Tämä yhä pätevä sanonta on unohtunut suurelta osalta ellei suurimmalta osalta journalisteja. Sanonta tarkoittaa sitä, että politiikot tekevät päätöksiä ja journalistit kertovat – rooleja ei pidä, eikä saa sekoittaa – niistä niin kuin tietenkin paljon muistakin asioista ja tapahtumista.
OBJEKTIIVISUUTEEN PYRKIMISESTÄ VAIKUTTAJAKSI TAHTOMISEEN
Vielä 1980 -luvulla Tampereen yliopistossa erityisesti tiedotusopin professori Pertti ”eno” Hemanus koitti luoda journalismiin pitävän ja pätevän objektiivisuusteorian. Totta kai kaikki alan ihmiset ja opiskelijat kannustuvat ja jotkut osallistuivatkin, mutta koska myös journalismia tekevät monin tavoin ajattelevat ja eri lailla asennoituneet, ovat ihmisiä niin eihän siitä ”valmista” tullut. Niinkuin professori itsekin myöhemmin myönsi. Mutta pyrkimys on tärkeää myös tänään. On kuitenkin niin, että yhteiskunnalliset muutokset etenkin politiikassa ovat muuttaneet myös journalismin tekijöiden ihanteita. Aiemmin tänä vuonna julkistettiin selvitys josta kävi ilmi mm. se, että suuri määrä nuorista journalisteista sanoi olevansa alalla siksi, että haluaa olla ”vaikuttamassa yhteiskuntaan”. Vielä 1970 ja 1980 -luvuilla, jopa 90-luvulla, oikeasti toimitukset ja toimittajat pyrkivät löytämään totuuden – toki puoluelehdissä se usein oli puolueen värinen – mutta nyt on jo pyrkimyksestäkin luovuttu, tilalle on yleisön palvelemisen sijaan tullut minä, minä ”sankaritoimittaja” -asenne.
AATTEET OVAT SAMAT VAIN PUOLUEET VAIHTELEVAT
Vuoden 1974 Tampereen yliopiston demokraattisen laitosneuvoston vaaleissa TYMR eli Tampereen yliopiston marxilaiset (SKP:n taistolainen vähemmistö) ryhmät sai äänistä 60 % ja TOS siis Tampereen yliopiston sosialistiset opiskelijat (SKP:n saarislainen enemmistö) 20 % ja loput menivät muiden puolueiden opiskelijajärjestöjen edustajille, lähinnä Kokoomusopiskelijoille. Tuohan tarkoitti sitä, että kahdenvärisillä kommunisteilla ja sosialisteilla oli 80 %:a kyseisen elimen opiskelijaedustuksesta!
Tampereen yliopisto teki vuoden 2018 aikana anonyymin tutkimuksen opiskelijoidensa poliittisista kannoista ja tulokset julkaistiin kevättalvella 2019.
Tuossa selvityksessä kävi ilmi, että Vihreitä kannatti tuolloin 88,6 %:a journalismin opiskelijoista siis noin 9/10. Vielä korkeampi kannatus Vihreillä oli Tampereen teatterikorkeassa (entinen Näyttelijätyön laitos) 100 %. Siis ihan kaikki sieltä tulevat näyttelijät ovat vihreitä. Vain taloustieteenopiskelijoista enemmistö oli muita, eli Kokoomusta kertoi kannattavansa 52,2 % opiskelijoista. Myös Perussuomalaiset pääsi yhdellä opintoalalla kärkeen, kun sillä oli eniten kannattajia ITC eli tietotekniikan opiskelijoista, eli 36,6 % mutta vihreät olivat noita kahta opinto-ohjelmaa lukuunottamatta suosituimpia kaikissa muissa. Muuten varsin monen vihreän nuoren aikuisen vanhemmat tai ainakin toinen on ollut enemmän tai vähemmän aktiivi ”taistolaisliikkeessä.”
Tampereelta toinenkin tutkimus, hieman vanhempi, mutta painoarvoltaan raskas, kertoo siitä miksi maan porvarillisen lehdistön yli vuosisatainen kivijalka Aamulehti on nykyään mitä on. Aamulehti tutki jo vuonna 2010 omat toimittajansa, anonyymisti tietenkin, ja tulos oli, että jo tuolloin yli 13 vuotta sitten Vihreideiden kannattajia toimittajista oli 40 %, Kokoomuksen 25 %, Keskustan 15 %, SDP:n 10 % ja loput 10 % muita. Median vihertyminen ei todellakaan ole uusi ilmiö ja riippumattomuuden/objektiivisuuden kannalta se on ikävä ilmiö jolle on vaikea tehdä mitään, koska ”virkakieltoakaan” ei tietenkään Suomessa voi soveltaa mihinkään. Erittäin merkityksellistä tässä yhden puolueen hegemoniaksi enenevässä määrin muotoutuvassa mediamaailmassa on se, että vihertoimittajat ovat pesiytyneet valtamediaan eli YLE, MTV, HS sekä suuriin maakuntalehtiin –”kukapa sitä paikallislehteen, kun Maikkarissa saa 2-3 kertasta liksaa.”
Tampere on siis edelleen vahvin journalistien kouluttaja. Helsingin Sanomien toimittajakoulukin lakkautettiin ja se oli alkuaan vaihtoehto juurikin Tampereelle. Mutta koska tällä vuosituhannella Tampereen opetus ja Hesarin toimittajakoulun tosiasiallinen oppi muuttuivat yksi yhdeksi, niin HS:n omaa ”oppilaitosta” ei enää tarvita. Helsingin Sanomia ei aivan syyttä mainita ”Vihreän Langan megapainokseksi,” Valmistuvat toimittajat ovat siis likimain kaikki vihreitä, niin eihän se voi olla näkymättä ja kuulumatta Suomen nykymediassa. Tietenkin on sellainen mahdollisuus, vaikkakin varsin teoreettinen, että valtalehdistön johto, siis omistajat, valitsisivat päätoimittajiksi ja muiksi vastuuhenkilöiksi journalisteja jotka todistetusti ainakin koittaisivat olla riippumattomia ja pyrkisivät objektiivisuuteen. Ja jos tai, kun saamme tällaisia toimijoita mediaan, niin he myös huolehtisivat siitä, että meillä on ”lehdistö” joka koostuu toimittajista jotka ovat rehellisiä journalisteja, eivätkä ”vaikuttamaan pyrkiviä” propakandisteja.
Seppo Huhta
Pekka Kemppainen 
Seppo Huhta