Suomen teknologinen osaaminen ja teollisuuden tulevaisuus rakentuvat peruskoulussa. Viime vuosien opetussuunnitelmamuutokset, jotka tehtiin tasa-arvon nimissä, ovat kuitenkin heikentäneet teknisen työn asemaa rajusti.
(Arkistokuva, kuvalähde: Eduskunta.)
Seuraukset näkyvät jo nyt nuorten heikentyneinä perustaitoina, ammatillisen koulutuksen vetovoiman laskuna ja yritysten kasvavana huolena osaajapulasta. Tämä kehitys on pysäytettävä.
Tekninen työ antaa oppilaille valmiudet ymmärtää, suunnitella ja valmistaa teknisiä ratkaisuja. Se kehittää ongelmanratkaisukykyä, luovuutta, kädentaitoja sekä ymmärrystä teknologiasta ja rakennetusta ympäristöstä. Kyse ei ole vain käsillä tekemisestä, vaan teknologisesta yleissivistyksestä, joka luo perustan jatko-opinnoille ja työelämälle
Silti teknisen työn pakolliset opinnot ovat yläkoulussa vähentyneet jopa 67 prosenttia. Seitsemännellä luokalla pakollista teknistä työtä on enää yksi vuosiviikkotunti, vain 0,5 prosenttia koko perusopetuksen tuntimäärästä. Kaikkiaan tekniikan osuus peruskoulun tunneista on noin 2,4 prosenttia.
Valinnaisainevalinnat romahtivat vuosina 2017–2019 peräti 43 prosenttia, eikä tilanne ole vuonna 2026 korjaantunut.
Opettajakunnan viesti on hälyttävä: 94 prosenttia alan opettajista ei näe nykytilanteessa mitään positiivista, perussuomalaisten kansanedustaja Sara Seppänen toteaa.
Teknisen työn opettajankoulutus on lakkautettu. Kun opettajia ei kouluteta, ei synny myöskään opetusta. Aiemmin teknisen työn ja tekstiilityön opintoja oli yhteensä 120 opintopistettä, nyt yhdistetty kokonaisuus on 60 opintopistettä. Tämä on merkinnyt selkeää aineenhallinnan heikkenemistä ja osaamispohjan kaventumista. Teknisen työn opettajankoulutukseen on tehtävä panostuksia.
’Tekniset alat tuottavat noin puolet Suomen viennistä’
– Ammatillisen koulutuksen opiskelun tulisi muistuttaa rytmiltään teollisuuden työpäiviä niin, että työelämäkaltaisuus lisääntyisi tutkinnon edetessä.
– Aikuisten kohdalla sekä jatkuvan oppimisen näkökulmasta tarvittaisiin nykyistä enemmän joustavia, kokonaista tutkintoa pienempien opintokokonaisuuksien suorittamismahdollisuuksia.
Samaan aikaan tekniset alat tuottavat noin puolet Suomen viennistä. Teollisuusliitto on varoittanut, että tekninen työ on monin paikoin kadonnut peruskouluista, vaikka suomalainen teollisuus elää osaamisesta. Puuteollisuus ry puolestaan kertoo, että ammatillista koulutusta on ajettu systemaattisesti alas ja koulutuslinjoja lakkautettu hakijapulan vuoksi. Yrityksissä joudutaan opettamaan harjoittelijoille jopa perusvälineiden käyttöä, koska riittävä perusosaaminen puuttuu.
-Teknisen alan koulutuksiin jää jo nyt opiskelupaikkoja täyttämättä. Ilman vahvaa peruskoulun pohjaa kiinnostus ei synny, eikä osaajia riitä. Tämä on vakava riski Suomen kilpailukyvylle ja huoltovarmuudelle, Seppänen jatkaa.
Seppänen vaatii, että tekninen työ on palautettava omaksi, selkeästi määritellyksi oppiaineekseen peruskouluun nykyaikaisessa muodossa. Pro teknologia esittää teknisen työn palauttamista perusopetuksen kaikille yhteisenä nykyaikaisena tekninen työ ja teknologia -oppiaineena. Sen tuntimäärää on lisättävä vastaamaan sen yhteiskunnallista merkitystä. Oppilaille on taattava aito mahdollisuus valita tekninen työ kiinnostuksensa mukaan, ja teknisen osaamisen jatkumo on varmistettava perusopetuksesta toiselle asteelle ja lukioon.
Suomella on valmiit tilat, välineet ja vahva perinne teknisen osaamisen opetukseen. Enää puuttuu poliittinen tahtotila.
Kyse ei ole vain opetustunneista. Kyse on siitä, annammeko nuorille mahdollisuuden löytää polkunsa teknisille aloille, turvaammeko suomalaisen teollisuuden tulevaisuuden ja huolehdimmeko kansallisesta huoltovarmuudesta. Nykyinen linja on osoittautunut virheeksi. On aika korjata se. Olen jättämässä asiasta lakialoitteen.
