Kansanedustajat Mira Nieminen ja Sanna Antikainen (Perussuomalaiset) ovat jättäneet eduskunnassa kirjallisen kysymyksen työllisyyspalvelujen norminpurkupilotin etenemisestä ja kuntien rahoitusvastuusta.
Kuntien rahoitusvastuu työttömyysturvasta kasvoi
Sanna Marinin hallituksen työllisyyspalvelu-uudistus tuli voimaan vuoden 2025 alussa. Vastuu siirtyi kunnille, ja samalla kasvoi kuntien rahoitusvastuu työttömyysturvasta. Nykyinen hallitus on vastannut tilanteeseen norminpurkupilotilla, jonka on tarkoitus lisätä kuntien liikkumavaraa. Valmistelu on kuitenkin viivästynyt, ja kunnille on jäänyt enemmän vastuuta kuin vaikutusvaltaa.
– Päijät-Hämeessä ja Pohjois-Karjalassa työttömyysasteet ovat maan korkeimpia, ja nuorisotyöttömyys on hälyttävällä tasolla. Lahden työttömyysturvan kuntaosuudet ovat noin 30 miljoonaa euroa vuodessa ja Pohjois-Karjalan kunnissa yhteensä lähes 27 miljoonaa euroa. Summat ovat valtavia alueilla, joilla työpaikkoja on liian vähän, kansanedustajat painottavat.
– Lahdessa työttömyys on noin 18 prosenttia. Kaupunki maksaa kymmeniä miljoonia euroja, mutta avoimia työpaikkoja ei synny samaa tahtia. Jos kunnille annetaan lasku, niille on annettava myös todelliset keinot vaikuttaa, toteaa Mira Nieminen.
Sanna Antikainen nostaa esiin Pohjois-Karjalan tilanteen.
– Outokummussa työttömyys on noussut lähes 20 prosenttiin. Alueilla, joilla työpaikkojen määrä on rajallinen, kunta ei voi yksin ratkaista työvoiman kysyntää. Silti maksuosuus kasvaa. Rahoitusmallin on huomioitava paremmin alueelliset erot, Antikainen sanoo.
Edustajien mukaan norminpurkupilotin viivästyminen jopa vuoteen 2027 olisi kohtuutonta korkean työttömyyden alueille.
– Ei ole oikein, että taloudellinen vastuu siirtyy heti, mutta joustavat keinot tulevat ehkä vuosien päästä. Tämä epätasapaino on korjattava, Nieminen ja Antikainen sanovat.
Kirjallisessa kysymyksessään edustajat tiedustelevat, milloin työministeri Matias Marttinen aikoo valmistella norminpurkupilotin tuotavaksi eduskuntaan, miten ministeri aikoo turvata kunnille aidon päätösvallan ja kuinka rahoitusmallissa huomioidaan alueiden erilaiset työmarkkinatilanteet. Lisäksi he vaativat arviota rahoitusvastuun vaikutuksista korkean työttömyyden alueilla sekä konkreettisia toimia työllisyyden vahvistamiseksi.
– Järjestelmän pitää tukea työn syntymistä ja antaa kunnille mahdollisuus toimia, ei sitoa käsiä byrokratialla, edustajat vaativat.
On vaikea olla näkemättä ironiaa siinä, että sama valtio, joka ensin sitoo kunnat säädöksillä, ohjeilla, asetuksilla ja raportointivelvoitteilla, tarjoaa nyt ratkaisuksi “norminpurkupilottia”. Sana itsessään kuulostaa hallinnolliselta performanssilta: ensin luodaan normiviidakko, sitten perustetaan hanke sen karsimiseen – määräaikaisena kokeiluna, tietenkin.
Kun Sanna Marin hallituksen uudistus siirsi työllisyyspalveluiden vastuun kunnille vuoden 2025 alussa, siirtyi samalla myös lasku. Vastuu ilman täysimääräistä toimivaltaa on kuitenkin enemmän kirjanpidollinen siirto kuin aito hallinnon hajautus. Kunnat maksavat kasvavaa osuutta työttömyysturvasta, mutta eivät voi päättää työmarkkinoiden rakenteista, sosiaaliturvan ehdoista tai yritystoiminnan esteistä. Se on kuin antaisi palokunnalle laskun tulipalosta, mutta kieltäisi sammuttamasta liekkejä ilman ministeriön erillistä lupaa.
