Mietin, että pitää tunnustaa omat erehdyksensä.
Olen erehtynyt Yhdysvaltojen suhteen. Vielä vuonna 2024 pidin vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen periaatteille perustuvaa maata sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perälautana.
Sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä kansainvälisiä suhteita määrittelevät käytännöt perustuvat eettisiin periaatteisiin.
On yksiselitteisesti oikeaa ja väärää – aivan kuten ihmistenkin välisissä suhteissa. Esimerkiksi toiseen maahan hyökkääminen ja sen valloittaminen on väärin.
’YK:n tuli luoda kansainvälinen säännöstö’
Toisen maailmansodan tragedia nosti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen viralliseksi normiksi. ”Ei koskaan enää”-hengessä perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat eli YK. Sen tuli luoda kansainvälinen yhteisö ja säännöstö, jonka pohjalta konfliktien syntyminen estettäisiin, tai ne rauhanomaisesti ratkaistaisiin.
Ymmärrettiin, että maailmanrauha on globaali tehtävä, ja sen saavuttaminen vaatii globalismia. Vaikka YK on epäonnistunut maailmanrahan turvaamisessa, se on silti järjestöjensä (WHO, ILO, FAO) kautta edistänyt valtavasti yleismaailmallista hyvinvointia, ja luonut foorumin, jolla valtiot voivat olla edes jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa.
Myöhemmin Euroopassa luotiin Etyj-järjestö estämään sotia ja rajariitoja jäsenvaltioiden kesken. Tuon järjestelyn Venäjä makuloi vuoden 2022 hyökkäyksellä Ukrainaan.
Tuolloin vielä kuitenkin uskoin Yhdysvaltoihin, sen periaatteelliseen tukeen sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle.,
Kylmän sodan vastakkainasettelun aikana nimittäin Neuvostoliitto edusti brutaalia totalitarismia ja Varsovan liitto kansojen vankilaa. Yhdysvallat sai tuolloin Euroopassa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen takaajan maineen. Siihen iskivät isoja säröjä ja lommoja Vietnamin sota, Chilen vallankaappauksen masinointi ja Nicaraguan Somoza-dynastian tukeminen, mutta jotenkin ajattelin näiden seikkojen olevan epäolennaisia.
Tunnustan syyllistyneeni double thinkingiin eli kaksoisajatteluun. Uskoin kahden ristiriitaisen totuuden yhtäaikaiseen paikkansapitävyyteen.
Ajattelin suurin piirtein näin: Yhdysvallat kontrolloi kehittymättömiä ja demokratialtaan ohuita lähiulkomaitaan, mutta tunnustaa Euroopan valtiot – pienetkin – tasavertaisiksi kumppaneiksi.
Ajatus Yhdysvalloista kohtelemassa Tanskaa kuin jotakin no – Venezuelaa, parempaa sanaakaan en keksi, tuntui minusta aivan absurdilta.
Nyt näemme Yhdysvaltojen uhkaavan haltuunotolla Grönlantia, Tanskalle kuuluvaa autonomista aluetta, joko vapaaehtoisesti tai pakolla. Sekä Tanska että Grönlanti ovat painokkaastin kieltäneet saaren tai sen asukkaiden olevan myytävänä. Tämä ei ole Trumpin tahtia haitannut.
Ei edes se, että valtaosa amerikkalaisista vastustaa hänen Grönlanti-hankkeitaan. Hän toistelee kuin mantraa Yhdysvaltojen ehdottomasti tarvitsevan Grönlantia. Nykyinen järjestely, jossa Yhdysvalloilla on lähes rajaton mahdollisuus pitää saarella tukikohtia ja joukkoja Tanskan kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti, ei tyydytä – ”psykologisesti” Trumpin sanojen mukaan.
’Tuntuu kipeältä seurata valtiojohtomme varovaisuutta’
Tuntuu kipeältä. Vielä kipeämmältä tuntuu seurata valtiojohtomme varovaisuutta ja kiemurtelua. Ikään kuin olisi mitään epäselvyyttä siitä, etteikö toisen valtion alueiden julkinen tavoittelu joko hyvällä tai pahalla olisi väärin, rikollista kansainvälisen oikeuden ja yleisen oikeustajun pohjalta ja häväistys Eurooppaa kohtaan.
Yhdysvallat on nyt avoimesti julistanut hylänneensä globalismin, omaksuneensa ”Amerikka ensin” asenteen, eronnut kymmenistä kansainvälisistä järjestöistä, jotka olisivat velvoittaneet sitäkin. NATOkin on tulilinjalla, kenties myös YK.
Lopputulemani. Sokean silmät ovat avautuneet. Valo häikäisee ja tekee kipeää. Venäjä on roistovaltio, Yhdysvallat öykkäri.
Viime kädessä Suomen on luotettava vain itseensä. -Kuten aina ennenkin.
Atte von Wright
Pekka Kemppainen