Sara Seppänen
Suomessa on outo ilmiö: mitä paremmin jokin järjestelmä toimii, sitä varmemmin se joutuu “kehittämisen” kohteeksi. Kun arki rullaa, syntyy levoton tunne — eikö tätä voisi vielä vähän uudistaa, päivittää, harmonisoida, modernisoida? Ja niin käynnistyy prosessi, jossa suunnittelijat alkavat suunnitella toisilleen perusteluja sille, miksi valmiiksi toimiva pitää purkaa.
Peruskoulun kädentaidot ovat tästä oppikirjaesimerkki. Meillä oli vuosikymmeniä järjestelmä, jossa nuoret oppivat käyttämään työkaluja, ymmärtämään materiaaleja ja näkemään konkreettisesti, miten maailma rakennetaan. Se ei ollut täydellinen, mutta se toimi: syntyi osaajia, syntyi ammattiylpeyttä, syntyi kykyä tehdä omin käsin. Sitten joku katsoi tätä ja totesi, että asetelma näyttää paperilla epäsymmetriseltä — ja epäsymmetria on suunnittelijan silmissä virhe, vaikka todellisuudessa se olisi toimiva tasapaino.
Kun suunnittelijoita on tarpeeksi, syntyy väistämättä tarve osoittaa oma tarpeellisuus. Harva organisaatio palkitsee siitä, että sanoo “älkää koskeko, tämä toimii”. Sen sijaan palkitaan hankkeista, strategioista ja uudistuksista. Niinpä syntyy uudistus uudistuksen vuoksi: käsitteet vaihtuvat, rakenteet yhdistetään, sisältöjä “integroidaan”, ja lopputuloksena kukaan ei enää oikein tiedä, kuka opettaa mitä — mutta prosessi näyttää raportissa vaikuttavalta.
Tämä ei ole pahantahtoisuutta, vaan järjestelmälogiikkaa. Kun työ on suunnittelua, maailma näyttäytyy jatkuvana keskeneräisyytenä. Jokainen ratkaisu näyttää luonnokselta, jota voisi vielä hioa. Mutta koulussa — kuten monessa muussakin — jatkuva hionta voi kuluttaa pois itse materiaalin. Lopulta jäljellä on hieno kehikko ilman sisältöä.
On myös kulttuurinen piirre, jota harvoin sanotaan ääneen: konkreettinen tekeminen on hiljaista, suunnittelu äänekästä. Se, joka tekee pöydän, ei kirjoita muistioita pöydän tekemisen merkityksestä. Se, joka suunnittelee opetussuunnitelmaa, kirjoittaa. Ja kun päätöksiä tehdään papereiden perusteella, äänekäs voittaa hiljaisen.
Miksi aiempi konsepti piti vaihtaa juostessa? Koska pysähtyminen näyttäytyy byrokratiassa epäonnistumisena. Jos ei ole hanketta, ei ole edistystä — vaikka todellinen edistys joskus olisi juuri se, että annetaan hyvien käytäntöjen olla rauhassa. Tämä on modernin hallinnon paradoksi: kyky ylläpitää toimii huonommin kuin kyky muuttaa.
Samaan aikaan syntyy näkymätön kustannus. Jokainen uudistus katkaisee hiljaisen tiedon ketjuja, hämärtää vastuita ja vie aikaa itse tekemiseltä. Opettaja käyttää enemmän energiaa järjestelmän ymmärtämiseen kuin oppilaiden ohjaamiseen. Oppilas kohtaa opetuksen, joka on kompromissi monen tavoitteen välillä, mutta ei enää kenenkään selkeä vastuu.
Ehkä suurin ongelma ei ole yksittäinen päätös vaan ajattelutapa: usko siihen, että monimutkaisuus on merkki edistyksestä. Todellisuudessa moni hyvä järjestelmä on yksinkertainen siksi, että sitä on vuosikymmeniä hiottu käytännön kautta. Kun se korvataan paperilla suunnitellulla mallilla, menetetään juuri se kokemus, jota ei voi kirjoittaa ohjeeksi.
Joskus rohkein poliittinen teko olisi sanoa, että emme tee mitään uutta — palautamme sen, mikä toimi, ja annamme ammattilaisten tehdä työnsä. Mutta se vaatii nöyryyttä, ja nöyryys on harvinainen hyve maailmassa, jossa jokainen haluaa jättää jälkensä uudistuksen muodossa.
Lopulta kysymys ei ole vain käsitöistä tai opetustunneista, vaan siitä, uskallammeko hyväksyä, että kaikki ei tarvitse jatkuvaa uudelleensuunnittelua. Jos emme uskalla, jatkamme kierrosta, jossa suunnittelijat suunnittelevat, mutta käytäntö maksaa laskun — ja ihmettelemme, miksi valmiiksi hyvä piti purkaa, jotta voitiin rakentaa jotakin, joka näyttää uudelta mutta tuntuu tyhmemmältä.