Tässä sitä ollaan. Trump uhkaa Suomea ja seitsemää muuta Euroopan EU- ja Nato-maata lisätulleilla, koska ne lähettävät kouralliset sotilaitaan Grönlantiin. Suomi aikoo – tai aikoi – lähettää kokonaista kaksi upseeria.
Uhkaus on röyhkeyden huippu. Yhdysvalloilla ei ole mitään oikeutta puuttua mitenkään siihen, mitä itsenäisen Tanskan maaperällä tapahtuu, eikä siihen, mitä itsenäiset Euroopan maat tekevät tukeakseen Tanskaa.
Kerralla haihtuivat ilmaan harhakuvitelmat, että Suomi olisi jotenkin erityisasemassa Trumpin ja hänen hallintonsa silmissä.
Ei ole auttanut golf, ei ole auttanut mikään mielistely tai kiemurtelu. Hullua on ollut kuvitellakaan, että olisivat auttaneet. Näin ei tätä peliä pelata.
’Väärä arvio Trumpista katastrofaalista’
Suomen ja Euroopan johtajat ovat kuvitelleet, että Trumpin kanssa tulee parhaiten toimeen, kun häntä kylliksi imartelee, mutta kohtelee muuten kuin normaalia täysissä järjissä olevaa valtiojohtajaa, kuin ihmistä, jonka ajattelua ja toimia ohjaisi jokin tieto, järki ja logiikka, jopa jokin moraali. Trumpia ei ohjaa mikään näistä, vaan ainoastaan hänen oma narsisminsa, röyhkeytensä ja harhansa.
Väärä arvio Trumpista on johtanut Euroopan täysin väärää ja katastrofaalisen vaaralliseen politiikkaan. Ei ole ymmärretty yksinkertaista inhimillistä totuutta.
Ei mieleltään sairasta pysäytetä sillä, että ruokitaan hänen sairauttaan. Mitä enemmän hänelle annetaan köyttä, sitä enemmän hän sitä vaatii. Missään ei tule raja vastaan.
Helsingin Sanomat pyrki perjantain pääkirjoituksessaan puolustelemaan Suomen ulkopoliittisen johdon kiemurtelua Trumpin pelossa. Sanat luovat diplomatiassa todellisuutta, lehti totesi. Kun esimerkiksi vakuutellaan luottamusta Yhdysvaltoihin, synnytetään tätä luottamusta, lehti uskoi.
Sanoilla todellakin luodaan todellisuutta, mutta aivan toisenlaista kuin HS kuvittelee. Se todellisuus on sitä, että Suomen ja Euroopan johtajat ovat valmiita taipumaan Trumpin edessä mihin tahansa, että he ovat niin surkean heikkoja, ettei Trumpin tarvitse välittää vähääkään heidän näkemyksistään tai eduistaan.
Suomen asema aggressiivisen Venäjän rajanaapurina on tietenkin vaikea, vaikeampi kuin esimerkiksi Ruotsin.
On kuitenkin turha kuvitella, että mielistelyllä ja kiemurtelulla varmistaisimme, että Trumpin Yhdysvallat tulisi avuksemme, jos Venäjä hyökkäisi. Miksi tulisi?
Miten se edistäisi Trumpin bisneksiä ja suuruudenhulluja tai ideologisia tavoitteita? Ei mitenkään. Suomella on hänen silmissään tuskin mitään erityisarvoa. Juuri siitähän tämä tuore tulliuhkailukin kertoo.
Tällä menolla vain päädytään ennen pitkää siihen, ettei meillä ole kohta enää omaa itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Perustuslakimme sanoo nyt, että tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Jos Trumpin mielihalut ja harhat ohjaavat sitä, mitä me voimme ja uskallamme tehdä, pykälä pitää kirjoittaa uuteen uskoon: ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa Yhdysvaltojen presidentti yhteistoiminnassa suomalaisten mielistelijöidensä kanssa”.
EU:n ensireaktiot Trumpin tulliuhkauksiin kuulostivat lupaavilta: luja pannaan vihdoin lujaa vastaan. Toivottavasti niin. Mistähän johtuu, että on kuitenkin hieman vaikea täysin uskoa?
Yrjö Rautio
Pekka Kemppainen