13. maaliskuuta 1940 Suomessa suruliputettiin, 105 päivää kestäneen Talvisodan päätyttyä raskaaseen rauhaan, 26 662:n miehen ja naisen kaaduttua sotatoimissa, ja tuhannen siviilin menehdyttyä pommituksissa.
’(Kuva: SA-kuva)
Vielä hetkeä ennen Neuvostoliiton hyökkäystä maailmalla -ja myös Suomen hallituksessa- oli yleisesti ajateltu, etteivät venäläiset voi olla niin röyhkeitä, että hyökkäisivät puolueettomaan naapurimaahan, joka minkään järkeilyn mukaan ei voinut uhata Venäjää. Sodat valtioiden välillä eivät enää olleet nykyaikaa, ajateltiin. Harvoin on koko maailma yhtä pahoin erehtynyt.
Ulkoministeri Eljas Erkko toivoi voivansa luottaa Ruotsin apuun, pääministeri Risto Ryti laittoi toivonsa länsimaihin, ja presidentti Kyösti Kallio luotti Jumalaan. -Kaikki nämä toiveet eivät toteutuneet.
Vielä helmikuussa 1940 Suomen kohtalo näytti synkältä. Marsalkka C.G.E. Mannerheim oli eräässä istunnossa antanut hallitukselle arvion, että armeija voi kestää vielä enintään kaksi viikkoa. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatseslav Molotov oli jyrkentänyt puheitaan, ja puna-armeijan komentaja Kliment Vorosilov oli neuvostojohdolle antanut samansuuntaisen ennusteen, kuin Mannerheim Suomen johdolle. -Sotilaiden arviot siis olivat yhdensuuntaiset.
Suomi oli etsinyt ennen sotaa turvallisuuspoliittista ratkaisua monin tavoin: Neuvostoliiton läntisten rajanaapurien, ”reunavaltioiden”, yhteistyöpyrkimys oli edennyt 1920-luvulla, mutta hiipunut Neuvostoliiton suopeuden puuttuessa, ja osallistuvien valtioiden voimien jäädessä yhdessäkin vaarallisen vähäisiksi.
Ensimmäisenä reunavaltioyhteistyöstä oli pudonnut Romania, ja -läntisten takaajien jäätyä ilmaantumatta- se kaatui kokonaan. Suomessa käännettiin katseet Kansainliittoon, jonka piti olla kaikkien kansojen ja valtioiden sovittelija ja väärintekijöiden nuhtelija. Toiveajatteluahan tämä oli suomalaisten puolelta, -sen tiedämme tänään.
Niinpä marraskuussa 1939 suomalaiset olivat yksin roistovaltion uhkaa vastassa. -Ja kevättalvesta -40 Molotov saneli Moskovassa Suomen kohtalon täsmällisin ja rujoin sanoin. Sitten jokin muuttui. Moskova ottaakin vastaan suomalaiset neuvottelijat. Rauhanehtoina esitettiin vain sotaa edeltäneiden vaatimusten kiristetty versio.
Suomen hallitus teki sen, minkä yksin pahaa vastaan jätetty kansakunta saattoi tehdä: Hyväksyi vaatimukset, ja säilyi olemassaolovana suvereenina valtiona, -tosin paljon menettäneenä.
Neuvostoliitto oli yleisen kansainvälisen tilanteen muututtua luopunut (maksimi) tavoitteesta, Suomen ”neuvostolaistamisesta”, -vaikka tämä sodanpäämäärä oli marraskuussa -39 julkisesti kerrottu. Jos kysymme sotatieteen kunnioitetulta edustajalta, Carl von Clausewitzilta, kuka voitti sodan, sotateoreetikko vastaa: ’Voitto sodassa tarkoittaa, että sotaakäyvä on pakottanut vastustajan luopumaan tavoitteestaan.’
Suomalaiset ja Suomi olivat 1900-luvulla useaan kertaan ’eksistentiaalisen uhkan’ edessä: se tarkoittaa, että mahdollisista vaihtoehdoista pahempi olisi tarkoittanut kansallisen olemassaolomme loppua. -Että näin ei tapahtunut, tarkoittaa että kaikki muut lopputulokset olivat suomalaisille voittoja.
13.03. 1940 ratkaisu poisti aktuaalisen uhkan hetkeksi, mutta sama tilanne -eksistentiaalinen uhka- kohtasi meidät sen jälkeen vielä 1900-luvun aikana kolme eri kertaa, -ja jokaisella kerralla, kuten eversti Matti Koskimaa kirjansa otsikoi- suomi oli veitsen terällä.
Miten vältämme sen, ettei olemassaolomme ole tulevaisuuden tilanteissa ihmeen varassa, tähän kysymykseen annoin vastauksen otsikossa.
Menestystä itsenäiselle Suomelle!
Pekka Kemppainen, Seppo Huhta
Pekka Kemppainen 
Seppo Huhta