Väkivaltatilanteista ei saanut jutella kotona – se oli nöyryytystä ja silkkaa ilkeyttä, katkeran naisen puhetta. En yhtäkään tapahtunutta voinut purkaa kumppanini, tekijän, kanssa.
Ystäviäni en voinut kuormittaa asialla, eikä yhteydenpitoa läheisiini järin kannatettu – itse asiassa ystävyyssuhteeni hiipuivat hiljalleen.
Kumppanini lähipiiri ei uskonut minua, heidän mielestään järjestään kaikki hänen entiset naisensa olivat häiriintyneitä valehtelijoita, jotka ainoastaan pyrkivät mustamaalaamaan miehen. Monen monta sepitettyä, liioiteltua väitettä väkivaltatilanteista entisten ja silloin nykyisen, eli minun suustani. Suhtautuminen minuun oli jollain tapaa järkyttävää! Joko katkaistiin välit, tai sitten pestiin kädet asiasta. Miehet, jotka eivät omien sanojensa mukaan hyväksy lähisuhdeväkivaltaa, hyväksyivät kumppanini teot kirkkain silmin. Olin heidän silmissään ansainnut fyysisen väkivallan.
Prosessi käsittää väkivallan laajuus kesti aikansa. Monet illat juttelin nollalinjalle saaden perspektiiviä. Huomasin, että ensimmäiset puhelut painottuivat osaltani sikäli, että perustelin väkivaltaisuutta minua kohtaan. Jos olisin vaan lakannut kyselemästä, mikä on, jos olisin lukenut ajatuksia, jos olisin tiennyt, jos olisin enemmän pitänyt hyvänä, jos olisin huomioinut. Jos olisin osannut olla. Olla olematta. Olemassa. Nähdä, näkymättömänä. Antanut vaan tavaroiden lentää ilman, että pyydän lopettamaan. Tai hiljaa hyväksyä sen, että kasvoihini tumpataan palava tupakka.
Puhelimen toisessa päässä realisoitiin asioita, painotettiin, että se syy ei ole minun. Rajojen pitämistä korostettiin
Ratkaisevin, avaavin keskustelu käytiin silloin, kun viimeisen kerran soitin linjalle, joka on parisuhdeväkivaltaa kokeneille avoinna vuorokauden ympäri. Tuo dialogi ei sisältänyt ohjeita, neuvoja, eikä siinä kehotettu mihinkään ratkaisuun parisuhteen osalta.
”Sä teet prosessia, koska ei siitä noin vaan lähdetä suinkaan aina. Sulla on se prosessi käynnissä ja muista, että voit soitella koska tahansa.”
”Kertomasi perusteella sä olet ollut jopa hengenvaarassa. Sun lapset ovat nähneet ja pelänneet. Sulla on ollut läheltä piti -tilanteita, joissa olis voinut tulla kohtalokasta jälkeä.”
Ei ole oma tehtäväni pohtia, mikä taustalla aiheutti silloisen miesystäväni väkivaltaisuuden minua ja monia muita naisia kohtaan. Minä en olisi voinut häntä auttaa kohtaamaan sitä.
Paljon oli hyviä hetkiä, jolloin parisuhde toimi hyvin. Oli hyvä olla ja jakaa asioita. Siksi toivonkin, että entinen kumppanini hakeutuisi avun piiriin – että olisin viimeinen, jota hän satutti.
Mutta kun hänen läheiset sulkevat silmänsä, hyväksyvät vuosia jatkuneen kierteen, ei hänen elämänsä uutta suuntaa ota. Vastuu on ihmisen itsensä toki, mutta silloin, kun aihe on kipeä ja vaiettu, ei kukaan puutu siihen.
Minä uskon siihen, että ihminen kasvaa koko elinikänsä, jos vain suo siihen mahdollisuuden.
Mitä tapahtuisi, jos joku todella läheinen auttaisi hoitoon hakeutumaan? Avaisi silmänsä ja tunnistaisi ongelman paremmin, kuin väkivallan tekijä itse.
Nimimerkki Hmm…