”Varmaankin haluat tehdä syyttämättä jättämispäätöksen? Kun on ensimmäinen kerta tämä, niin se on mahdollista hoitaa näin lievissä tapauksissa.”
Olen edellisiltana lähtenyt lapseni kanssa äkkiä johonkin vain. Naapurit ovat soittaneet hätänumeroon kuultuaan huudon sekä rysäyksen, joka syntyi kun minut kaadettiin lattialle. Kaulassani on nirhaumia, olen kaatunut ja lyönyt pääni. Monen sadan euron arvoinen kaulakoruni on katkennut. Siispä vastaan tutkijalle, että ”joo lievä, okei, tehdään noin kuten ehdotitkin.”
Kumppanini sekä hänen ystävänsä miettivät, että miten paljon paremmin kaikki olisi kunhan lopettaisin vittuilun. Ei kävisi näitä ylilyöntejä.
Lastensuojeluilmoitus tulee viranomaiskäynnistä, ja sen seuraamukset hoidan yksin. Minussako tuo juurisyy on, kun perhetyöntekijätkin vanhemmuuttani arvioivat?
On ollut paljon tilanteita, jotka eivät päädy poliisin tietoon. En itse ole soittanut hätäkeskukseen ikinä, sillä en pysty kantamaan syytä poliisikäyntiin ilman jälkipuintia kotona. Naapuri, jos toinenkin on yhteyttä aina viranomaispäivystykseen ottanut, kerran on sairaalassa lääkäri tehnyt rikosilmoituksen.
Vuonna 2011 astui voimaan teoriassa merkittävä muutos lähisuhdeväkivaltatilanteissa – lieväkin lähisuhteessa tapahtunut väkivallanteko ei enää ole asianomistajarikos, vaan virallisen syytteen alainen tapaus. Yhä monessa lähisuhteessa väkivallan tekijä kieltäytyy sisäistämästä pian 13 vuoden takaista lakiuudistusta. Sinun naapurissasi, minun seinän takana, joka kolmannen naapurissa väkivaltainen ihminen kieltäytyy uskomasta lakiuudistukseen. Yhä vain. ”Huora on v*ttu ihan ite kieroillut tämän syyttäjän pöydälle!” Turpaan siitä tulee, lakiuudistuksesta.
Kun tapahtui toinen kerta, jossa poliisi oitis näki ja kuvasi fyysiset vammat tehden rikosilmoituksen (koska kyseessä on virallisen syytteen alainen rikos), pirautteli tutkija ehdottaen sovittelua.
Niinhän sitä sitten käytiin jauhamassa jonninjoutavia. Sen jälkeen kumppani murjotti. Itse siivosin keittiön, vein koirat lenkille ja koitin olla näkymätön.
Pääosassa oli, että kuka on soittanut häkeen.
Pahinta on, kuinka useat tuttavat käänsivät selkänsä. Korkeintaan kysyivät, olisiko kuitenkin vika minun. Hiljaa hyväksyivät. Minähän se vittuilin, kun en antanut möykätä lasten nukkuessa. Kun en hyväksynyt nyrkiniskua, tajun vievää avokämmenellä lyöntiä, hiuksista repimistä, kuristamista, heittelyä päin milloin mitäkin. Muun muassa.
Suomessa on hyvin tarjolla apua väkivaltaiselle puolisolle. Ikävä kyllä, harva tekijä näkee ongelmansa, eikä omasta mielestään tarvitse tukea.
Luin hiljattain kirjan ”Miksi se ei vain lähde” (Riina-Maria Metso). Ennen kuin tiedustelet väkivaltaisessa suhteessa olevalta kirjan nimen mukaista kysymystä, suosittelen tuon teoksen lukemista. Perspektiiviä ei koskaan voi liikaa olla.
Syitä väkivaltaisuuteen parisuhteessa on arvottu jonkin verran, sillä onhan Suomi Euroopan unionin vaarallisimpia maita naiselle. Ylisukupolven sotatraumat ynnä muut. Miehen malli ja niin edelleen. Olen vankasti sitä mieltä, että hiljainen hyväksyminen on suurimpia myötävaikuttajia – älä mustamaalaa kaveriani/sun vittumaisuutesi meni ehkä nyt överiksi/jos nyt vähän muijaansa koulutti/en halua puuttua/ehkäpä syy on sinussa.
Eikä kukaan, ei yksikään kerro väkivaltaiselle miehelle, että ”Tekosi oli niin väärin! Hae apua, ennen kuin tapat jonkun. Tuen sinua, mikäli näet ongelmasi, mutta anna olla vihoviimeinen kerta, kun naistasi piekset, vaikka oletkin paras, ystäväni!”