Jerusalem

Riitainen, kapinallinen, vuosisatamme toistaiseksi ”maailman parhaaksi” joidenkin arvioiden mukaan nostettu näytelmä.

(Kuva-aineisto: Helsingin kaupunginteatteri.)

Esitys on nähtävissä parhaillaan Helsingin kaupunginteatterissa. Teatteri itsessään ei väitä moista mutta monet kriitikot maailmalla kyllä sanovat näin. Raaka, röyhkeä ehkä varovaisen kapinallinenkin arvioni on, että en tohtisi sitä ”maailman parhaaksi luonnehtia”, mutta erinomaisen kelpoa teatteria se on.

Santeri Kinnunen on luonnenäyttelijäkin

Tunnen miehen nuoruusajoiltani. Hän on onnistunut kantamaan Jerusalemissa lavalle ikiteinin, jollaisten määrä kasvaa, ainakin mun tuttavapiirissä, ja jonkalaiseksi hänet koin jo 90-luvulla. Ja siksipä tohdin todistaa, että Santeri Kinnunen on -jos kuka- mies paikallaan rooliinsa Jerusalemissa. Hänen näyttelemisessään on ihan aitoa ilkikurista poikamaisuutta, mikä jalostaa pääroolin esittäjän Byronin siihen hehkuun, mihin Santeri yltää Jerusalemissa.

Jerusalem on mielikuvastaan mahdollisimman kaukana

Ei tosiaan ole ole kysymys mistään pyhästä kaupungista, vaan metsikön ympäröimästä aukiosta englantilaisessa metsässä, jossa tämä Byron pitää hoviaan muutaman muun juopon tai muuten kahelin kaverinsa kanssa, ja asuu kähmäisessä asuntovaunussaan. Lavastus on muuten mainio: Tuollaisia ”metsien miesten” mikrokyliä löytyy meiltäkin.

Asiaan kuuluu, että hänellä on siis ympärillään hyviä kavereita ja häntä palvovia teinejä, jotka polttelevat Byronin kanssa päähenkilön heille myymää pilveä, ja kuuntelevat ikiteinin iänikuisia liioiteltuja seikkailuja, ja ovat uskovinaan niitä yhtä paljon kuin Byron on puhuvinaan totta. Esityksestä ainakin 90 prosenttia on Byronia, ei siis ajallisesti vaan sisällöllisesti. Kummastuttaa, ettei näytelmän nimi ole Jeesus vaan Jerusalem.

Byron on entinen surmanajaja. Siis sen lajin sirkusammattilainen, jotka ajoivat pareina moottoripyörillä halkaisijaltaan noin kymmenen metrin rautahäkissä, joka oli 5-6 metriä korkea. Olen nähnyt murkkuna sellaisen esityksen Haaparannan ”Lastenpäivän” tapahtumassa. Ja korkeallehan he nousivat, ja olivat kiistatta rohkeita nuorukaisia, -kun tarpeeksi kaasua väänsivät. Ja tietenkin tuon ilmeisen ”toden” vuoksi huumeita kärttävä teini- ja kaverilauma haluaa uskoa Byronin muutkin jutut.

Kovaa liikettä ja perkeleitä piisaa

Esitys alkaa upealla laululla, jota sanotaan Englannin epäviralliseksi kansallislauluksi, jonka nimi on Jerusalem, mutta siihenpä yhteydet Jerusalemiin sitten jäävätkin. Sen jälkeen alkaa aivan helvetillinen kiroamisralli jota kestää putkeen hyvinkin vartin tai ainakin siltä se tuntuu. ”Ceissi” mitä käsitellään, on itseasiassa kunnan aikomus potkia Byronin valtaamaltaan maapläntiltään huit sun hemmettiin, koska tilalle on tulossa loistoasuntoja.

Byron tietenkin väittää, että itse asiassa koko metsä on hänen. No, sellaista ei tietenkään ole mitään dokumenttia ja kunnan viranomaiset käyvät käyvät häätämään Byronia seurakuntineen. Keskeisessä roolissa näytelmässä on myös tulossa olevan Yrjön päivän juhlinta tai paremminkin siitä puhuminen. Yrjö on katolisten ja ortodoksien yhteinen pyhimys. Ortodoksien hänelle antama nimi on Pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja, joka kuoli marttyyrikuoleman varsin nuorena -28 vuotiaana- vuonna 303 jälkeen Kristuksen syntymän.

Virkamiehet eivät Byronille anna selkään, mutta palkatut pieksäjät kyllä, koska joku epäilee häntä kidnappauksesta, raiskauksesta yms., mutta kuinkas tämän harmittoman kylähullun elämässä näin kävi?

Käykää ihmeessä katsomassa.

En siis osaa sanoa, onko Jerusalem maailman paras 2000-luvulla tehty näytelmä mutta arvelen sen olevan Santeri Kinnusen maailman paras esitys.

Seppo Huhta