaallisuudesta. Niin se vaan on. Paitsi jos ymmärrys on vajavainen.
Muistan tavanneeni venäläisiä isänmaallisia, joiden näkemyksen mukaan kaikki ei-venäläiset alueet pitää irrottaa Venäjän federaatiosta omiksi valtioikseen. He myös pitivät Neuvostoliittoa ei-venäläisenä valtiohirviönä, ja Venäjä oli 1921 (NL:n perustamisesta) vuoteen 1991 vieraan miehityksen alaisena.
Tämän venäläisen isänmaallisuuden hyväksyn. Bai tö vei, miksi ’kansallisvaltion’ ja ’imperialismin’ ero on nyttemmin hukattu?
Ettei vaan – jälleen kerran – olisi kyseessä taas yksi niistä tapauksista, joissa Euroopan nykytila yllättää ihmisiä, jotka elävät 1990-luvun mielikuvissa.
Ironisesti voisi myös nähdä, että tämä Sara Seppäsen (ps.) Facebook-päivitys kertoo enemmän kirjoittajasta, kuin rautatieasemasta ja Ukrainasta.
Voi hyvin olla, että Seppäsen maailmassa Ukrainan liputus tuntuu uhkaavalta juuri siksi, että se muistuttaa väärästä puolesta sodassa. Ehkä hän olisi tyytyväisempi, jos asemalla liehuisi Z-lippu, mutta vain neutraalin matkailumielessä tietenkin.
Tai ehkä kyse on vain siitä, että kun on tarpeeksi pitkään suppea-alaisesti kallellaan äärioikealle, niin logiikka katkeaa -itä alkaakin – mielisairaalloisesti – tuntumaan yllättävän tutulta ja kodikkaalta?
Tämä Sara Seppäsen päivityshän on vain yksi esimerkki (monien muiden joukossa) 2000 -ja 2020-lukujen poliittisen kulttuurin suurista paradokseista. Historiallisesti, erityisesti kylmän sodan aikana, oikeiston ja äärioikeiston identiteetti Euroopassa ja Yhdysvalloissa rakentui paljolti antikommunismin ja Neuvostoliiton vastaisuuden varaan. Venäjä (Neuvostoliitto) oli tuolloin oikeiston perivihollinen, ja retoriikka korosti ”länsimaisia arvoja”, kansallista itsenäisyyttä ja vastustusta sille (kommunistiselle) imperialismille, jota Neuvostoliitto edusti.
Nyt tilanne on monin paikoin kääntynyt päälaelleen:
Miksi näin on käynyt?
1. Venäjän uusi rooli: Putinin Venäjä ei enää esiinny kommunismin ja kansainvälisen vasemmiston edustajana, vaan pikemminkin autoritaarisena, konservatiivisena, ”perinteisiä arvoja” ja nationalismia puolustavana valtiona. Tämän vuoksi se resonoi joidenkin oikeistopopulistien ja äärioikeistolaisten silmissä. Venäjä tarjoaa ”mallin” valtiojohtoisesta nationalismista, jossa vastustetaan feminismiä, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, globalisaatiota ja monikulttuurisuutta.
2. Yhteinen vihollinen: liberaali länsi
Useat oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset liikkeet Euroopassa ja Yhdysvalloissa näkevät nyt ensisijaisena vihollisenaan oman maansa liberaalin eliitin, median, EU:n, ja Yhdysvaltojen ”deep staten”. Tällöin Venäjä voi näyttäytyä liittolaisena tässä kulttuurisodassa näille lähi-historiansa unohtaneille hyödyllisille idiooteille???
3. Informaatiosota ja vaikutusoperaatiot
Venäjä on 2010-luvulta lähtien tietoisesti pyrkinyt tukemaan ja lietsomaan oikeistopopulistisia ja euroskeptisiä liikkeitä lännessä horjuttaakseen EU:ta ja Natoa. Tätä kautta syntyy luontaisia yhteyksiä.
4. Identiteettipolitiikan siirtymä
Kylmän sodan aikana oikeisto puolusti länsimielistä vapaata markkinataloutta ja sosialismi oli päävihollinen. Nykyään oikeiston radikaaleimmat siivet usein vastustavat globalismia, EU:ta ja Natoakin, jolloin liittoumat muodostuvat aivan eri perustein.
1900-luvun äärioikeisto/oikeisto oli nationalistista, mutta hyvin selkeästi venäläisvastaisessa ja kommunisminvastaisessa leirissä (esim. koko sivistynyt Länsi vs. Neuvostoliitto).
Nyt sama retoriikka kansallisesta suvereniteetista, kulttuurisesta puhtaudesta ja arvojen puolustamisesta yhdistää monia siihen samaan Venäjään, jota ennen vihattiin?
Lyhyesti: vihollinen on vaihtunut. Ennen vihattiin Moskovaa siksi, että se oli kommunistinen. Nyt se on liittolainen, koska se on ”anti-woke”.😱
Ps. Missäköhän olen nähnyt – historian saatossa – tämän saman tapahtuvan ennenkin – ai niin nyt muistin, mutta annan mieluummin jonkun muun avata ”matopurkin” tällä kertaa.
Euroopan Unioni on entisen neukkulan toinen tuleminen. Vladimir Bukovksy, neuvostoliiton entinen poliittinen vanki analysoi asiaa kirjassaan EUSSR, julkaistu 2004. Hänellä oli pääsy Gorbatchovin arkistoihin joiden pohjalta kirja on koottu.