Vuonna 1966 -onko siitä niin kauan?- nousee estradille pieni ruma mies, jonka laulu jättää kuulijan jäljen, vaikkei hän kaikkea ymmärtäisikään. Rumuuden estetiikkaa, -voi joku sanoa- mutta laulaja jää aiheensa varjoon.
Jacques Brel on loistava, sen kaikki myöntävät, mutta hän ei perusta karismaansa söpöilyyn, niinkuin tänään vaikkapa Taylor Swift -jos muistin nimen oikein?- jonka läpimurto-esiintyminen Mick Jaggerin kanssa toi lavalle ihan tarpeeksi ja ihan aitoa karheaa rumuutta -Jaggerin myötä- mutta Brelissä on maanläheisyyttä jota vanhassa rollarissa ei ole, kurttuisuudestaan huolimatta.
1966 näimme lavalla pienen hikisen miehen ryppyisessä huonosti istuvassa puvussa, jonka voi kuvitella kuluneeksi ja kiiltäväksi istutuksi, kuin niiden Amsterdamin, Rotterdamin ja Zeebruggen satamien baarien miehillä, joista Brel lauloi ja jotka hän toi tietoisuuteemme: Rumuudessaan, epämoraalisuudessaan, kovuudessaan ja proletaarisuudessaan. Emme olleet heitä nähneet, käänsimme katseemme pois, -he eivät kuuluneet maailmaamme.
Niin mihin ajankohtaan, kollektiivisen länsimaisen tajuntamme aikalaisvaiheeseen, joukkotiedotuksen muokkaaman sielunmaisemamme kulttuurihistorialliseen aikakauteen Brelin laulu osui? Silloin oli jo vuosien 1967-68 murros itämässä, sen siemenet oli kylvetty. Vanha kollektiivinen sokeus oli väistymässä, ja tekisi pian tilaa uudelle.
Tarkkaavainen lukija jo ymmärsi, että viittasin 60-luvun vasemmistolaistumis-buumiin. Länsimainen nuoriso -muutamat ikäluokat- tulisi pian menettämään poliittisen impeytensä, -ja hakemaan uutta vasemmalta. -Lauluilla tulisi olemaan tietty rooli tässäkin heräämisessä.
Mutta Jacques Brelille ”proletariaatti” -pienipalkkaiset kovan työn tekijät- eivät olleet jaloja villejä, vaan lihaa ja verta, kovaa elämää ja paheita. Olen joskus viitannut -enkä ystävälliseen sävyyn- ’suojattua elämää viettäneiden’ vasemmisto-snobbailuun, ja siitä seuranneeseen pseudovallankumoukselliseen egotrippiin. -Onneksi olen saanut havaita, ettei tämä ennakkokäsitys osu aivan kaikkiin, mutta eronkyyneleet idealistiseen maailmankuvaan on monen vielä nieltävä?
Brel kuvaa kohdettaan tummia sävyjä säästämättä, mutta myötätunnolla. Tulee täysin selväksi, että hän on seiloreidensa puolella. -Ja tuntee heidät. Näemme estradilla pienen ruman miehen, joka liikehtii rujosti, lähes apinamaisesti, ja eläytyy… -ei, hän elää– biisinsä mukana märin kasvoin -emme voi tietää itkeekö hän vai hikoileeko. Brel kertoo meille jotakin.
Ymmärsimmekö? 
- Jacques Brel – Amsterdam -Live officiel Les Adieux à l’Olympia 1966, (VIDEO),
- Saara Pakkasvirta: Laulusi elää, Brel (VIDEO),
Seppo Huhta 
Mikko Paunio
Tässä kanssa hyvä kipale : Leonard Cohen – First We Take Manhattan
Vääryys etenee tänään varmoin askelin.
Sortajat asettuvat taloksi,
hallitakseen kymmenentuhatta vuotta.
Väkivalta vakuuttaa: mikä on, se pysyy.
Ääntäkään ei kuulu, paitsi hallitsevien ääni.
Ja markkinoilla sanoo riisto ääneen:
tämä on vasta alkua.
Kuitenkin sorretuista sanovat monet nyt:
se mihin pyrimme, ei koskaan onnistu.
Se, joka vielä on hengissä,
älköön sanoko: ei koskaan.
Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy.
Kun hallitsevat ovat puhuneet,
tulevat hallitut puhumaan.
Kuka rohkenee sanoa ei koskaan?
Kenestä riippuu sortovallan jatkuminen? Meistä.
Kenestä riippuu sortovallan murskaaminen? Myös meistä.
Joka lyödään maahan, nouskoon.
Joka on hukassa, taistelkoon.
Mikä voi pidättää sitä, joka on oivaltanut asemansa?
Sillä tämän päivän voitetut, ovat huomispäivän voittajat.
Ja ei koskaan on vielä tänään.
Ei koskaan on vielä tänään.
Ei koskaan on vielä tänään.
Ei koskaan, -se oli eilen.