Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Sofi Oksasen ”Mansikkapaikka” pyrkii olemaan jonkinlainen Dante Alighierin (1265-1321) Jumalainen näytelmä: Helvetti, yhteiskunnallinen kokooma 2020-luvun ihmisten ja valtioiden helvettien tasoista.
Sofi Oksanen on lahjakas kirjailija, enkä ole tästä tekstistä eri mieltä hänen kanssaan, mutta kyllä tuo Oksasen ”ryssäviha” ryöppyää Mansikkapaikastakin, niin kuin Sofin muistakin teoksista.
Mukanani ollut ”kokemusasiantuntija” totesi mm., että eheytyshoidot -eli siis homon/lesbon yrittäminen pakottaa heteroksi- on ”niin eilistä, niin eilistä”. Liioitellen voisi kai sanoa, että se olisi melkein sama kuin joku järjestäisi mielenosoituksen Suomen vangitsemien homojen vapauttamiseksi (laki muuttui 1972).
Totta on, että ei varmaankaan ole vieläkään helppo olla homo Suomessakaan, mutta eheytysklinikalle vienti Venäjälle on jo niin absurdia, että on olemassa arkitodellisuudessakin -ikävä kyllä- tänään ja huomennakin paljon todempaa ihmisarvon loukkaamista.
Mansikanpoimijoiden hyväksikäyttö joillakin suomalaisilla tiloilla on juuri oikeusprosessissa, niin kuin todella oikein onkin. -Se on nykyisyyttä. En oikein ymmärrä miksi tuohon itsessään meille suomalaisille häpeälliseen asiaan ei keskitytty, vaan se ryssäviha piti tonkia tähänkin. Minusta Oksanen voisi tehdä siitä oman näytelmänsä, laittaa vaikka vanhat ja nykyiset olleet tai diktatuurin tavoittelijat, kuten esim. Stalinin, Hitlerin, Maon, Idi Aminin, Pol Potin, Putinin ja Baerbocin vaikka eksymään ja löytämään pois minne nyt sitten ovatkin eksyneet.
Minusta ohjaus oli sangen kelvollista ja mansikkatilan poliisitytär oli aivan erinomaista näyttelijän työtä, Reimaluotojen ”sukuvika”.
Pidin kovin lavastuksesta, ja videoiden käyttö oli perusteltua, Ei niin, että olisi haluttu katsojalle tuputtaa, että ”huomatkaa on meillä tällaisiakin keinoja”.
Yhtä kaikki, minä menisin katsomaan Mansikkapaikan uudelleen, koska onhan se sellainen ”tila”, että siinä poimittavaa riittää ja sulateltavaa useampaankin kertaan.
Seppo Huhta