Lahti maksaa kymmeniä miljoonia euroja työttömyyden kuntaosuuksia samaan aikaan kun avoimia työpaikkoja ei synny kysyntää vastaavasti. Outokumpu kamppailee lähes 20 prosentin työttömyydellä. Ei ole realismia kuvitella, että kunnanvaltuuston kokouspäätöksellä luodaan teollinen investointiaalto tai kansainvälinen kasvubuumi. Työttömyys ei ole pelkkä hallinnollinen ilmiö, vaan seurausta talousrakenteesta, koulutuksesta, liikkuvuudesta ja yritysilmapiiristä.
Siksi norminpurkupilotti kuulostaa vajavaiselta vastaukselta. Jos järjestelmä on rakennettu vuosikymmenten aikana kerrostamalla sääntelyä, tukimalleja ja poliittisia kompromisseja, pelkkä “pilotti” ei pura sen perustuksia. Se testaa ehkä yksittäisiä joustoja, mutta ei koske siihen kulttuuriin, jossa julkinen valta varjelee omia rakenteitaan viimeiseen asti.
Ilman laajempaa institutionaalista itsetutkiskelua – jotkut käyttäisivät vahvempaakin sanaa, kuten lustraatiota – norminpurku jää kosmeettiseksi. Jos samat virkamiesrakenteet, samat ohjausmekanismit ja samat poliittiset varovaisuudet säilyvät, lopputulos on todennäköisesti lisää ohjeistuksia normien purkamisesta. Byrokratia on mestari tuottamaan sääntelyä myös sääntelyn vähentämisestä.
Todellinen kysymys ei ole, milloin ”pilotti” tuodaan eduskuntaan, vaan uskalletaanko myöntää, että vastuun ja vallan on kuljettava käsi kädessä. Jos kunnille annetaan taloudellinen riski, niille on annettava myös aito mahdollisuus muokata palvelurakenteita, kannustimia ja yhteistyötä yritysten kanssa – ilman että jokainen poikkeama vaatii ministeriön siunauksen.
Muuten norminpurkupilotti jää poliittiseksi eleeksi. Ja eleillä ei makseta 30 miljoonan euron laskuja.
P.S. Jos ”norminpurkupilotti” todella joskus pääsee maaliin, lopputulos saattaa olla hallinnollisen evoluution mestariteos. Kunnissa ei ole enää ainuttakaan julkisen sektorin suorittavan portaan työntekijää – ei virkailijaa tiskin takana, ei sairaanhoitajaa, ei ohjaajaa, ei neuvojaa, ei ketään, joka vastaisi puhelimeen. Heidät on “vapautettu” rakenteista. Jäljellä on vain pilotin läpäissyt, koskemattomana säilynyt hallinto: strategiatyöryhmiä, ohjausryhmiä ja arviointineuvostoja, jotka valvovat toisiaan muistioiden ja vaikuttavuusarvioiden muodossa.
Palvelut kyllä tuotetaan – luonnollisesti. Ne on ulkoistettu tehokkaille, voittoa tavoitteleville yhtiöille, jotka laskuttavat kunnalle konsultoinnista, koordinoinnista ja konseptoinnista. Kunta/kuntalaiset maksavat edelleen, mutta nyt modernimmin: sopimushallinnan, kumppanuusmallien ja palveluinnovaatioiden kautta. Byrokratia ei kadonnut, se vain vaihtoi käyntikorttia.
Normit on purettu. Tilalle on tullut diilejä/sopimusehtoja. Ja pilotin loppuraportissa todetaan tyytyväisenä, että julkinen sektori on keventynyt historiallisella tavalla – kukaan ei vain muista kysyä, kuka enää tekee varsinaisen työn.
Ja pilotin loppuraportissa todetaan tyytyväisenä, että julkinen sektori on keventynyt historiallisella tavalla – kukaan ei vain muista kysyä, kuka enää tekee varsinaisen työn.